Viimeinen Sinetti

Taivaankansi ei enää kaartunut sinisenä, vaan se oli muuttunut kuluneeksi, mustuneeksi pergamentiksi, joka repesi kerralla auki. Viimeinen pasuuna oli soinut, ja sen kaiku oli rikkonut viimeisetkin maalliset rakennelmat, vuoret ja valtameret. Kaikki se ihmiskunnan ylpeys, tornit, joilla luultiin kurkotettavan ikuisuuteen, ja suuret imperiumit olivat vajonneet tomuun yhdessä silmänräpäyksessä. Aika oli pysähtynyt, ja kaiken yllä leijui väistämätön, musertava hiljaisuus: totuuden hetki oli koittanut.
Maa avautui syvistä syvyyksistään. Sieltä, missä pimeys oli pitkään kytenyt salassa ihmisten katseilta, nousi se valtakunta, jota vastaan oli varoitettu turhaan. Helvetti ei ollut vain paikka tämmöistä fyysistä tulta, vaan se oli äärimmäinen, täydellinen erillisyys kaikesta siitä hyvästä, lämmöstä ja armosta, mikä oli kerran pitänyt luomakuntaa koossa. Siellä ei ollut enää öitä eikä päiviä, ei lohdutuksen häivähdystä eikä toivon kipinää, sillä jokainen portti ylöspäin oli suljettu ikiajoiksi.
Langennut enkeli, joka oli kerran luvannut omilleen vapauden ja vallan ilman Jumalaa, seisoi nyt tuon valtakunnan keskiössä. Mutta siinä ei ollut voitonjuhlaa eikä valtaa. Hänen valheensa olivat paljastuneet lopullisesti, ja hänen ympärilleen kerääntyneet miljoonat sielut – ne, jotka olivat seuranneet hänen houkutuksiaan ja sulkeneet sydämensä totuudelle – katsoivat nyt toisiinsa ja johtajaansa silmillä, joissa ei ollut enää muuta kuin syvä, jäätävä viha ja pettymys. Kukaan ei lohduttanut ketään; jokainen kantoi nyt yksin sitä valhetta, jonka oli elämänsä aikana valinnut omaksi kodikseen.
Valtaistuimelta langennut tuomio oli ehdoton ja kirkas. Pimeys oli niellyt kaiken sen, mikä oli kapinoinut valoa vastaan, ja maan ja taivaan välille vedettiin raja, jota mikään katumus ei voinut enää ylittää. Maailman loppu ei ollut pelkkä katoaminen, vaan ikuinen vastuu omista valinnoista – ja helvetti osoittautui lopulta paikaksi, jossa ihminen sai juuri sen, mitä oli itse tahtonut silloin, kun hän käänsi selkänsä armolle.