Ihmemies

Hän ei kantanut viittaa eikä loistanut salamoiden keskellä, kun hän astui sisään pikkukylän raitille. Hän oli kulkija, jonka saappaat olivat pölyiset ja takki nuhjaantunut pitkän tien valuttamisesta, mutta hänen katseessaan oli jotain sellaista, mikä sai ihmiset pysähtymään. Kyläläiset kutsuivat häntä ihmemieheksi, ei siksi, että hän olisi muuttanut vettä viiniksi tai herättänyt taivaan tulia, vaan siksi, että hän teki jotain paljon ihmeellisempää: hän korjasi sen, mikä ihmisissä oli rikki.
Mies astui sisään taloon, jossa suru oli asettunut pysyvästi asumaan. Perheen isä oli menettänyt kaiken ja katkeruus oli kalkinnut sydämen umpeen, eikä kukaan enää puhunut toisilleen ilman teräviä sanoja. Ihmemies ei tuonut mukanaan suuria oppeja tai mahtavia lupauksia. Hän vain istuutui pöydän ääreen, kaatoi kupin vettä, kuunteli – ja katsoi suoraan silmiin. Siinä katseessa ei ollut tuomiota eikä vaatimusta, vaan syvä, luoksepäästävä rauha. Hiljaisuudessa ihmisten suojamuurit alkoivat murentua, ja patoutuneet kyyneleet saivat vihdoin luvan tulla ulos.
Seuraavana päivänä hän korjasi rikkinäisen padan seppämestarilta, joka luuli olevansa liian vanha ja arvoton mihinkään. Hän silitti pienen, pelästyneen lapsen poskea, joka sen jälkeen uskalsi taas hymyillä. Hän ei ottanut palkkaa vaivastaan, eikä hän jäänyt paikoilleen odottamaan kiitosta.
Kun aurinko laski harjun taakse ja kylä jäi iltahämärän suojaan, ihmemies jatkoi matkaansa kohti seuraavaa tietä. Hän oli jättänyt jälkeensä parantuneita sydämiä, sovintoon heränneitä perheitä ja toivon, joka oli jo luultu menetetyksi. Sillä todellinen ihme ei ollut voimannäytöksissä, vaan siinä, että missä ikinä hän kulkikin, pimeys väistyi ja ihmiset löysivät takaisin toistensa luo.