Valkoinen kuori pöydällä

Se valkoinen kirjekuori oli maannut keittiön pöydällä aamusta asti. Asianajotoimiston leima yläkulmassa. En ollut avannut sitä, sillä tiesin ilmankin, mitä paperit pitivät sisällään. Nimet alle ja se olisi siinä – kaksitoista vuotta yhteistä elämää jaettu kahtia, puristettu tylyiksi juridisiksi lauseiksi ja ositussopimuksiksi. Asunto oli niin hiljainen, että pelkkä jääkaapin hurina tuntui porautuvan kalloon. Tuijotin kuorta tunnin, ehkä kaksi, ja tunsin, miten rintakehän ympärille kiristyi vanne, joka esti hengittämästä.
Kävelin kaapille, koska en yksinkertaisesti keksinyt mitään muuta keinoa saada ilmaa keuhkoihin.
Korkki irti. Se kuiva naps oli tuttu ja armollinen ääni. Ensimmäinen suullinen suoraan pullonsuusta poltti kurkkua, mutta heti sen perään tuli se, mitä olin hakenutkin: keinotekoinen, raskas lämpö, joka löysäsi vanteen rinnan ympäriltä. Sillä sekunnilla se kirjekuori pöydällä menetti terävimmät reunansa. Olkapäät putosivat alaspäin. Uskottelin itselleni, että otan vain sen verran, että saan yöllä nukuttua, että saan aivot hetkeksi pois päältä.
Mutta eihän se koskaan jäänyt siihen. Kun ilta tummui yöksi ja pullon pinta laski etiketin alareunaan, viina lakkasi puuduttamasta ja alkoikin repiä haavoja auki. Alkuillan helpotus muuttui raskaaksi, vellovaksi pimeydeksi. Istuin sohvan nurkassa, puristin puhelinta hikisessä kädessäni ja aloin naputella niitä epätoivoisia viestejä, joita ei koskaan pitäisi lähettää. Oletko sä ihan varma? Voidaanko vielä yrittää, mä lupaan muuttua. Ruutu pysyi pimeänä. Kukaan ei vastannut, eikä tietenkään olisi pitänytkään.
Lopulta yritin nousta hakeakseni vettä, mutta koordinaatio oli mennyt ajat sitten. Kompastuin matonkulmaan ja rytisin päin eteisen seinää.
Heräsin lattialta, poski kiinni kylmässä laminaatissa. Suussa maistui sappi ja teollinen alkoholi. Päässä jyskytti niin raskaasti, että sälekaihtimien välistä iskevä aamuvalo tuntui fyysiseltä kivulta silmissä. Kampeuduin istumaan ja pyyhin kasvojani tärisevillä käsillä. Ensimmäinen asia, jonka näin keittiön suuntaan katsoessani, oli se valkoinen kirjekuori pöydällä. Se ei ollut kadonnut mihinkään. Kaikki eilinen ahdistus vyöryi takaisin sekunnissa, mutta nyt sen päälle oli valettu vielä musertava häpeä siitä, miten halpamaisesti olin taas yrittänyt paeta todellisuutta.