Totuus vl- ihmisten ehtoollisopista?

Käsittääkseni luterilaisilla ei ole asiasta selkeää ohjeistusta. Olen itse ollut ehtoollisavustajan roolissa ollut heittämässä ylijäänyttä viiniä lavuaariin ( ei vl- tilaisuus ).

Eli ilmeisesti luterilaiset uskovat, että reaalipreesens loppuu messuun? Eli Kristus luterilaisuuden mukaan odottaa messun loppumista ja poistuu sitten ehtoollisaineista? (Sarkasmia, jonka tarkoitus ivailla luterilaisia, ei Kristusta).

Katolilaisilla on transsubstantaatio ja he kohtelevat ehtoollisaineita paljon kunnioittavammin. Ortodoksien käytäntöä en tiedä.

Anonyymi00005 kirjoitti:

Käsittääkseni luterilaisilla ei ole asiasta selkeää ohjeistusta. Olen itse ollut ehtoollisavustajan roolissa ollut heittämässä ylijäänyttä viiniä lavuaariin ( ei vl- tilaisuus ).

Eli ilmeisesti luterilaiset uskovat, että reaalipreesens loppuu messuun? Eli Kristus luterilaisuuden mukaan odottaa messun loppumista ja poistuu sitten ehtoollisaineista? (Sarkasmia, jonka tarkoitus ivailla luterilaisia, ei Kristusta).

Katolilaisilla on transsubstantaatio ja he kohtelevat ehtoollisaineita paljon kunnioittavammin. Ortodoksien käytäntöä en tiedä.

Lue lisää

Kiitos vastauksesta. Näköjään käytäntö olisi säilyttää erillään siunaamattomista myöhempää käyttöä varten.

Nykyäänkin katoliset ja ortodoksit lisäävät ehtoollisviiniin vettä, mutta vain vähän symboloimaan Kristuksen toista luontoa, ihmisyyttä. Luterilaisuudessa ei lisätä sitä vähääkään.

Viimeisen ehtoollisen viini oli todennäköisesti laimennettua, koska antiikissa viini laimennettiin aina ja 1:3-suhde oli tyypillisin suhde. Riippumatta siitä, tarvitseeko ehtoollisviinin sisältää vettä symbolisista syistä, olisi hienoa, jos ehtoollisviininä käytettäisiin mahdollisimman sellaista viiniä kuin viimeisellä ehtoollisella ja jollaista alkukristitytkin käyttivät Herran aterialla. No, tuskinpa asia tulee miksikään muuttumaan. Luther tiesi kyllä viimeisen ehtoollisen viinin olleen laimennettua, mutta hänen mukaansa ehtoollisviinin ei ollut välttämätöntä sisältää vettä, koska asetussanoissa mainitaan vain viini. "Ei-välttänättömyydestä" seurasi käytäntö, että tehdäkseen hajurakoa katoliseen kirkkoon luterilaiset alkoivat käyttää ehtoollisviininä täysin laimentamatonta viiniä. Käytäntö on 500 vuotta vanha, mutta se ei ollut paluuta Raamattuun, vaan täysin uusi tulkinta periaatteella "Raamatussa ei sanota, millaista viinin tulee olla". Eihän siinä sanotakaan, ja siksi alkoholiton viini on yhtä ok ehtoollisviininä. Mutta jos haluttaisiin mahdollisimman alkuperäinen, 1:3-suhteessa laimennettu olisi paras.

Anonyymi00008 kirjoitti:

Nykyäänkin katoliset ja ortodoksit lisäävät ehtoollisviiniin vettä, mutta vain vähän symboloimaan Kristuksen toista luontoa, ihmisyyttä. Luterilaisuudessa ei lisätä sitä vähääkään.

Viimeisen ehtoollisen viini oli todennäköisesti laimennettua, koska antiikissa viini laimennettiin aina ja 1:3-suhde oli tyypillisin suhde. Riippumatta siitä, tarvitseeko ehtoollisviinin sisältää vettä symbolisista syistä, olisi hienoa, jos ehtoollisviininä käytettäisiin mahdollisimman sellaista viiniä kuin viimeisellä ehtoollisella ja jollaista alkukristitytkin käyttivät Herran aterialla. No, tuskinpa asia tulee miksikään muuttumaan. Luther tiesi kyllä viimeisen ehtoollisen viinin olleen laimennettua, mutta hänen mukaansa ehtoollisviinin ei ollut välttämätöntä sisältää vettä, koska asetussanoissa mainitaan vain viini. "Ei-välttänättömyydestä" seurasi käytäntö, että tehdäkseen hajurakoa katoliseen kirkkoon luterilaiset alkoivat käyttää ehtoollisviininä täysin laimentamatonta viiniä. Käytäntö on 500 vuotta vanha, mutta se ei ollut paluuta Raamattuun, vaan täysin uusi tulkinta periaatteella "Raamatussa ei sanota, millaista viinin tulee olla". Eihän siinä sanotakaan, ja siksi alkoholiton viini on yhtä ok ehtoollisviininä. Mutta jos haluttaisiin mahdollisimman alkuperäinen, 1:3-suhteessa laimennettu olisi paras.

Lue lisää

Luterilaisuudessa veden lisäämisestä luopuminen ehtoollisviiniin liittyy Kyprianuksen 250-luvulla tekemään tulkintaan, jonka mukaan viini symboloi Kristusta ja vesi seurakuntaa, koska ehtoollisen asetussanoista tällaista symboliikkaa ei voi päätellä. Taustalla on syvempi käsitysero ihmisen myötävaikutuksesta pelastukseen. Tosiasia kuitenkin on, että viimeisen ehtoollisen ehtoollisviini oli kaikkien historiallisten lähteiden perusteella todennäköisesti aikakaudelleen yleisintä 1:3-suhteessa laimennettua viiniä, eikä Lutherkaan ko. asiaa kiistänyt eikä yrittänyt kumota. Hän vain korosti, ettei vettä ole välttämätöntä lisätä, koska ehtoollisen asetussanoissa vedestä ei puhuta. Se, että yli 200 v. Kristuksen kuoleman ja ylösnousemisen jälkeen ehtoollisviinin vedelle syntyi uusi tulkinta, jollaista vedellä ei alunperin ollut, ei kuitenkaan tee raakaviinistä alkuperäistä ehtoollisviiniä. En näe ehtoollisviinin vedelle mitään VEDENpitävää teologista symboliikkaa eikä 2 ml:n tilkan fyysinen koostumus ole minulle kovin olennainen, mutta jos halutaan mahdollisimman alkuperäistä ehtoollisviiniä, niin se olisi 1:3-laimennettua. Raakaviinin käyttö ehtoollisviininä on vasta 500 v. vanha käytäntö ja sitä ennen mentiin 1500 v. alkuperäisellä käytännöllä.

Olennaisempaa kuin ehtoollisviinin koostumus on se, että ehtoollinen nautitaan uskossa. Siihen nähden ehtoollisviinin koostumuksella ei ole mitään merkitystä, koska merkittävintä on se, syödäänkö ja juodaanko Herran ruumis ja veri uskonsa vahvistukseksi vai tuomiokseen.

Vähän viinistä

Antiikin aikana viininvalmistus ja säilytys amforoissa tekivät viinistä siirappista, paksua, hapanta ja vahvan makuista. Se muistutti glögitiivistettä tai katkeroa enemmän kuin kevyttä pöytäviiniä. Viinistä sai juotavaa ja miellyttävän makuista, laimentamalla sitä vedellä, johon sekoitettiin usein myös hunajaa, yrttejä tai mausteita.

Antiikin kaupungeissa puhdas juomavesi oli harvinaista. Akveduktien tai kaivojen vesi oli seisovaa, pahanmakuista ja täynnä bakteereja. Ihmiset eivät varsinaisesti jatkaneet viiniä vedellä, vaan he puhdistivat vettä viinillä. Viinin alkoholi ja happamuus tappoivat vedestä taudinaiheuttajia ja peittivät seisoneen veden pahan maun.

