Seisoin Unioninkadun pysäkillä ja tuijotin lasisen katoksen läpi aikataulua, vaikka tiesin sen ulkoa. Oli tiistai-aamu, taivas oli samanvärinen kuin märkä betoni, ja taivaalta tihkui jäistä räntää. Katuvalojen kellertävä hehku piirtyi asfalttiin muodottomina lammikoina.
Hän seisoi pari metriä minusta sivummalla. Musta pipo oli vedetty syvälle korville ja talvitakin kaulus nostettu ylös suojaamaan viimalta. Ei hänessä ulkoisesti ollut mitään poikkeuksellista, ei mitään sellaista, mikä olisi pysäyttänyt ohikulkijoiden virran. Mutta heti kun katseeni osui häneen, tajunnassani napsahti kiinni jokin näkymätön lukko.
Se ei ollut pelkkää pakkomiellettä, vaan palanen palalta syvenevää, kylmää hämmennystä. Seisoin siinä ruumiillisesti pystyasennossa, mutta pääni sisällä olin aivan kädet pystyssä. Järki ei enää auttanut yhtään mitään. Yritin pyörittää mielessäni tavallisia arkisia ajatuksia siitä, että pitää mennä töihin ja astua bussiin, mutta ne tuntuivat äkkiä tyhjiltä sanoilta, joilla ei ollut mitään virkaa todellisuudessa. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä tai miten tästä pääsisi eteenpäin.
Koko keho ja mieli olivat lyöneet tyhjää. Yritin etsiä katseellani jotain muuta: ohi ajavia autoja, omien kenkieni loskaisia kärkiä tai katuvalojen heijastuksia, mutta ne kaikki tuntuivat kaukaisilta ja merkityksettömiltä. Ainoa asia, mihin kykenin, oli seisoa siinä paikoillani ja tuijottaa hänen selkäänsä. Hän oli aivan lähellä, vain parin askeleet päässä, mutta samalla niin täysin tavoittamattomissa, että koko maailma oli kutistunut umpikujaan.
Aika alkoi venyä ja menettää mittansa. Muut ihmiset vaihtoivat painoa jalalta toiselle, vilkuilivat kellojaan ja nyökyttelivät toisilleen omien ajatustensa kanssa, mutta minä olin irronnut siitä virrasta tykkänään. Seisoin vain siinä harmaassa tihkusateessa, ja jokainen sekunti tuntui raskaammalta kuin edellinen, vaikka mikään ei muuttunut.
Sitten bussi kaartoi pysäkille. Sen jarrut vinkuivat matalasti, ovet suhahtivat auki, ja sisätiloista tulvahti ulos lämmin, tunkkainen ilma. Muut matkustajat heräsivät horroksestaan, kaivoivat korttejaan esiin ja alkoivat tungeksia sisään. Seurasin sitä kaikkea aivan neuvottomana, kykenemättä nostamaan jalkaa tai avaamaan suutani. Muut menivät omiin suuntiinsa, koska heillä oli vielä joku suunta.
Ovi sulkeutui, bussi lähti liikkeelle, ja pysäkki tyhjeni kaikista muista. Jäin siihen seisomaan loskaan, aivan avuttomana ja ymmällään siitä, miten olin joutunut tähän paikkaan enkä osannut enää liikahtakaan.
Hän seisoi pari metriä minusta sivummalla. Musta pipo oli vedetty syvälle korville ja talvitakin kaulus nostettu ylös suojaamaan viimalta. Ei hänessä ulkoisesti ollut mitään poikkeuksellista, ei mitään sellaista, mikä olisi pysäyttänyt ohikulkijoiden virran. Mutta heti kun katseeni osui häneen, tajunnassani napsahti kiinni jokin näkymätön lukko.
Se ei ollut pelkkää pakkomiellettä, vaan palanen palalta syvenevää, kylmää hämmennystä. Seisoin siinä ruumiillisesti pystyasennossa, mutta pääni sisällä olin aivan kädet pystyssä. Järki ei enää auttanut yhtään mitään. Yritin pyörittää mielessäni tavallisia arkisia ajatuksia siitä, että pitää mennä töihin ja astua bussiin, mutta ne tuntuivat äkkiä tyhjiltä sanoilta, joilla ei ollut mitään virkaa todellisuudessa. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä tai miten tästä pääsisi eteenpäin.
Koko keho ja mieli olivat lyöneet tyhjää. Yritin etsiä katseellani jotain muuta: ohi ajavia autoja, omien kenkieni loskaisia kärkiä tai katuvalojen heijastuksia, mutta ne kaikki tuntuivat kaukaisilta ja merkityksettömiltä. Ainoa asia, mihin kykenin, oli seisoa siinä paikoillani ja tuijottaa hänen selkäänsä. Hän oli aivan lähellä, vain parin askeleet päässä, mutta samalla niin täysin tavoittamattomissa, että koko maailma oli kutistunut umpikujaan.
Aika alkoi venyä ja menettää mittansa. Muut ihmiset vaihtoivat painoa jalalta toiselle, vilkuilivat kellojaan ja nyökyttelivät toisilleen omien ajatustensa kanssa, mutta minä olin irronnut siitä virrasta tykkänään. Seisoin vain siinä harmaassa tihkusateessa, ja jokainen sekunti tuntui raskaammalta kuin edellinen, vaikka mikään ei muuttunut.
Sitten bussi kaartoi pysäkille. Sen jarrut vinkuivat matalasti, ovet suhahtivat auki, ja sisätiloista tulvahti ulos lämmin, tunkkainen ilma. Muut matkustajat heräsivät horroksestaan, kaivoivat korttejaan esiin ja alkoivat tungeksia sisään. Seurasin sitä kaikkea aivan neuvottomana, kykenemättä nostamaan jalkaa tai avaamaan suutani. Muut menivät omiin suuntiinsa, koska heillä oli vielä joku suunta.
Ovi sulkeutui, bussi lähti liikkeelle, ja pysäkki tyhjeni kaikista muista. Jäin siihen seisomaan loskaan, aivan avuttomana ja ymmällään siitä, miten olin joutunut tähän paikkaan enkä osannut enää liikahtakaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.