Kallis ja Ihana Puoliso

Vuosien virratessa eteenpäin elämän ilot ja surut olivat kuluttaneet heidän kasvoihinsa samanlaiset hymyryyt, kuin puunrungon vuosilustot, jotka kertovat eletystä kesästä ja talven tuiskuista. Istuessaan tuona iltana kuistilla, kun ilta-aurinko maalasi taivaan kullan ja vaaleanpunaisen sävyillä, mies katsoi vieressään istuvaa puolisoaan.
He eivät tarvinneet sanoja täyttääkseen hiljaisuutta. Riitti, että katsoi toista silmiin – niihin samoihin silmiin, joiden valoon hän oli luottanut elämänsä myrskyissä ja tyvenissä. Puoliso oli ollut rinnana silloin, kun leipä oli ollut tiukalla ja huolet raskailla, mutta myös silloin, kun ilo oli täyttänyt huoneen lasten naurulla ja turvallisella arjella.
Kaikki nämä vuodet olivat opettaneet sen, että rakkaus ei ollut pelkkää alkuhuuman hehkua, vaan jotain paljon syvempää. Se oli sitä, että toinen ojensi käden pimeässä ennen kuin toinen ehti edes pelätä. Se oli sitä, että toinen keitti aamun ensimmäisen kahvikupin juuri niin kuin toinen tykkäsi, ja sieti ne pienet nurinat kärsivällisyydellä, joka kumpusi miltei taivaallisesta armosta.
Mies otti vaimonsa käden omiinsa. Se oli hieman uurteinen, elämän töissä kulunut, mutta silti niin turvallinen ja tuttu. Hän puristi sitä hiljaa ja muisti mielessään kiittää siitä lahjasta, joka oli annettu kuljettamaan elämän polkua rinnakkain. Kallis ja ihana puoliso oli enemmän kuin kumppani; hän oli se koti, johon saattoi aina palata, maailman myrskyiltä suojassa.