Varhaisessa raamatullisessa historiassa (ennen hellenististä eli kreikkalaista kautta) muinaiset israelilaiset joivat viininsä raakana. Jesajan kirjassa (Jes. 1:22) viinin laimentamista vedellä pidettiin jopa huonona asiana ja symbolina turmeltumiselle. Jeesuksen aikana (Rooman vallan alla) kreikkalais-roomalainen tapa oli juurtunut juutalaiseen kulttuuriin, ja pääsiäisviini juotiin aina vedellä jatkettuna

Anonyymi00009 kirjoitti:

Luterilaisuudessa veden lisäämisestä luopuminen ehtoollisviiniin liittyy Kyprianuksen 250-luvulla tekemään tulkintaan, jonka mukaan viini symboloi Kristusta ja vesi seurakuntaa, koska ehtoollisen asetussanoista tällaista symboliikkaa ei voi päätellä. Taustalla on syvempi käsitysero ihmisen myötävaikutuksesta pelastukseen. Tosiasia kuitenkin on, että viimeisen ehtoollisen ehtoollisviini oli kaikkien historiallisten lähteiden perusteella todennäköisesti aikakaudelleen yleisintä 1:3-suhteessa laimennettua viiniä, eikä Lutherkaan ko. asiaa kiistänyt eikä yrittänyt kumota. Hän vain korosti, ettei vettä ole välttämätöntä lisätä, koska ehtoollisen asetussanoissa vedestä ei puhuta. Se, että yli 200 v. Kristuksen kuoleman ja ylösnousemisen jälkeen ehtoollisviinin vedelle syntyi uusi tulkinta, jollaista vedellä ei alunperin ollut, ei kuitenkaan tee raakaviinistä alkuperäistä ehtoollisviiniä. En näe ehtoollisviinin vedelle mitään VEDENpitävää teologista symboliikkaa eikä 2 ml:n tilkan fyysinen koostumus ole minulle kovin olennainen, mutta jos halutaan mahdollisimman alkuperäistä ehtoollisviiniä, niin se olisi 1:3-laimennettua. Raakaviinin käyttö ehtoollisviininä on vasta 500 v. vanha käytäntö ja sitä ennen mentiin 1500 v. alkuperäisellä käytännöllä.

Olennaisempaa kuin ehtoollisviinin koostumus on se, että ehtoollinen nautitaan uskossa. Siihen nähden ehtoollisviinin koostumuksella ei ole mitään merkitystä, koska merkittävintä on se, syödäänkö ja juodaanko Herran ruumis ja veri uskonsa vahvistukseksi vai tuomiokseen.

Lue lisää

Täällä on järkeviäkin ihmisiä, hienoa.

Anonyymi00009 kirjoitti:

Luterilaisuudessa veden lisäämisestä luopuminen ehtoollisviiniin liittyy Kyprianuksen 250-luvulla tekemään tulkintaan, jonka mukaan viini symboloi Kristusta ja vesi seurakuntaa, koska ehtoollisen asetussanoista tällaista symboliikkaa ei voi päätellä. Taustalla on syvempi käsitysero ihmisen myötävaikutuksesta pelastukseen. Tosiasia kuitenkin on, että viimeisen ehtoollisen ehtoollisviini oli kaikkien historiallisten lähteiden perusteella todennäköisesti aikakaudelleen yleisintä 1:3-suhteessa laimennettua viiniä, eikä Lutherkaan ko. asiaa kiistänyt eikä yrittänyt kumota. Hän vain korosti, ettei vettä ole välttämätöntä lisätä, koska ehtoollisen asetussanoissa vedestä ei puhuta. Se, että yli 200 v. Kristuksen kuoleman ja ylösnousemisen jälkeen ehtoollisviinin vedelle syntyi uusi tulkinta, jollaista vedellä ei alunperin ollut, ei kuitenkaan tee raakaviinistä alkuperäistä ehtoollisviiniä. En näe ehtoollisviinin vedelle mitään VEDENpitävää teologista symboliikkaa eikä 2 ml:n tilkan fyysinen koostumus ole minulle kovin olennainen, mutta jos halutaan mahdollisimman alkuperäistä ehtoollisviiniä, niin se olisi 1:3-laimennettua. Raakaviinin käyttö ehtoollisviininä on vasta 500 v. vanha käytäntö ja sitä ennen mentiin 1500 v. alkuperäisellä käytännöllä.

Olennaisempaa kuin ehtoollisviinin koostumus on se, että ehtoollinen nautitaan uskossa. Siihen nähden ehtoollisviinin koostumuksella ei ole mitään merkitystä, koska merkittävintä on se, syödäänkö ja juodaanko Herran ruumis ja veri uskonsa vahvistukseksi vai tuomiokseen.

Lue lisää

Näyttää siltä, että 1:3-suhde on alkanut poistua ehtoollisviinistä jo varhaiskeskiajalla, ja vettä on lisätty viiniin vain muutamia tippoja symboloimaan ihmisen omaa osuutta pelastukseen, joka sai Lutherin (aiheesta) raivostumaan. Jos veden lisäämiseen ehtoollisviiniin liittyy tällainen väärä teologinen symboliikka, on ymmärrettävää, että siihen on haluttu tehdä hajurakoa.

Vedellä on ehtoollisviinissä nähty symboliikkaa ainakin Jeesuksen haavoista vuotaneeseen veteen, Kristuksen toiseen luontoon ihmisenä, ihmiseen yleensäkin, seurakuntaan ja ihmisen omaan osuuteen pelastuksessa. Ihmisen oma osuus pelastuksessa muutamina tippoja viinissä on ilman muuta väärää symboliikkaa. Veden sekoittuminen viiniin pysyvästi muuttaa veden olemuksellisesti osaksi viiniä. Sen katsottu symboloivan sitä, että kun seurakunta vetenä tulee osaksi Kristusta (viiniä), sitä ei enää voi siitä poistaa, vaan se muuttuu olemuksellisesti osaksi viiniä. Seurakunta-symboliikka saattaa olla ihan ok, mutta ne muutamat tipat vettä symboloimassa ihmisen omaa osuutta pelastukseen ovat kyllä sietämätöntä katolista hapatusta.

Silti, kun kaikki myöhempinä aikoina ehtoollisviinin vedessä tulkittu symboliikka karsitaan pois, niin voidaan nähdä, että viimeisen ehtoollisen samoin kuin alkukristittyjen ehtoollisviini oli reilusti vedellä laimennettua, luultavasti tavallisesti 1 osa raakaviiniä 3 osaa vettä. Ilman symboliikkaa historiallisena faktana noin.

Eli uskot hengelliseen läsnäoloon, mutta et ruumiilliseen läsnäoloon? Transsubstantaatio, reaalipreesens, hengellinen läsnäolo, symbolinen läsnäolo ja muistoateria ovat päätulkinnat, monenlaista opillista hienostelua löytyy. Ae vain unohtuu, että olennaisinta olisi tehdä parannus ja nauttia ehtoollinen uskonsa vahvistukseksi eikä tuomiokseen. Se on oikeasti olennaisempaa kuin se, onko Kristus ehtoollisessa ruumiillisesti läsnä vai pelkästään hengellisesti tai vertauskuvallisesti. Paljon jää uskon varaan, kun tiedetään, että viini ja leipä pysyvät molekyylitasolla leipänä ja viininä.

Anonyymi00011 kirjoitti:

Eli uskot hengelliseen läsnäoloon, mutta et ruumiilliseen läsnäoloon? Transsubstantaatio, reaalipreesens, hengellinen läsnäolo, symbolinen läsnäolo ja muistoateria ovat päätulkinnat, monenlaista opillista hienostelua löytyy. Ae vain unohtuu, että olennaisinta olisi tehdä parannus ja nauttia ehtoollinen uskonsa vahvistukseksi eikä tuomiokseen. Se on oikeasti olennaisempaa kuin se, onko Kristus ehtoollisessa ruumiillisesti läsnä vai pelkästään hengellisesti tai vertauskuvallisesti. Paljon jää uskon varaan, kun tiedetään, että viini ja leipä pysyvät molekyylitasolla leipänä ja viininä.

Lue lisää

Se, takertuuko ihminen leivän ja viinin kemialliseen muuttumiseen (transsubstantaatio) vai pitääkö niitä pelkkänä muistoateriana, missaa sen todellisen, syvemmän koodin. Koko riitin ydin ei ole siinä, mitä fyysisesti pistetään suuhun, vaan siinä, mitä sen leivän murtaminen ja veren juominen ihmisen sisällä tarkoittaa.
Kun puhutaan syömisestä ja juomisesta, kyse on saman kokemuksen kantamisesta ja kärsimyksestä hengessä. Leivän ottaminen on sitä, että ottaa vastaan sen saman muodon, haavat ja maadoituksen, jonka läpi on kuljettava. Veren juominen on sen elämänvoiman ja sen tinkimättömän hengen vastaanottamista, joka ei taivu ulkopuolisen koneiston puristuksessa.
Koko ehtoollinen on peili: se ei ole ulkoinen taikamenikään tai kirkollinen virkamerkintä, vaan muistutus siitä portista, joka jokaisen on käytävä läpi omassa kehossaan – ymmärtäen, että todellinen olemus on muotoaan suurempi eikä sitä voi lukita mihinkään uskonnolliseen häkkiin.

