Vapauden tuuli

Mutatulvan jälkeen maailma oli muuttunut hitaaksi ja raskaaksi. Koko laakso oli peittynyt paksuun, harmaaseen liejuun, joka kuivui hitaasti korpuiksi ja nielaisi alleen entiset tiet, talot ja rajapyykit. Niistä, jotka jäivät kiinni mutaan, tehtiin Uuden Järjestyksen laskuoppilaita – orjia, joiden ainoa tehtävä oli lapioida uutta maata kapeisiin muotteihin ja kantaa kivirakennusten perustuksia ilman omaa tahtoa, ilman nimeä, pelkkinä numeroina harmaan taivaan alla.
Mutta laakson yläpuolella, jyrkän kalkkikiviseinämän ja pilviverhon tuolla puolen, eli Elias.
Hän ei ollut koskaan suostunut astumaan alas mutaan silloin, kun tulva vyöryi yli. Kun muut pakenivat laakson pohjalle turvaan ja joutuivat portinvartijoiden haaviin, Elias oli kiivennyt ylös vuoren rinteelle, sinne, missä ilma oli ohutta ja tuuli repi puiden paljaita oksia.
Hänen vaatteensa olivat revityt ja paikatut, ja hänen kätensä olivat kovettuneet kivenhakkuusta, mutta hän oli vapaa.
Kerran viikossa Elias laski katseensa alas laaksoon. Sieltä näkyi harmaa savu ja pitkät, katkeamattomat ihmisjonot, jotka liikkuivat synkässä tahdissa kuin kellon koneisto. Hän saattoi nähdä vartijoiden pitkät piiskat ja kirkkaat valonheittimet, jotka halkoivat yömyöhällä sumua. Välillä joku orjista lyyhistyi mutaan, eikä kukaan pysähtynyt auttamaan – ruumis siirrettiin vain sivuun, ja jono jatkoi kulkuaan.
Elias käänsi selkänsä näylle, tarttui rautaiseen vasaraansa ja jatkoi pienen luolansa edustan laajentamista. Hän oli rakentanut itselleen kivisen tulisijan ja kovertanut kallioon altaan, johon sadevesi tippui kirkkaana ja puhtaana.
– Miksi et tule alas? eräänä iltana tuulen mukana kantautui heikko ääni alempaa rinteeltä.
Elias pysähtyi. Polun varrella, juuri siinä kohdassa, jossa ruoho loppui ja muta alkoi, seisoi nuori tyttö. Hänellä oli yllään orjien harmaa uniformu, mutta hänen silmissään oli jotain sellaista, mitä muilla ei enää ollut: pelkoa ja kapinaa. Hän oli onnistunut karvaamaan vartijoilta karkuun pimeän turvin ja kivennyt niin ylös kuin jaksoi.
– Siellä on ruokaa ja katto pään päällä, tyttö huohotti, jalat verillä ja kurassa. – Miksi kidutat itseäsi täällä yksin?
Elias katsoi tyttöä pitkään, laski vasaran maahan ja astui muutaman askeleen alaspäin, kohti rajapyykkiä, jossa vapaus ja orjuus kohtasivat.
– Koska siellä alhaalla sinulla on katto pään päällä vain sillä hinnalla, että annat heidän omistaa sinun huomisesi, Elias sanoi tyynesti. – Mutta täällä ylhäällä, vaikka leipä on kovaa ja talvi tekee tuloaan, tuuli kuuluu vain sinulle. Kukaan ei käskue sinua katsomaan maahan.
Tyttö katsoi alas omiin likaisiin käsiinsä ja sitten ylös vuoren huipulle, jonne iltaaurinko vielä hetken loisti kullanruskeana. Hän otti askeleen ylemmäs, pois mutavyöyltä, kohti kovaa kiveä.
Elias ojensi hänelle kätensä. Vapaan maan kansalaisella ei ollut paljoa annettavaa – vain hieman vettä, tulenlämpöä ja taivaanrannan, jota mikään muuri ei pystynyt sulkemaan.