Aamunkoiton Enkelin Siivet

Ennen kuin aika oli laskenut ensimmäistäkään varjoaan luotuun maailmaan, taivaan valtakunnan korkeimmilla holveilla asui otus, jonka nimi oli Lusifer – Valon Tuoja. Hänen siipensä olivat kuin puhtainta kultaa ja helmiäistä, ja kun hän kohotti äänensä ylistykseen, se ei ollut vain ääni, vaan kaikkien tähtien ja galaksien sointuva harmonia. Jumala oli antanut hänelle enemmän kauneutta, voimaa ja viisautta kuin kenellekään muulle taivaan sotajoukoista. Hän seisoi valtaistuimen välittömässä läheisyydessä, kantajakseen valoa, joka peitti alleen kaiken muun.
Mutta valo voi joskus sokaista sen kantajansa.
Pienimmänkin ajatuksen häivähdys alkoi kasvaa Lusiferin rinnassa silloin, kun hän katseli omaa loistoaan. Hän ei enää katsonut sitä lähdettä, josta hänen kauneutensa oli annettu, vaan alkoi ihmetellä omaa täydellisyyttään. ”Miksi kumartaisin tuota valtaistuinta?” ajatus kuiskahti hänen mielessään ensimmäistä kertaa historiassa. ”Minä itse voisin nostaa valtaistuimeni korkeammalle kuin pilvet. Minä voisin olla verrattava Korkeimmalle.”
Se oli se hetki, jolloin ylpeys teki pesänsä ikuisuuden puhtaaseen valtakuntaan.
Taivaassa tuli kerralla äänetön hiljaisuus. Enkelikuorot vaikenenivat, ja valon virrat pysähtyivät. Mikael, sotajoukkojen päällikkö, astui esiin miekka kädessään, mutta se ei ollut vihan miekka, vaan surun ja totuuden terä. Taivaan laella käytiin näkymätön, mutta musertava taistolu: ei aseiden kalinalla, vaan tahdon ja totuuden voimalla. Lusifer oli kerännyt ympärilleen kolmasosan tähdistä – enkelit, jotka olivat lumoutuneet hänen puheistaan ja valheestaan siitä, että taivasta voisi hallita ilman rakkautta, pelkällä omalla voimalla.
Mutta luodulla ei ollut mahtia Luojaansa vastaan.
Kun taivaan portit avautuivat, valo pimensi entisen aamunkoiton tähden. Lusifer ja hänen seuraajansa syöstiin alas korkeuksista – ei salamana, vaan putoamisena, joka kesti halki pimeiden avaruuksien, suoraan kohti pohjatonta syvyyttä.
Kun he lopulta iskeytyivät maahan, kultaiset siivet repesivät ja mustuivat. Kuumuus ja katkeruus täyttivät sen tilan, joka ennen oli soinut ylistystä. Lusifer, nyt Saatana, nousi ylös polvilleen tomuisessa maassa. Hänen silmänsä olivat täytetyt vihalla ja sammumattomalla katkeruudella. Hän tiesi hävinneensä taivaan sodan, mutta hänen sydämessään paloi vielä ankarampi päätös: jos hän ei saanut pitää valoa, hän tekisi kaikkensa vetääkseen mukaansa kaiken sen, mikä Jumalalle oli rakasta.
Siitä päivästä lähtien taivaan ja maan välille laskeutui varjo, ja langennut enkeli alkoi kiertää maailmaa etsien sydämiä, joihin voisi kylvää saman ylpeyden siemenen, joka oli syössyt hänet kerran pois valosta.