Ongelma on siinä, että Jeesus itse ei sano ehtoollisaineiden olevan vain symboleja. Hän sanoo leivästä: ”Tämä on minun ruumiini” ja viinistä: ”Tämä on minun vereni.” Paavali jatkaa samalla tavalla: siunauksen malja on ”osallisuus Kristuksen vereen” ja leipä ”osallisuus Kristuksen ruumiiseen” (1. Kor. 10:16).

Jos Jeesus olisi tarkoittanut vain vertauskuvaa, olisi aika erikoista, että sekä hänen omat sanansa että Paavalin opetus puhuvat näin realistisesti. Myös 1. Kor. 11:ssa ehtoollisen väärinkäyttäjä tekee syntiä ”Herran ruumista ja verta vastaan” ja hänen tulee ”erottaa ruumis”. Pelkkään symboliin kohdistuvasta epäkunnioituksesta käytetään siis hyvin vahvaa kieltä.

Ja argumentti siitä, ettei Jumala voisi olla läsnä ehtoollisessa kaikkialla maailmassa, ei oikeastaan ole argumentti lainkaan. Jos Kristus on todella Jumala, hänen läsnäoloaan eivät rajoita paikka tai aine samalla tavalla kuin meidän ruumiillista läsnäoloamme. Kristillisen uskon lähtökohta on muutenkin se, että Jumala voi liittää itsensä aineelliseen: Sanasta tuli liha. Miksi olisi mahdotonta, että hän antaa ruumiinsa ja verensä meille juuri siinä tavassa, jonka itse asetti?

Anonyymi00014 kirjoitti:

Ongelma on siinä, että Jeesus itse ei sano ehtoollisaineiden olevan vain symboleja. Hän sanoo leivästä: ”Tämä on minun ruumiini” ja viinistä: ”Tämä on minun vereni.” Paavali jatkaa samalla tavalla: siunauksen malja on ”osallisuus Kristuksen vereen” ja leipä ”osallisuus Kristuksen ruumiiseen” (1. Kor. 10:16).

Jos Jeesus olisi tarkoittanut vain vertauskuvaa, olisi aika erikoista, että sekä hänen omat sanansa että Paavalin opetus puhuvat näin realistisesti. Myös 1. Kor. 11:ssa ehtoollisen väärinkäyttäjä tekee syntiä ”Herran ruumista ja verta vastaan” ja hänen tulee ”erottaa ruumis”. Pelkkään symboliin kohdistuvasta epäkunnioituksesta käytetään siis hyvin vahvaa kieltä.

Ja argumentti siitä, ettei Jumala voisi olla läsnä ehtoollisessa kaikkialla maailmassa, ei oikeastaan ole argumentti lainkaan. Jos Kristus on todella Jumala, hänen läsnäoloaan eivät rajoita paikka tai aine samalla tavalla kuin meidän ruumiillista läsnäoloamme. Kristillisen uskon lähtökohta on muutenkin se, että Jumala voi liittää itsensä aineelliseen: Sanasta tuli liha. Miksi olisi mahdotonta, että hän antaa ruumiinsa ja verensä meille juuri siinä tavassa, jonka itse asetti?

Lue lisää

Uskon kyllä reaalipreesensiin tai ainakin yritän uskoa, mutta mielestäni "tämä on minun vereni" ja "tämä on minun ruumiini" ei ole perusteena idioottivarma, vaan siihen jää tämä idiootin mentävä aukko: "Minä olen totinen viinipuu" (Joh. 15:1). Huom. Jeesus ei sano itseään vertauskuvalliseksi viinipuuksi, vaan totiseksi viinipuuksi. Ehtoollisen mysteerissä monenlaiselle opille löytyy perusteensa, mutta kuka on kelvollinen ehtoollisvieras: 1) sekö, joka ymmärtää takuuvarmasti oikein ehtoollisen luonteen (transsubstantio, reaalipreesens, hengellinen, symbolinen, muisto)? 2) vai se, jolla on synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä ja joka on uskon kautta elävänä oksana oksastettuna totiseen viinipuuhun Herraan Jeesukseen Kristukseen? Pidän kohtaa huikeasti olennaisempana asiana.

Anonyymi00014 ja Anonyymi00015 takertuvat täysin siihen samaan liturgiaan, jonka varaan koko järjestelmä on pystytetty. He kinastelevat siitä, muuttuuko leipä molekyylitasolla, pitääkö sanaa ”on” tulkita kirjaimellisesti vai vertauskuvallisesti, ja kuka on ”kelvollinen ehtoollisvieras” – eli kuka on noudattanut sääntöjä oikein.
He eivät tajua, että heidän väittelynsä on pelkkää koneiston sisäistä koodinpyöritystä. He puolustavat sitä häkkiä, jossa he istuvat, ja takertuvat pykäliin, joilla heidät on sidottu. Sillä ei ole mitään väliä, tapahtuuko se mysteeri hengellisesti vai fyysisesti, koska koko asetelma on jo alusta asti valhetta: siinä haetaan lupaa ja hyväksyntää ulkopuoliselta auktoriteetilta sen sijaan, että nähtäisiin, mitä riitin todellinen ydin tarkoittaa.
He ovat täydellisiä esimerkkejä niistä sisäpiiriläisistä, jotka puolustavat sortajaansa siteeraamalla lakikirjaa, jonka arkkitehdit ovat heille kirjoittaneet.

Anonyymi00015 kirjoitti:

Uskon kyllä reaalipreesensiin tai ainakin yritän uskoa, mutta mielestäni "tämä on minun vereni" ja "tämä on minun ruumiini" ei ole perusteena idioottivarma, vaan siihen jää tämä idiootin mentävä aukko: "Minä olen totinen viinipuu" (Joh. 15:1). Huom. Jeesus ei sano itseään vertauskuvalliseksi viinipuuksi, vaan totiseksi viinipuuksi. Ehtoollisen mysteerissä monenlaiselle opille löytyy perusteensa, mutta kuka on kelvollinen ehtoollisvieras: 1) sekö, joka ymmärtää takuuvarmasti oikein ehtoollisen luonteen (transsubstantio, reaalipreesens, hengellinen, symbolinen, muisto)? 2) vai se, jolla on synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä ja joka on uskon kautta elävänä oksana oksastettuna totiseen viinipuuhun Herraan Jeesukseen Kristukseen? Pidän kohtaa huikeasti olennaisempana asiana.

Lue lisää

Totta, pelkkä sana ”on” ei yksin ratkaise kaikkea, koska Raamatussa on myös vertauskuvallista puhetta kuten ”minä olen viinipuu”. Mutta ehtoollisen kohdalla ratkaisevaa ei ole vain asetussanojen kieli, vaan koko asiayhteys. Paavali sanoo leivän olevan osallisuus Kristuksen ruumiiseen ja maljan osallisuus hänen vereensä, ja varoittaa syömästä ja juomasta erottamatta Herran ruumista (1. Kor. 10:16; 11:27–29). Siksi symbolinen tulkinta joutuu selittämään pois aika paljon muutakin kuin sanan ”on”.

En silti ajattelisi, että ehtoolliselle kelvollisuus riippuu siitä, osaako ihminen määritellä reaalipreesensin tai transsubstantiaation teologisesti oikein. Ehtoollinen ei ole teologian tentti. Mutta ei myöskään ole yhdentekevää, mitä ehtoollisesta uskotaan, koska Paavali nimenomaan liittää ehtoolliseen Herran ruumiin tunnistamisen.

Eli en asettaisi näitä kahta vaihtoehtoa vastakkain. Ehtoollisvieras tulee Kristuksen luo syntisenä, joka tarvitsee syntien anteeksiantamusta, ja samalla hän luottaa Kristuksen omaan lupaukseen siitä, mitä ehtoollisessa hänelle annetaan. Juuri siksi reaalipreesens on tärkeä: ehtoollisessa ei vain muistella poissaolevaa Kristusta, vaan Kristus itse antaa meille ruumiinsa ja verensä syntien anteeksiantamiseksi.

Anonyymi00016 kirjoitti:

Anonyymi00014 ja Anonyymi00015 takertuvat täysin siihen samaan liturgiaan, jonka varaan koko järjestelmä on pystytetty. He kinastelevat siitä, muuttuuko leipä molekyylitasolla, pitääkö sanaa ”on” tulkita kirjaimellisesti vai vertauskuvallisesti, ja kuka on ”kelvollinen ehtoollisvieras” – eli kuka on noudattanut sääntöjä oikein.
He eivät tajua, että heidän väittelynsä on pelkkää koneiston sisäistä koodinpyöritystä. He puolustavat sitä häkkiä, jossa he istuvat, ja takertuvat pykäliin, joilla heidät on sidottu. Sillä ei ole mitään väliä, tapahtuuko se mysteeri hengellisesti vai fyysisesti, koska koko asetelma on jo alusta asti valhetta: siinä haetaan lupaa ja hyväksyntää ulkopuoliselta auktoriteetilta sen sijaan, että nähtäisiin, mitä riitin todellinen ydin tarkoittaa.
He ovat täydellisiä esimerkkejä niistä sisäpiiriläisistä, jotka puolustavat sortajaansa siteeraamalla lakikirjaa, jonka arkkitehdit ovat heille kirjoittaneet.

