Tasavallan partaveitsi

Illan hämärä laskeutui Pariisin ylle vuotena 1793, ja vallankumouksen varjot venyivät pitkin mukulakivikatuja. Vallinaukion keskellä seisoi se, jota kansa kutsui pelolla ja hartaudella Tasavallan partaveitseksi: korkea, puinen giljotiini, jonka terä kiilsi kalpeasti kuun valossa. Se oli kylmä kone, insinööritaidon ja kuoleman synkkä liitto, joka ei tuntenut vihaa eikä armoa, ainoastaan painovoiman ja teräksen armottoman leikkauksen.
Päivän työt olivat ohi, korit täytetty, ja aukio oli tyhjentynyt uteliaista. Vartijat olivat vetäytyneet lähialueen kapakoihin lämmittelemään viinillä, ja jäljelle jäi vain tuuli, joka ulvoi puiden latvoissa ja vinkui giljotiinin korkeiden pystypuiden välissä kuin elävä olio.
Kone ei nukkunut, sillä se ei osannut. Se seisoi vartiossa omien tekojensa keskellä.
Silloin varjoista astui esiin vanha mies, jonka takki repsotti ja jonka kasvot olivat uurteiset kuin vanha tammen kuori. Hän oli Léon, entinen puuseppä, jonka oma poika oli viety tuon saman terän alle vain viikkoa aiemmin vääristä sanoista ja epäilyttävästä vaatetuksesta. Léon ei tullut hakemaan kostoa. Hänellä oli mukanaan vain pieni öljylamppu ja rätti.
Hän astui hiljaa korokkeelle, aivan terän alapuolelle, ja ojensi kätensä koskettamaan raskasta tukkipuuta. Puu oli tummunut ja tahraantunut – ei vain ajasta, vaan siitä historiasta, jota Pariisi kirjoitti uudelleen joka ikinen aamu.
– Sinä olet vain puuta ja rautaa, Léon kuiskasi äänellä, joka hädin tuskin kantautui iltaan. – Silti me annoimme sinulle vallan päättää, kuka saa elää ja kuka kuolla. Me rakensimme sinut pelastamaan vapauden, ja nyt sinä syöt omat lapsesi.
Giljotiinin terä värähti aivan aavistuksen verran tuulen puuskassa, ja metallinen kiljahdus kaikui tyhjällä aukiolla, ikään kuin kone olisi vastannut omalla äänellään. Se ei tuntenut katumusta. Se odotti vain aamua, jolloin korit taas tuotaisiin, jolloin köysi vedettäisiin, ja jolloin terä putoaisi kenen tahansa puolesta, joka oli tällä kertaa menettänyt suosionsa historiassa.
Léon laski kätensä puun pinnalta, sammutti lamppunsa ja katosi takaisin varjoihin. Giljotiini jäi yksin vartioimaan pimeyttä, kunnes uusi aamu valkenisi verisenä ja herättäisi kaupungin jälleen eloon.