LFF edustaa alkuperäistä lestadiolaisuutta

Tässä sekoitetaan SRK jäsenyys ja vanhoillislestadiolainen kristillisyys. Itälestadiolaisuus ei ole koskaan kuulunut SRK järjestönä, eivätkä Tornionlaakson rukoushuone- ja rauhanyhdistyksetkään olleet SRK jäseniä. Siksi ei ole täsmällistä väittää, että itälestadiolaisuus olisi eronnut SRK:lta.

Vuoden 1934 hajaannuksessa – SRK ulkopuolisia yhdistyksiä (kuten ne jotka nyt kuuluvat LFF:n) alettiin lukea Rauhan Sanan suuntaukseen. Tämä ei tarkoita, että ne olisivat ensin kuuluneet SRK ja sitten eronneet siitä. Ne jatkoivat aikaisempaa, Lannavaaran seuroihin ja Tornionlaakson alkuherätykseen liittynyttä toimintaansa.

SRK-vanhoillislestadiolaisuus on 1900-luvulla muodostunut uusi lestadiolaisuuden suunta omine korostuksineen. Se syntyi, kun jotkut Suomessa toimineet rauhanyhdistykset järjestäytyivät Ouluun muodostetun keskusorganisaation ympärille.

Vastauksesi kaksi ensimmäistä kohtaa vahvistavat juuri esittämäni historiallisen perustelun. LFF ja itälestadiolaiset paikallisyhdistykset eivät ole eronneet SRK:sta, koska ne eivät ole koskaan siihen kuuluneet. Ne ovat jatkaneet aikaisempaa Lannavaaran ja pohjoisen alkuheräyksen perinnettä. SRK-vanhoillislestadiolaisuus puolestaan muodostui 1900-luvulla Ouluun keskitetyn uuden järjestörakenteen ympärille omine hallinnollisine korostuksineen.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että kysymys alkuperäisyydestä olisi pelkkää valtataistelua. Hengellisen totuuden yksinoikeus ja historiallinen jatkuvuus ovat eri asioita. Historiallista alkuperäisyyttä voidaan arvioida esimerkiksi sen perusteella, kumpi jatkoi vanhempaa paikallista seuraperinnettä ja kumpi rakensi uuden keskusjohtoisen organisaation.

Kaikki suunnat ovat luonnollisesti muuttuneet historian aikana, mutta ne eivät ole muuttuneet samalla tavalla tai yhtä paljon. Jos itälestadiolaiset yhdistykset jatkoivat vanhaa perinnettä SRK:n ulkopuolella ja SRK-liike syntyi myöhemmän keskittämisen tuloksena, on perusteltua sanoa, että itälestadiolaisuus edustaa vahvempaa historiallista jatkuvuutta. Tämä ei ole väite objektiivisen hengellisen totuuden omistamisesta, vaan historiallinen johtopäätös niistä tosiasioista, jotka itsekin vastauksessasi myönnät.

Kun kommentti tekee pesäeroa pikkuesikoisuuteen käyttämällä eriseura-leimaa ja korostamalla eri henkeä, se paljastaa perinteisen lestadiolaisuuden ytimen: siinä "elävä usko" sidotaan täysin tietyn ihmisjoukon rakenteisiin, jolloin todellinen sisäinen luottamus Jumalaan korvataan ulkonaisella kuuliaisuudella ryhmän säännöille.
* Eriseuran ironia: Kommentissa esitetty vastakkainasettelu siitä, että toinen suuntaus on eriseura ja toinen on omaksunut sanan viran, kääntyy tarkastelussa päälaelleen: se, mikä leimataan eriseuraksi vapaamman seurakuntaopin ja sakramenttien vuoksi, vapauttaa ihmisen siitä inhimillisestä kontrollista, joka perinteisessä ryhmässä tukahduttaa aidon elävän uskon.
* Uskon todellinen paikka: Kommentin rivien välistä piirtyvä todellinen kuva on se, että siinä missä perinteinen suuntaus puolustaa kiivaasti omaa yksinoikeuttaan "oikeaan uskoon" eriseura-käsitteen avulla, se itse asiassa rakentaa muureja armoa vastaan, kun taas yleiskirkollistunut linja palauttaa elävän uskon takaisin siihen, mihin se kuuluu: Jumalan armoon ilman ihmisten portinvartijuutta.

* Muotojen taakse kätkeytyvä tuomio: Vaikka liikkeiden sisällä puhutaan aina "Hengen ohjauksesta" ja elävästä uskosta, käytännössä kyse on usein puhtaasti opillisesta ja rakenteellisesta oikeellisuudesta, jota käytetään välineenä. Kun tietty ryhmä määrittelee omat sääntönsä ja rajansa, se antaa inhimillisen valtuutuksen tuomita muut ilman, että siinä on kyse mistään aidosta hengellisyydestä tai armosta.
* Eriseura-käsitteen vallankäyttö: Kommentin esille tuoma eriseura-leima toimii juuri tällaisena mekaanisena porttina. Sitä käytetään osoittamaan, että toinen on väärässä pelkästään siksi, että hän ei noudata tiettyjä ihmisten luomia opillisia tai seurakunnallisia kaavoja. Hengellisyys korvataan puhtaalla järjestelmäuskollisuudella.
* Oikeellisuus ilman henkeä: Kun tarkastellaan sitä, miten vanhoillisuus tai muut suunnat pitävät kiinni omasta asemastaan, kyse on ulkokultaisesta järjestelmän puolustamisesta. Siitä puuttuu se Hengelle ominaisten hedelmien eli armon, vapauden ja rakkauden ulottuvuus, ja tilalle jää kylmä vaatimus siitä, että kaikkien on alistuttava samaan muottiin, jotta heidät hyväksytään.

Vastauksessa kumotaan väite, jota avauksessa ei edes esitetty. En väittänyt, että maantieteellinen jatkuvuus todistaisi LFF:n opillisesti tai hengellisesti ainoaksi oikeaksi. Kyse oli siitä, mikä suunta on historiallisesti alkuperäisen lestadiolaisuuden suorin jatkaja.

Maantiede ei yksin ratkaise asiaa, mutta se on yksi jatkuvuutta osoittava seikka. Olennaisempaa on, ettei itälestadiolaisuus syntynyt perustamalla hajaannuksessa uutta, Jällivaaran vanhimpien johtoon sitoutunutta ryhmää. Juuri länsilestadiolaisuus muotoutui tällaiseksi erilliseksi suunnaksi. Tämä on historiallinen väite, ei kehäpäätelmä.

Myöskään jokaisen haaran kutsuminen ”ihmisten muodostamaksi organisaatioksi” ei poista niiden välisiä historiallisia eroja. Samalla tavalla voidaan tutkia minkä tahansa liikkeen jatkuvuutta ja myöhempiä irtautumisia ilman, että samalla väitetään vanhimman haaran olevan automaattisesti kaikessa oikeassa.

Kirjoittajan motiivien psykologisointi ”vallankäytöksi” ja ”henkisen monopoliaseman” tavoitteluksi ei puolestaan vastaa yhteenkään historialliseen perusteluun. Jos käsitys tapahtumien kulusta on väärä, pitäisi osoittaa, missä kohdassa länsilestadiolaisuuden syntyhistoria on kuvattu virheellisesti. Vastapuolen motiivien arvaileminen ei sitä tee.