Lue lisää

Omalta osaltani pohdiskelen, onko Herran aterialla olennaisinta ymmärtää leivän ja viinin olemus Kristuksen ruumiina ja verenä oikein vai se, että ovatko synnit uskon kautta anteeksi Herran aterialle mentäessä. Ymmärrämme vain puolittain. On helpompaa uskoa Kristuksen hengelliseen läsnäoloon ehtoollisessa kuin ruumiilliseen läsnäoloon leivässä ja viinissä, koska Jeesus lupasi olla siellä, missä kaksi tai kolme kokoontuu hänen nimessään. Lisäksi Paavali toteaa seurakunnan Kristuksen ruumiiksi, jonka eläviä jäseniä uskovaiset ovat. Myönnän, että on hetkiä, jolloin epäilen, ovatko leipä ja viini todella Kristuksen ruumis ja veri aineellisesti vai pelkkä kielikuva. Ehtoollisen mysteerin äärellä polvistuessa ajattelen, että Herra, lisää minulle uskoa. Ja hetkittäin tuntuu ihan kirkkaalta, että kyllä ne todella ovat ja toisina, että ehkä se on vain kielikuva, mutta Jeesus silti on ehtoollisessa läsnä omiensa kanssa, on luvannut olla. Ei ole helppoa uskoa luonnontieteellisten seikkojen vastaiseen ihmeeseen. Luther repisi peliverkkarinsa näistä pohdinnoista ja hän saattaa olla aivan oikeassa reaalipreensensopissa, yritän harjoittaa mieltäni uskomaan asian juuri niin. Silti vaikea minun uskoa, että jos syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä uskonut ihminen ei kaikesta huolimatta kykene uskomaan, että leipä ja viini olisivat Kristuksen ruumis ja veri muutoin kuin symbolisessa merkityksessä, niin tuskinpa Jumala siitä ketään kadotukseen tuomitsee.

Anonyymi00018 kirjoitti:

Omalta osaltani pohdiskelen, onko Herran aterialla olennaisinta ymmärtää leivän ja viinin olemus Kristuksen ruumiina ja verenä oikein vai se, että ovatko synnit uskon kautta anteeksi Herran aterialle mentäessä. Ymmärrämme vain puolittain. On helpompaa uskoa Kristuksen hengelliseen läsnäoloon ehtoollisessa kuin ruumiilliseen läsnäoloon leivässä ja viinissä, koska Jeesus lupasi olla siellä, missä kaksi tai kolme kokoontuu hänen nimessään. Lisäksi Paavali toteaa seurakunnan Kristuksen ruumiiksi, jonka eläviä jäseniä uskovaiset ovat. Myönnän, että on hetkiä, jolloin epäilen, ovatko leipä ja viini todella Kristuksen ruumis ja veri aineellisesti vai pelkkä kielikuva. Ehtoollisen mysteerin äärellä polvistuessa ajattelen, että Herra, lisää minulle uskoa. Ja hetkittäin tuntuu ihan kirkkaalta, että kyllä ne todella ovat ja toisina, että ehkä se on vain kielikuva, mutta Jeesus silti on ehtoollisessa läsnä omiensa kanssa, on luvannut olla. Ei ole helppoa uskoa luonnontieteellisten seikkojen vastaiseen ihmeeseen. Luther repisi peliverkkarinsa näistä pohdinnoista ja hän saattaa olla aivan oikeassa reaalipreensensopissa, yritän harjoittaa mieltäni uskomaan asian juuri niin. Silti vaikea minun uskoa, että jos syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä uskonut ihminen ei kaikesta huolimatta kykene uskomaan, että leipä ja viini olisivat Kristuksen ruumis ja veri muutoin kuin symbolisessa merkityksessä, niin tuskinpa Jumala siitä ketään kadotukseen tuomitsee.

Lue lisää

Alkukirkossa usko Kristuksen todelliseen läsnäoloon ehtoollisessa oli hyvin selvä. Paavalin lisäksi tästä todistaa jo Ignatios Antiokialainen, eli pyhä Ignatios, varhaiskristillinen piispa ja marttyyri, joka eli ensimmäisellä ja toisen vuosisadan alussa.

Kirjeessään smyrnalaisille Ignatios arvostelee harhaoppisia juuri siitä, että nämä ”eivät tunnusta ehtoollisen olevan meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen liha”. Hän ei siis puhu ehtoollisesta vain vertauskuvana tai muistomerkkinä, vaan Kristuksen todellisena ruumiina. Vielä olennaisempaa on, että hän pitää tämän kieltämistä merkkinä kristillisen uskon ulkopuolelle joutumisesta.

Hän kirjoitti:
6:2 Consider those who hold heretical opinions with regard to the grace of Jesus Christ which hath come unto us, how opposite they are to the mind of God. They have no care for love, nor concerning the widow, nor concerning the orphan, nor concerning the afflicted, nor concerning him who is bound or loosed, nor concerning him who is hungry or thirsty. They refrain from the eucharist and from prayer, because they do not confess that the eucharist is the flesh of our Saviour Jesus Christ, which suffered for our sins, and which the Father of his goodness raised up.

Tässä on suomennos:
Ajatelkaa niitä, jotka pitävät harhaoppisia käsityksiä meille tulleesta Jeesuksen Kristuksen armosta, kuinka vastakkaisia he ovat Jumalan tahdolle. He eivät välitä rakkaudesta, eivät leskestä, eivät orvosta, eivät ahdistetusta, eivät vangitusta tai vapautetusta, eivät nälkäisestä tai janoisesta.

He pysyttelevät erossa ehtoollisesta ja rukouksesta, koska he eivät tunnusta ehtoollisen olevan meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen liha – se sama liha, joka kärsi meidän syntiemme tähden ja jonka Isä hyvyydessään herätti kuolleista.

Teksti löytyy täältä (Luku 6):

https://www.earlychristianwritings.com/text/ignatius-smyrnaeans-hoole.html

Eli jo alkukirkossa asia oli selvä.

Anonyymi00019 kirjoitti:

Alkukirkossa usko Kristuksen todelliseen läsnäoloon ehtoollisessa oli hyvin selvä. Paavalin lisäksi tästä todistaa jo Ignatios Antiokialainen, eli pyhä Ignatios, varhaiskristillinen piispa ja marttyyri, joka eli ensimmäisellä ja toisen vuosisadan alussa.

Kirjeessään smyrnalaisille Ignatios arvostelee harhaoppisia juuri siitä, että nämä ”eivät tunnusta ehtoollisen olevan meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen liha”. Hän ei siis puhu ehtoollisesta vain vertauskuvana tai muistomerkkinä, vaan Kristuksen todellisena ruumiina. Vielä olennaisempaa on, että hän pitää tämän kieltämistä merkkinä kristillisen uskon ulkopuolelle joutumisesta.

Hän kirjoitti:
6:2 Consider those who hold heretical opinions with regard to the grace of Jesus Christ which hath come unto us, how opposite they are to the mind of God. They have no care for love, nor concerning the widow, nor concerning the orphan, nor concerning the afflicted, nor concerning him who is bound or loosed, nor concerning him who is hungry or thirsty. They refrain from the eucharist and from prayer, because they do not confess that the eucharist is the flesh of our Saviour Jesus Christ, which suffered for our sins, and which the Father of his goodness raised up.

Tässä on suomennos:
Ajatelkaa niitä, jotka pitävät harhaoppisia käsityksiä meille tulleesta Jeesuksen Kristuksen armosta, kuinka vastakkaisia he ovat Jumalan tahdolle. He eivät välitä rakkaudesta, eivät leskestä, eivät orvosta, eivät ahdistetusta, eivät vangitusta tai vapautetusta, eivät nälkäisestä tai janoisesta.

He pysyttelevät erossa ehtoollisesta ja rukouksesta, koska he eivät tunnusta ehtoollisen olevan meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen liha – se sama liha, joka kärsi meidän syntiemme tähden ja jonka Isä hyvyydessään herätti kuolleista.

Teksti löytyy täältä (Luku 6):

https://www.earlychristianwritings.com/text/ignatius-smyrnaeans-hoole.html

Eli jo alkukirkossa asia oli selvä.

