Korjauksen hinta

Keittiön pöydällä kahvikuppi oli jäähtynyt puoliväliin, ja sen pintaan oli laskeutunut ohut, eloton kalvo. Ilma huoneessa tuntui raskaalta, ikinä ennen se ei ollut painanut rintaa niin musertavasti. Olli istui tuolissa ja tuijotti tyhjään tilaan, sillä sanat, jotka hän oli vain hetki sitten sanonut, soivat yhä hänen omissa korvissaan terävinä ja väärinä.
Hän oli luullut tietävänsä. Hän oli katsonut tilannetta omien kiireidensä, oman pahan mielensä ja väsyneiden silmiensä läpi ja tulkinnut toisen eleet hyökkäykseksi. Hän oli ampunut takaisin, suojannut itseään ennen kuin toinen ehti edes tehdä mitään pahaa, ja ladonnut totuuksia, jotka eivät olleet edes totta.
Mutta sitten toinen oli vain vajonnut kasaan. Ei tullut vihaista vastahuutoa, ei puolustautumista, pelkkä pitkä, poissaolevaksi muuttunut katse ja hiljaisuus, joka repi ilman väliltä.
– En tarkoittanut… Olli oli aloittanut, mutta ääni oli murtunut jo ensimmäisellä tavulla.
Silloin hän oli ymmärtänyt sen. Se oli tullut liian myöhään, sillä kirkkaus oli leikannut sumun läpi liian myöhään: toinen ei ollut hyökännyt. Toinen oli ollut haavoittunut, ja oli tullut pyytämään turvaa, ja Olli oli lyönyt häntä kasvoille.
Ovi oli sulkeutunut hiljaa. Ei rytinällä, ei paiskaamalla, vaan sillä kaikkein musertavimmalla tavalla – napsahduksella, joka kertoi, että nyt välissä oli seinä, jota ei voisi enää helposti purkaa.
Nyt Olli istui yksin hämärtyvässä huoneessa. Anteeksipyyntö pyöri kielen päällä, mutta se tuntui äkkiä niin mitättömältä, paperiselta ja laimealta. Miten voi pyytää anteeksi sitä, että on rikkonut toisen luottamuksen siksi, että oli itse liian sokea näkemään todellisuutta? Katuvan miehen kämmenet olivat tyhjät, ja sydämessä oli kylmä tyhjyys, jota mikään selitys ei enää lämmittäisi.