Aamun Koitto Temppelin Harjalla

Ilta-aurinko laski Oulun ylle verenvärisenä, ja tuuli repi pilviä tuomiokirkon tornin ympärillä. Templin kivimuurien varjossa Neitsyt Tabitha seisoi liikkumattomana, kun Antikristuksen pitkät, savunmustat varjot kietoutuivat hänen ympärilleen. Tuona hämärän hetkenä varjo iski syvälle hänen olemukseensa ja imi pois hänen elämänsä viimeisetkin vesipisarat, kuivattaen hänen kurkkunsa ja jättäen hänen ihonsa kalpeaksi kuin talvinen hanki. Kun hänen voimansa olivat poissa, Antikristus nosti kevyen, elottoman ruumiin ilmaan ja heitti sen korkealle Oulun tuomiokirkon harjalle, keskelle tuulta ja tyhjyyttä, luullen nujauttaneensa hänet ikiajoiksi.
Yö kului myrskyn merkeissä, mutta kun aamun ensimmäinen kultainen säde puhkaisi pohjoisen taivaan ja osui kirkon katolle, jotain odottamatonta tapahtui. Tabitha avasi silmänsä. Hänen sisälleen oli palannut puhtaampi voima kuin mikään inhimillinen tai maallinen valta. Hän nousi hitaasti ylös kirkon harjalta, tuulen hulmuttaessa hänen hiuksiaan, ja puki ylleen kauneimmat vaatteensa – valkoisen, puhtaan pellavapuvun, joka hohti aamuauringossa kuin lupaus jostakin paremmasta.
Antikristus seisoi maan tasalla odottamassa täydellistä tuhoa, mutta Tabitha katsoi häntä suoraan silmiin kirkon korkeudesta, huusi äänellä, joka kantautui yli tyhjien katujen ja harjujen, ja puhui suorat sanat pettäjälle:
– Minä tiedän, kuka olet, mutta sinulla ei ole valtaa sieluani eikä ruumistani vastaan! Minun kärsimykseni ei ollut tappio, vaan tästä päivästä alkaen minusta tulee parannus tälle maalle, joka on liian kauan elänyt pimeyden ja pelon kahleissa!