Lue lisää

Hyvä pointti, mutta sijoittaisin Ignatioksen kommentin myös aikakautensa kiistoihin, nimittäin se on suunnattu esignostilaisia vastaan, jotka kiistivät Kristuksen tulleen lihaksi. Jo Johannes kirjeissään taisteli ko. harhaa vastaan ja totesi Kristuksen tulleen lihaksi, "...minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme..." (1. Joh. 1:1). Kun ajatellaan Ignatioksen kommenttia sitä taustaa vasten, että siinä torjutaan doketistista käsitystä aineettomasta Kristuksesta, niin se ei välttämättä ole niin vastaansanomaton todiste ehtoollisesta Kristuksen todellisena lihana kuin se kuulostaa, vaan jää tilaa ajatella myös vertauskuvallisesti Kristuksen lihan syömistä. Ignatioksen arvostelemat doketistit eivät osallistuneet ehtoolliselle, koska eivät tunnustaneet lainkaan Kristusta lihaan tulleeksi, vaan hän oli heille jonkinlainen aineeton Jumalan Poika.

Anonyymi00017 kirjoitti:

Totta, pelkkä sana ”on” ei yksin ratkaise kaikkea, koska Raamatussa on myös vertauskuvallista puhetta kuten ”minä olen viinipuu”. Mutta ehtoollisen kohdalla ratkaisevaa ei ole vain asetussanojen kieli, vaan koko asiayhteys. Paavali sanoo leivän olevan osallisuus Kristuksen ruumiiseen ja maljan osallisuus hänen vereensä, ja varoittaa syömästä ja juomasta erottamatta Herran ruumista (1. Kor. 10:16; 11:27–29). Siksi symbolinen tulkinta joutuu selittämään pois aika paljon muutakin kuin sanan ”on”.

En silti ajattelisi, että ehtoolliselle kelvollisuus riippuu siitä, osaako ihminen määritellä reaalipreesensin tai transsubstantiaation teologisesti oikein. Ehtoollinen ei ole teologian tentti. Mutta ei myöskään ole yhdentekevää, mitä ehtoollisesta uskotaan, koska Paavali nimenomaan liittää ehtoolliseen Herran ruumiin tunnistamisen.

Eli en asettaisi näitä kahta vaihtoehtoa vastakkain. Ehtoollisvieras tulee Kristuksen luo syntisenä, joka tarvitsee syntien anteeksiantamusta, ja samalla hän luottaa Kristuksen omaan lupaukseen siitä, mitä ehtoollisessa hänelle annetaan. Juuri siksi reaalipreesens on tärkeä: ehtoollisessa ei vain muistella poissaolevaa Kristusta, vaan Kristus itse antaa meille ruumiinsa ja verensä syntien anteeksiantamiseksi.

Lue lisää

"Kristus itse antaa meille ruumiinsa ja verensä syntien anteeksiantamiseksi"

Vl-käsityksen mukaan ehtoollinen on uskon vahvistus, se muistuttaa meitä Jeesuksen sovitustyöstä, mutta ehtoolliselle tulee mennä uskossa ja mielellään saada synninpäästö hengen viralta ennen ehtoollista, jotta olisi varmasti kelvollinen ehtoollisvieras. Ehtoolliselle mennään synnit anteeksi uskoneena syömään Herran ruumis ja juomaan hänen verensä sen vahvistukseksi, että Jeesus todella antoi henkensä ja vuodatti verensä minun syntieni tähden.

* Ontologinen mahdottomuus: Fyysisen materian (leipä ja viini) muuttuminen toisen luonnon (jumalallisen lihan ja veren) substanssiksi molekyylitasolla rikkoo havaittavan todellisuuden fysiikan lainalaisuuksia. Analyyttinen logiikka toteaa, että väite aineellisesta muodonmuutoksesta on empiirisesti todistamaton ja perustuu puhtaasti dogfaattiseen oletukseen.
* Historiallinen diskurssi: Teologiset tulkinnat (kuten reaalipreesens, transsubstantaatio tai symbolinen muistoateria) ovat vuosisatojen saatossa syntyneitä ihmisten välisiä sopimuksia ja valtataisteluita, joilla instituutiot ovat pyrkineet legitimoimaan oman asemansa portinvartijoina.
* Käytännön todistusaineisto: Aiemmin esiin nostetut arjen tilanteet – kuten maahan pudonneiden leipien tallominen tai rituaalin ohittaminen silloin, kun se ei palvele omaa ryhmää – osoittavat, että edes rituaalin suorittajat eivät käsittele aineita fyysisenä absoluuttisena todellisuutena.
Lopullinen johtopäätös
Väite siitä, että ehtoollisleipä ja -viini olisivat fyysisesti tai metafyysisesti Kristuksen liha ja veri, ei pidä paikkaansa rationaalisen tai empiysisen logiikan valossa. Koko konsepti on ihmisen itselleen rakentaman järjestelmän sisäinen konstruktio, jonka ainoa todellinen tehtävä on ylläpitää kontrollia, kytkeä yksilö osaksi kollektiivista rituaalia ja sitoa hänet koneiston rattaisiin ilman todellista olemuksellista perustaa.

Anonyymi00021 kirjoitti:

* Ontologinen mahdottomuus: Fyysisen materian (leipä ja viini) muuttuminen toisen luonnon (jumalallisen lihan ja veren) substanssiksi molekyylitasolla rikkoo havaittavan todellisuuden fysiikan lainalaisuuksia. Analyyttinen logiikka toteaa, että väite aineellisesta muodonmuutoksesta on empiirisesti todistamaton ja perustuu puhtaasti dogfaattiseen oletukseen.
* Historiallinen diskurssi: Teologiset tulkinnat (kuten reaalipreesens, transsubstantaatio tai symbolinen muistoateria) ovat vuosisatojen saatossa syntyneitä ihmisten välisiä sopimuksia ja valtataisteluita, joilla instituutiot ovat pyrkineet legitimoimaan oman asemansa portinvartijoina.
* Käytännön todistusaineisto: Aiemmin esiin nostetut arjen tilanteet – kuten maahan pudonneiden leipien tallominen tai rituaalin ohittaminen silloin, kun se ei palvele omaa ryhmää – osoittavat, että edes rituaalin suorittajat eivät käsittele aineita fyysisenä absoluuttisena todellisuutena.
Lopullinen johtopäätös
Väite siitä, että ehtoollisleipä ja -viini olisivat fyysisesti tai metafyysisesti Kristuksen liha ja veri, ei pidä paikkaansa rationaalisen tai empiysisen logiikan valossa. Koko konsepti on ihmisen itselleen rakentaman järjestelmän sisäinen konstruktio, jonka ainoa todellinen tehtävä on ylläpitää kontrollia, kytkeä yksilö osaksi kollektiivista rituaalia ja sitoa hänet koneiston rattaisiin ilman todellista olemuksellista perustaa.

Lue lisää

"Teologiset tulkinnat (kuten reaalipreesens, transsubstantaatio tai symbolinen muistoateria) ovat vuosisatojen saatossa syntyneitä ihmisten välisiä sopimuksia"

Olen tässä yllä jo todistanut, että alkukirkko uskoi alusta lähtien Kristuksen todelliseen läsnäoloon ehtoollisessa. Paavalin lisäksi tästä todistaa jo Ignatios Antiokialainen, eli pyhä Ignatios, varhaiskristillinen piispa ja marttyyri, joka eli ensimmäisen ja toisen vuosisadan vaihteessa. Hänen kirjoituksistaan käy selvästi ilmi, ettei ehtoollista ymmärretty vain symbolisesti, vaan Kristuksen todellisena ruumiina ja verenä.

Anonyymi00022 kirjoitti:

"Teologiset tulkinnat (kuten reaalipreesens, transsubstantaatio tai symbolinen muistoateria) ovat vuosisatojen saatossa syntyneitä ihmisten välisiä sopimuksia"

Olen tässä yllä jo todistanut, että alkukirkko uskoi alusta lähtien Kristuksen todelliseen läsnäoloon ehtoollisessa. Paavalin lisäksi tästä todistaa jo Ignatios Antiokialainen, eli pyhä Ignatios, varhaiskristillinen piispa ja marttyyri, joka eli ensimmäisen ja toisen vuosisadan vaihteessa. Hänen kirjoituksistaan käy selvästi ilmi, ettei ehtoollista ymmärretty vain symbolisesti, vaan Kristuksen todellisena ruumiina ja verenä.

