Kun sanat kohtaavat tyhjyyden

Oli harmaa ja tuulinen tiistai, sellainen päivä, jolloin kaupungin asfaltti kiilsi märkyyttä ja bussipysäkillä palelevat ihmiset vetivät takinkauluksiaan tiukemmalle. Markku istui penkillä ja tuijotti kenkiensä kärkiä. Hänen mielessään oli vielä harmpaampaa kuin ulkona. Elämä oli kasannut pöydälle sellaisen pinon laskuja, huolia ja ihmissuhdesolmuja, että rintaa puristi. Tuntui siltä, että kukaan ei nähnyt eikä välittänyt, ja jos joku näkisi, hän kääntäisi vain katseensa pois.
Silloin pysäkin katoksen viereen ilmestyi mies.
Hänellä oli yllään kulunut ja hieman liian suuri takki, hiukset, jotka olivat tuulen tuiskuttamat, ja silmät, joissa oli outo, syvä rauha. Hän ei pitänyt meteliä itsestään, ei tullut tyrkyttämään lehtiä eikä tuijottanut puhelintaan. Hän vain seisoi siinä, katsoi Markkua hetken ja istahti sitten viereiselle penkille.
– Onpa kalsea ilma, mies sanoi pehmeällä äänellä, joka erottui liikenteen melusta.
Markku nyökkäsi vaisusti eikä sanonut mitään. Hän ei jaksanut kohteliaisuuksia.
Mutta mies ei häipynyt. Hän kääntyi Markkuun päin, laski kätensä hetkeksi tämän olkapäälle ja sanoi aivan suoraan, ilman minkäänlaista teeskentelyä tai hengellistä paatosta:
– Tiedätsä, Markku, Jeesus rakastaa sinua. Juuri nyt, juuri tässä tilanteessa, kaikkine sotkuinesi.
Markun vatsassa nykäisi. Se oli lause, jonka hän oli kuullut ennenkin, joskus sunnuntaikoulussa tai radiosta, jossain kaukana ja paperin makuun vesittyneenä. Mutta nyt, märällä bussipysäkillä, keskellä elämän suurinta ahdistusta, se ei kuulostanutkaan kliseeltä. Se kuulosti siltä, että joku näki suoraan hänen rintakehänsä läpi, ei syyttäen, ei tuomiten, vaan sanomasta pitäen: Olet arvokas, vaikka kaikki muu ympärillä romahtaisi.
Markku kääntyi katsomaan vierustoveriaan, mutta siinä samassa tuulenpuuska pyyhkäisi pysäkin läpi. Kun Markku räpytti silmiään, penkki olikin tyhjä. Kukaan ei kävellyt poispäin, ketään ei näkynyt kulman takana.
Mutta se paino, joka oli puristanut Markun rintaa koko aamun, oli poissa. Bussin saapuessa pysäkille Markku nousi ylös, veti henkeä syvään ja tunsi kummallisen, selittämättömän lämmön rinnassaan. Maailma ei ollut muuttunut yhtään helpommaksi, mutta hän tiesi, että hän ei ollut enää yksin.