Vapauden ja pelon rajalla

Hyvät kuulijat,
Me puhumme usein synnistä, armosta ja uskosta. Mutta joskus on tärkeää pysähtyä katsomaan, miten suuria sanoja käytetään ja kenen vallan välineinä ne ovat.
Me kaikki tunnemme sen vanhan hokeman: ”Ei ole isoa eikä pientä syntiä; iso vie kadotukseen eikä pienikään välille jätä.”
Pintapuolisesti se kuulostaa ankaralta ja ehdottomalta opilta inhimillisestä vajavaisuudesta. Mutta kun katsotaan tarkemmin, mihin tuota lausetta käytetään, se paljastaa jotain aivan muuta. Se on pelon ja kontrollin mestariteos.
Kun jokainen pienikin inhimillinen erehdys, elämänilo tai oma ajatus rinnastetaan siihen "pieneen syntiin, joka ei jätä välille", ihmiselle luodaan jatkuva hätätila. Silloin kukaan ei uskalla luottaa omaan omatuntoonsa, omaan sydämeensä tai suoraan yhteyteensä Jumalaan. Ihminen pakotetaan riippuvaiseksi järjestelmästä ja sen portinvartijoista.
Ja silloin, kun joku uskaltaa ajatella toisin, rukoilla vapaasti tai kyseenalaistaa ihmisten rakentamat muurit, tapahtuu se kaikkein synkin käänne. Se leimataan ”eriseuraksi” – ja siitä tehdään iso synti.
Miettikää sitä sanapeliä. Siinä ihmisten tekemät säännöt, oma kupla ja valta nostetaan Jumalan paikalle. Kun joku poikkeaa säännöistä, järjestelmä ei sano pelkästään, että olet eri mieltä. Se sanoo, että olet hylännyt Jumalan. Se sana ”iso” on leimakirves, jolla ihminen pelotellaan hiljaiseksi.
Silloin unohdetaan se kaikkein tärkein: lähimmäisen rakkaus. Pelon ilmapiirissä inhimillisyys tapetaan, jotta omat seinät pysyisivät pystyssä. Se, joka vaatii sokeaa kuuliaisuutta omalle leirilleen ja tuomitsee kaiken muun pimeydeksi, on itse syvällä siinä eriseuraan vangitussa kuplassa.
Aito usko ei vaadi suojakseen pelkoa. Armo ei tarvitse vangitsijoita, eikä Jumalan vapaa Henki ole koskaan riivaajahenki.
Vapautkaamme omatuntomme pelosta, uskalletaan elää armossa ilman ihmisten ehtoja, ja muistetaan, että rakkaus on suurempi kuin mikään ihmisten rakentama muuri.
Kiitos.