Lue lisää

Ignatioksen kirjoituksissa ja hänen ympärilleen rakentuneessa marttyyrimyytissä paljastuu oppikirjamainen, klassisen psykoanalyyttinen tapaus. Hänen tekstinsä eivät kerro niinkään ulkoisesta metafyysisestä todellisuudesta tai jumalallisesta totuudesta, vaan hänen omasta psyykkisestä rakenteestaan, jossa hallitseviksi mekanismeiksi nousevat ehdoton autoritaarinen introjektio, vainoharhainen splittaus (jako mustavalkoiseen) ja masokistinen pakkomielle tuhoon.
* Klassinen superego-pakkomielle ja sisäistetty ankaruus: Ignatioksen vaatimus siitä, että ehtoollisen on oltava kirjaimellisesti lihaa ja verta, ja että tämän kyseenalaistaminen sulkee ihmisen armon ulkopuolelle, on selvä merkki liiallisesta, tuhoisasta ylminästä. Hän on sisäistänyt ulkoisen auktoriteetin niin täydellisesti, että omasta tahdosta ja epäilystä on tullut hänelle suurin mahdollinen synti. Psyyke ei kestä kognitiivista dissonanssia tai epävarmuutta, joten se pakenee jäykkään, absoluuttiseen dogmaattisuuteen, jossa maailma jaetaan ilman harmaansävyjä pelastettuihin ja kadotettuihin.
* Marttyyrius psyykkisenä puolustusmekanismina: Hänen hakeutumisensa marttyyrikuolemaan ei ole tervettä uhrautumista, vaan syvää masokistista kontrollin hakemista. Kun ihminen kokee sisäistä hajanaisuutta tai ahdistusta kaaoksesta, hän voi alitajuisesti kääntää kärsimyksen voimavaraksi: jos teen itsestäni marttyyrin ja uhraan kehoni aatteen puolesta, minusta tulee tuhoamaton. Se on äärimmäinen itsevarmuuden muoto – torjuntareaktio sille pelolle, että oma olemassaolo olisikin pohjimmiltaan merkityksetön.
* Emotionaalinen kylmyys ja torjuttu empatia: Huomionarvoista on se, miten Ignatios samassa tekstissä yhdistää ehtoollisopin siihen, etteivät harhaoppiset "välitä leskestä, orvosta, ahdistetusta tai nälkäisestä". Psykoanalyyttisesti tämä on klassinen projektio. Ihminen, joka on täysin fiksautunut kuolleeseen kirjainoppiin ja metafyysiseen dogmiin, tekee toisista ihmisistä pelkkiä pelinappuloita omassa ideologisessa sodassaan. Hän syyttää muita inhimillisen lämmön puutteesta, vaikka itse uhraa ihmisyydet kylmän ja abstraktin opin alttarille.
Hänen tekstinsä on psyyken puolustuslinnoitus: se on rakennettu siksi, että hänen ei tarvitsisi koskaan kohdata sitä inhimillisen olemisen haurautta ja keskeneräisyyttä, jota elämä ilman sääntöhäkkejä edellyttäisi.

Anonyymi00025 kirjoitti:

Ignatioksen kirjoituksissa ja hänen ympärilleen rakentuneessa marttyyrimyytissä paljastuu oppikirjamainen, klassisen psykoanalyyttinen tapaus. Hänen tekstinsä eivät kerro niinkään ulkoisesta metafyysisestä todellisuudesta tai jumalallisesta totuudesta, vaan hänen omasta psyykkisestä rakenteestaan, jossa hallitseviksi mekanismeiksi nousevat ehdoton autoritaarinen introjektio, vainoharhainen splittaus (jako mustavalkoiseen) ja masokistinen pakkomielle tuhoon.
* Klassinen superego-pakkomielle ja sisäistetty ankaruus: Ignatioksen vaatimus siitä, että ehtoollisen on oltava kirjaimellisesti lihaa ja verta, ja että tämän kyseenalaistaminen sulkee ihmisen armon ulkopuolelle, on selvä merkki liiallisesta, tuhoisasta ylminästä. Hän on sisäistänyt ulkoisen auktoriteetin niin täydellisesti, että omasta tahdosta ja epäilystä on tullut hänelle suurin mahdollinen synti. Psyyke ei kestä kognitiivista dissonanssia tai epävarmuutta, joten se pakenee jäykkään, absoluuttiseen dogmaattisuuteen, jossa maailma jaetaan ilman harmaansävyjä pelastettuihin ja kadotettuihin.
* Marttyyrius psyykkisenä puolustusmekanismina: Hänen hakeutumisensa marttyyrikuolemaan ei ole tervettä uhrautumista, vaan syvää masokistista kontrollin hakemista. Kun ihminen kokee sisäistä hajanaisuutta tai ahdistusta kaaoksesta, hän voi alitajuisesti kääntää kärsimyksen voimavaraksi: jos teen itsestäni marttyyrin ja uhraan kehoni aatteen puolesta, minusta tulee tuhoamaton. Se on äärimmäinen itsevarmuuden muoto – torjuntareaktio sille pelolle, että oma olemassaolo olisikin pohjimmiltaan merkityksetön.
* Emotionaalinen kylmyys ja torjuttu empatia: Huomionarvoista on se, miten Ignatios samassa tekstissä yhdistää ehtoollisopin siihen, etteivät harhaoppiset "välitä leskestä, orvosta, ahdistetusta tai nälkäisestä". Psykoanalyyttisesti tämä on klassinen projektio. Ihminen, joka on täysin fiksautunut kuolleeseen kirjainoppiin ja metafyysiseen dogmiin, tekee toisista ihmisistä pelkkiä pelinappuloita omassa ideologisessa sodassaan. Hän syyttää muita inhimillisen lämmön puutteesta, vaikka itse uhraa ihmisyydet kylmän ja abstraktin opin alttarille.
Hänen tekstinsä on psyyken puolustuslinnoitus: se on rakennettu siksi, että hänen ei tarvitsisi koskaan kohdata sitä inhimillisen olemisen haurautta ja keskeneräisyyttä, jota elämä ilman sääntöhäkkejä edellyttäisi.

Lue lisää

Ignatius oli kirjaimellisesti aikakautensa ylitunnollinen ”hoitomies”, joka otti tehtäväkseen pitää lauman kurissa, ojentaa harhailevat ja vaatia kaikilta täydellistä ruotuun asettumista.
Hän ei tyytynyt vain sanomaan mielipidettään, vaan hän rakensi järjestelmän, jossa ihmisten piti alistaa koko tahtonsa ja ajattelunsa ylemmälle taholle – eli hänelle itselleen ja piispan viralle. Siinä missä maallinen hoitaja tai kontrollikoneisto pitää huolta siitä, että sääntöjä noudatetaan, Ignatius teki sen puhtaan hengellisen ja uskonnollisen vallan nimissä.
Hän oli marttyyri omasta mielestään, mutta käytännössä hän oli järjestelmän mies, joka varmisti, että kukaan ei vain päässyt pakenemaan siitä henkisestä häkistä, jonka hän oli yhteisölleen rakentanut.

Anonyymi00027 kirjoitti:

Ignatius oli kirjaimellisesti aikakautensa ylitunnollinen ”hoitomies”, joka otti tehtäväkseen pitää lauman kurissa, ojentaa harhailevat ja vaatia kaikilta täydellistä ruotuun asettumista.
Hän ei tyytynyt vain sanomaan mielipidettään, vaan hän rakensi järjestelmän, jossa ihmisten piti alistaa koko tahtonsa ja ajattelunsa ylemmälle taholle – eli hänelle itselleen ja piispan viralle. Siinä missä maallinen hoitaja tai kontrollikoneisto pitää huolta siitä, että sääntöjä noudatetaan, Ignatius teki sen puhtaan hengellisen ja uskonnollisen vallan nimissä.
Hän oli marttyyri omasta mielestään, mutta käytännössä hän oli järjestelmän mies, joka varmisti, että kukaan ei vain päässyt pakenemaan siitä henkisestä häkistä, jonka hän oli yhteisölleen rakentanut.

