Kiusauksen Kynnys

Polku metsän reunassa oli kaventunut niin kapeaksi, että varjot tuntuivat kurottelevan sormiaan ohikulkijan harteille. Ilmassa tuoksui kostea multa, havupuu ja jokin salaperäinen, makea häivähdys, joka veti puoleensa puhtaalla vastustamattomuudellaan. Siinä seisoi mies, jonka askel oli pitkän vaelluksen jäljiltä käynyt raskaaksi. Hän oli luvannut itselleen pysyvänsä tiellä, mutta hämärän rajamailla houkutus alkoi kuiskata.
Tie jatkui suorana ja pölyisenä kohti valoa, mutta harjun takaa siinsi toinen reitti. Se lupasi oikopolkua, helppoutta ja rauhaa ilman vaivaa. Se ei vaatinut enää yhtään kyyneltä, yhtään hikeä eikä yhtään taistelua. Riitti vain, että astuisi muutaman askeleen sivuun, antaisi periksi sille väsymykselle, joka huusi keuhkoissa ja jäsenissä.
Kiusaus ei tullut salamaniskuna eikä suuren hirviön hahmossa. Se hiipi hiljaa, suloisena levona ja houkuttelevana hiljaisuutena. ”Miksi kulkea niin ahtaasti?” kuiskasi ääni hänen omasta rinnastaan. ”Kukaan ei näe, kukaan ei tiedä. Anna kaikkien huolten vain rauhoittua tähän hämärään.”
Mies kohotti katseensa. Hän tiesi tarkalleen, mitä tuon polun valitseminen merkitsi. Se merkitsi periksi antamista sille helpolle valheelle, että omilla teoilla ei ole väliä ja että pimeys voisi tarjota aidon kotisijan. Siinä silmänräpäyksessä käytiin äänetön taistelu: toisella puolella painoi syvä inhimillinen heikkous, toisella puolella se hauras, mutta horjumaton kutsu pysyä totuudessa.
Hän sulki silmänsä, veti syvään ilmaa keuhkoihinsa ja antoi käden laskeutua rintaansa vasten. Kun hän avasi silmänsä uudelleen, varjot olivat ennallaan, mutta niiden valta oli murtunut. Hän otti yhden tietoisen askeleen takaisin kohti pölyistä, mutta oikeaa tietä – pois kiusauksen kynnykseltä, kohti aamun sarastusta.