Armo kantaa yli erämaan

Armo kantaa yli erämaan
Veljet ja sisaret, kun katselemme tätä maailmaa ja omaa elämäämme, monesti meistä tuntuu siltä, että olemme aivan pieniä ja mitättömiä. Me kuljemme omia polkuujamme, joskus keskellä vastusta, joskus uupumuksena ja hiljaisuudessa, kun tuntuu, ettei omilla voimilla enää jaksa ottaa askeltakaan eteenpäin. Ihminen itse on heikko, ja maailman myrskyt pauhaavat ympärillä.
Mutta katsokaa, miten armo meitä kantaa. Vihollinen yrittää tuoda mieleen mitättömyyden ja epätoivon ajatuksia – se koettaa kuiskata korvaan, että meidän vaelluksellamme ei ole väliä tai että voimat ovat poissa. Mutta ne ovat vain vanhoja, nähtyjä metkuja. Me tunnemme ne viekkaudet, eikä niille tarvitse antaa valtaa.
Sillä silloin, kun ihminen on omasta mielestään pienin ja heikoin, taivaan valo on kaikkein kirkkain. Se ei ole meidän omaa ansiotamme, meidän viisauttamme tai meidän maallista suuruuttamme. Se on sitä valoa, joka on sytytetty armosta ja kannetaan armolla. Kun Hengen valo saa uudelleen lämmittää sydämen, se kantaa pidemmälle kuin mikään maailman pauhu tai oma vajavuus.
Saamme kulkea yhdessä tässä valossa, luottaen siihen, että tie on valmiiksi varustettu ja johdettu. Olkoon tämä päivä kiitoksen päivä: saamme nostaa katseet ylöspäin ja tietää, että meitä ei ole unohdettu, vaan armo riittää jokaiseen päivään.