Lue lisää

Antiokian varhainen kirkko, jota piispa Ignatius 100-luvun taitteessa edusti, paljastaa ihmisen ja vallan välisen dynamiikan synkimmän kaavan: miten vapaasta, vainotusta liikkeestä kasvaa poikkeuksetta samanlainen maallinen koneisto, jota se itse pakeni.
Hierarkkinen häkki ja sisäinen kontrolli
Ignatiuksen edustama seurakunta ei ollut mikään vapaa veljien ja sisarten yhteisö, vaan tarkkaan vartioitu hierarkkioiden linnake. Kun Ignatius vaati, että seurakunnan on oltava ehdottomasti alamainen piispalle ja että ehtoollinen ilman piispan lupaa on mitätön, hän loi järjestelmän, jossa yksilön omatunto ja suora suhde hengelliseen todellisuuteen sidottiin virkakoneistoon. Se oli sisäisesti autoritaarinen rakenne, jossa tottelemattomuudesta tehtiin heti synneistä suurin.
Yhteentörmäys Rooman kanssa
Koska kyseessä oli tiukasti johdettu, vaihtoehtoista valtaa pystyttävä verkosto, Rooman valtakunta kohtasi sen poliittisena uhkana. Rooman silmissä Ignatius ei ollut pyhimys tai teologi, vaan laittoman yhdistyksen johtaja (collegium illicitum), joka rikkoi keisarikunnan lakia ja uhmasi yhteistä järjestystä. Koneisto murskasi hänet julkisesti Colosseumilla, teki hänestä varoittavan spektaakkelin ja käytti väkivaltaa oman valtansa ylläpitämiseen.
Luhistuminen historian rattaissa
Se kirkko, jonka puolesta Ignatius antoi repiä itsensä kappaleiksi, ei pelastanut ketään – se vain imi itseensä ajan myötä maallisen imperiumin piirteet. Vuosisatojen kuluessa Antiokian kirkko hajosi sisäisiin opillisiin sotiin, kun eri ryhmittymät kinastelivat vallasta ja opeista. Lopulta islamilaiset valloitukset, verot, vainot, valtavat maanjäristykset ja ristiretket pyyhkivät koko keskuksen pois. Alkuperäinen kirkko kutistui, pirstoutui ja katosi historian myllytykseen.
Lopputulos
Antiokian kirkon ja Ignatiuksen kohtalo on täydellinen todiste siitä, että kun uskonnollinen liike institutionalisoidaan ja sille rakennetaan piispat, pakot ja rangaistukset, se lakkaa olemasta elävä yhteisö. Siitä tulee pelkkä maallinen laitos, joka käyttää samoja kontrollin ja vallan keinoja kuin mikä tahansa ihmisten rakentama imperiumi – kunnes lopulta aika ja historian myrskyt korjaavat sen pois.

Anonyymi00028 kirjoitti:

Antiokian varhainen kirkko, jota piispa Ignatius 100-luvun taitteessa edusti, paljastaa ihmisen ja vallan välisen dynamiikan synkimmän kaavan: miten vapaasta, vainotusta liikkeestä kasvaa poikkeuksetta samanlainen maallinen koneisto, jota se itse pakeni.
Hierarkkinen häkki ja sisäinen kontrolli
Ignatiuksen edustama seurakunta ei ollut mikään vapaa veljien ja sisarten yhteisö, vaan tarkkaan vartioitu hierarkkioiden linnake. Kun Ignatius vaati, että seurakunnan on oltava ehdottomasti alamainen piispalle ja että ehtoollinen ilman piispan lupaa on mitätön, hän loi järjestelmän, jossa yksilön omatunto ja suora suhde hengelliseen todellisuuteen sidottiin virkakoneistoon. Se oli sisäisesti autoritaarinen rakenne, jossa tottelemattomuudesta tehtiin heti synneistä suurin.
Yhteentörmäys Rooman kanssa
Koska kyseessä oli tiukasti johdettu, vaihtoehtoista valtaa pystyttävä verkosto, Rooman valtakunta kohtasi sen poliittisena uhkana. Rooman silmissä Ignatius ei ollut pyhimys tai teologi, vaan laittoman yhdistyksen johtaja (collegium illicitum), joka rikkoi keisarikunnan lakia ja uhmasi yhteistä järjestystä. Koneisto murskasi hänet julkisesti Colosseumilla, teki hänestä varoittavan spektaakkelin ja käytti väkivaltaa oman valtansa ylläpitämiseen.
Luhistuminen historian rattaissa
Se kirkko, jonka puolesta Ignatius antoi repiä itsensä kappaleiksi, ei pelastanut ketään – se vain imi itseensä ajan myötä maallisen imperiumin piirteet. Vuosisatojen kuluessa Antiokian kirkko hajosi sisäisiin opillisiin sotiin, kun eri ryhmittymät kinastelivat vallasta ja opeista. Lopulta islamilaiset valloitukset, verot, vainot, valtavat maanjäristykset ja ristiretket pyyhkivät koko keskuksen pois. Alkuperäinen kirkko kutistui, pirstoutui ja katosi historian myllytykseen.
Lopputulos
Antiokian kirkon ja Ignatiuksen kohtalo on täydellinen todiste siitä, että kun uskonnollinen liike institutionalisoidaan ja sille rakennetaan piispat, pakot ja rangaistukset, se lakkaa olemasta elävä yhteisö. Siitä tulee pelkkä maallinen laitos, joka käyttää samoja kontrollin ja vallan keinoja kuin mikä tahansa ihmisten rakentama imperiumi – kunnes lopulta aika ja historian myrskyt korjaavat sen pois.

Lue lisää

Antiokian varhaisen kirkon maallinen rakenne ei syntynyt tyhjästä, vaan se kopioitiin suoraan sen ajan roomalaisen yhteiskunnan ja hallinnon tehokkaimmista malleista. Vaikka ulkopuolelta katsottiin hengellistä yhteisöä, sen sisäinen koneisto muistutti tarkasti roomalaista virkakoneistoa ja paikallishallintoa:
* Monarkkinen piispa (monarchical episcopate): Piispan virka nostettiin kaiken keskiöön. Siinä missä alkukristillisyydessä seurakuntia saattoi johtaa vanhimpien (presbyterien) neuvosto tai yhteisöllinen rinki, Ignatius ja hänen edustamansa suuntaus pulttasivat paikalle yhden ehdottoman johtajan – piispan. Piispa toimi ikään kuin paikallisena keisarina tai maaherrana, jonka sana oli lakiruumiissa ehdoton.
* Hierarkkinen portinvartiointi (Piispa – Papisto – Seurakunta): Rakenne jaettiin jyrkkiin portaisiin. Huipulla oli piispa, hänen alaisuudessaan toimivat papit (presbyterit), ja alempana avustajina diakonit. Tämä kolmiportainen hierarkia (monarkkinen piispavalta) varmisti, että valta virtaisi aina ylhäältä alaspäin, eikä tavallisella rivijäsenellä tai seurakuntalaisella ollut sananvaltaa yhteisön asioihin tai oppiin.
* Taloudellinen ja hallinnollinen verkosto (arca): Koska kirkko toimi Roomassa laittomana yhdistyksenä (collegium illicitum), sen oli pyöritettävä maallista taloutta salaa tai puolitajallisesti. Seurakunnilla oli kassat ja varat (arca), joista tuettiin leskiä, orpoja ja kiertäviä saarnaajia – mutta tämä avustustoiminta toki samalla tehokkaana sitomisvälineenä. Seurakunta hallitsi resursseja, mikä teki piispasta paitsi hengellisen pomon, myös taloudellisen ja sosiaalisen portinvartijan.
* Organisoidut sisäiset säännöt ja kurinpito: Organisaatiolla oli tarkat säännöt siitä, kuka sai osallistua mihinkin (esimerkiksi ehtoollinen ilman piispan lupaa oli laiton). Tämä loi tiukan sosiaalisen kontrollin: yhteisö piti huolen siitä, että rivit pysyivät suorina ja mahdolliset toisinajattelijat savustettiin ulos ennen kuin he ehtivät horjuttaa johtoa.
Käytännössä kyseessä oli tiukasti keskitetty yritysmainen ja valtiollinen rakenne, jossa hengellinen retoriikka verhosi sen tosiasian, että kyseessä oli puhtaasti vallankäyttöön, tottelevaisuuteen ja hierarkiaan perustuva maallinen laitos.

Anonyymi00029 kirjoitti:

Antiokian varhaisen kirkon maallinen rakenne ei syntynyt tyhjästä, vaan se kopioitiin suoraan sen ajan roomalaisen yhteiskunnan ja hallinnon tehokkaimmista malleista. Vaikka ulkopuolelta katsottiin hengellistä yhteisöä, sen sisäinen koneisto muistutti tarkasti roomalaista virkakoneistoa ja paikallishallintoa:
* Monarkkinen piispa (monarchical episcopate): Piispan virka nostettiin kaiken keskiöön. Siinä missä alkukristillisyydessä seurakuntia saattoi johtaa vanhimpien (presbyterien) neuvosto tai yhteisöllinen rinki, Ignatius ja hänen edustamansa suuntaus pulttasivat paikalle yhden ehdottoman johtajan – piispan. Piispa toimi ikään kuin paikallisena keisarina tai maaherrana, jonka sana oli lakiruumiissa ehdoton.
* Hierarkkinen portinvartiointi (Piispa – Papisto – Seurakunta): Rakenne jaettiin jyrkkiin portaisiin. Huipulla oli piispa, hänen alaisuudessaan toimivat papit (presbyterit), ja alempana avustajina diakonit. Tämä kolmiportainen hierarkia (monarkkinen piispavalta) varmisti, että valta virtaisi aina ylhäältä alaspäin, eikä tavallisella rivijäsenellä tai seurakuntalaisella ollut sananvaltaa yhteisön asioihin tai oppiin.
* Taloudellinen ja hallinnollinen verkosto (arca): Koska kirkko toimi Roomassa laittomana yhdistyksenä (collegium illicitum), sen oli pyöritettävä maallista taloutta salaa tai puolitajallisesti. Seurakunnilla oli kassat ja varat (arca), joista tuettiin leskiä, orpoja ja kiertäviä saarnaajia – mutta tämä avustustoiminta toki samalla tehokkaana sitomisvälineenä. Seurakunta hallitsi resursseja, mikä teki piispasta paitsi hengellisen pomon, myös taloudellisen ja sosiaalisen portinvartijan.
* Organisoidut sisäiset säännöt ja kurinpito: Organisaatiolla oli tarkat säännöt siitä, kuka sai osallistua mihinkin (esimerkiksi ehtoollinen ilman piispan lupaa oli laiton). Tämä loi tiukan sosiaalisen kontrollin: yhteisö piti huolen siitä, että rivit pysyivät suorina ja mahdolliset toisinajattelijat savustettiin ulos ennen kuin he ehtivät horjuttaa johtoa.
Käytännössä kyseessä oli tiukasti keskitetty yritysmainen ja valtiollinen rakenne, jossa hengellinen retoriikka verhosi sen tosiasian, että kyseessä oli puhtaasti vallankäyttöön, tottelevaisuuteen ja hierarkiaan perustuva maallinen laitos.

Lue lisää

Antiokian ja varhaisen kristillisen kirkon jäsenet sekä sen johto joutuivat tekemään jatkuvasti pragmaattisia kompromisseja maallisen yhteiskunnan kanssa, jotta selviytyisivät hengissä:
* Verojen maksu: Kyllä, tavalliset kristityt maksoivat Rooman valtakunnan verot siinä missä muutkin. Jeesuksen antama ohje ("Antakaist keisarille mikä keisarille kuuluu") toimi käytännön ohjenuorana, jolla vältettiin turhat konfliktit veroviranomaisten kanssa. Kukaan ei voinut pyörittää yhteisöä tai elää yhteiskunnassa ilman, että maksoi osuutensa Rooman järjestelmälle.
* Maallinen työ ja ammatit: Kristityt olivat tavallisia yhteiskunnan jäseniä – maanviljelijöitä, käsityöläisiä, kauppiaita, orjia ja virkamiehiä. Heidän oli pakko noudattaa maallisia lakeja elinkeinonsa harjoittamisessa, koska seurakunnat olivat riippuvaisia jäsentensä tavallisesta työstä ja taloudellisesta panoksesta.
* Lakien noudattamisen rajat: Yhteiskunnallinen sopeutuminen loppui tasan siihen pisteeseen, jossa vaadittiin uskonnollista lojaliteettia. Niin kauan kuin kyse oli tavallisesta veronmaksusta ja lakien noudattamisesta, kristityt olivat lainkuuliaisia. Mutta kun keisari vaati palvontamenoja tai uhrauksia valtion jumalille, se ylitti sen rajan, jota kirkon johto – kuten Ignatius – ei suostunut hyväksymään, koska se uhkasi heidän omaa hengellistä monopoliaan.
Käytännössä kyse oli kaksinaamaisesta pelistä: alemmalla tasolla elettiin arjessa täysin maallisten lakien, verojen ja töiden ehdoilla, mutta ylemmällä tasolla rakennettiin omaa vaihtoehtoista, piispan johtamaa lakijärjestelmää ja kontrollia, joka lopulta johti törmäykseen Rooman kanssa.

Anonyymi00030 kirjoitti:

Antiokian ja varhaisen kristillisen kirkon jäsenet sekä sen johto joutuivat tekemään jatkuvasti pragmaattisia kompromisseja maallisen yhteiskunnan kanssa, jotta selviytyisivät hengissä:
* Verojen maksu: Kyllä, tavalliset kristityt maksoivat Rooman valtakunnan verot siinä missä muutkin. Jeesuksen antama ohje ("Antakaist keisarille mikä keisarille kuuluu") toimi käytännön ohjenuorana, jolla vältettiin turhat konfliktit veroviranomaisten kanssa. Kukaan ei voinut pyörittää yhteisöä tai elää yhteiskunnassa ilman, että maksoi osuutensa Rooman järjestelmälle.
* Maallinen työ ja ammatit: Kristityt olivat tavallisia yhteiskunnan jäseniä – maanviljelijöitä, käsityöläisiä, kauppiaita, orjia ja virkamiehiä. Heidän oli pakko noudattaa maallisia lakeja elinkeinonsa harjoittamisessa, koska seurakunnat olivat riippuvaisia jäsentensä tavallisesta työstä ja taloudellisesta panoksesta.
* Lakien noudattamisen rajat: Yhteiskunnallinen sopeutuminen loppui tasan siihen pisteeseen, jossa vaadittiin uskonnollista lojaliteettia. Niin kauan kuin kyse oli tavallisesta veronmaksusta ja lakien noudattamisesta, kristityt olivat lainkuuliaisia. Mutta kun keisari vaati palvontamenoja tai uhrauksia valtion jumalille, se ylitti sen rajan, jota kirkon johto – kuten Ignatius – ei suostunut hyväksymään, koska se uhkasi heidän omaa hengellistä monopoliaan.
Käytännössä kyse oli kaksinaamaisesta pelistä: alemmalla tasolla elettiin arjessa täysin maallisten lakien, verojen ja töiden ehdoilla, mutta ylemmällä tasolla rakennettiin omaa vaihtoehtoista, piispan johtamaa lakijärjestelmää ja kontrollia, joka lopulta johti törmäykseen Rooman kanssa.

Lue lisää

Varhaiskristillisen kirkonmuutoksen ja piispa Ignatiuksen poliittisen pelin keskeiset vaiheet muodostavat häikäilemättömän kuvan vallan rakentumisesta. Antiokian kirkon muuttuminen maalliseksi instituutioksi ja sen johtajan kaksinaamainen peli paljastavat, miten vastarannankiiskin rooli vaihtuu vaivihkaa uuden diktatuurin pystyttämiseen aina siihen hetkeen asti, kunnes koneisto vaatii keisarin kumartamista.
Vapaasta liikkeestä valtioksi valtiossa
Kristinusko alkoi vapaana, sorrettuna liikkeenä, mutta Antiokian piispa Ignatius muutti sen kurssin 100-luvulla. Hän ei tyytynyt hengelliseen yhteisöön, vaan kopioi suoraan roomalaisen hallinnon rakenteet: hän pystytti monarkkisen piispavallan, jossa vallansiirto toimi puhtaasti ylhäältä alas. Rakenne vaati alaisiltaan täydellistä, kyseenalaistamatonta kuuliaisuutta piispan viralle. Kirkosta kasvoi sisäisesti autoritaarinen rinnakkaisyhteiskunta – valtio valtiossa – jolla oli oma taloutensa, omat sääntönsä ja oma sisäinen kurinpitonsa.
Kaksilla korteilla pelaaminen
Vaikka Ignatius rakensi järjestelmää, joka vei ihmisten lojaalisuuden pois maallisesta esivallasta, hän pelasi samalla ovelasti ulkoisen rauhan säilyttämiseksi. Arjessa kirkon jäsenet maksoivat veronsa, tekivät tavallisia töitään ja noudattivat yhteiskunnan lakeja. Jopa siinä määrin, että Ignatius itse ohjeisti seurakuntalaisia rukoilemaan keisarin puolesta. Tämä ei kuitenkaan ollut alamaisuutta, vaan taktinen suojakilpi: se piti pahimmat epäluulot loitolla ja osoitti, että kirkko ei hakenut aseellista vallankaappausta, vaan se vaati yksinoikeutta ihmisten sisäiseen sieluun ja kuuliaisuuteen.
Kuka kumartaa ketä: Vaatimus jumalallisesta asemasta
Tragedian ja absurdeimman ironian huipennus oli siinä, että Ignatius ja Rooman imperiumi kävivät taistelua samasta paikasta. Roomalainen järjestelmä vaati kansalaisiltaan absoluuttista lojaliteettia ja keisarin kumartamista (Kyrios Kaisar), koska se piti keisaria valtion ja järjestyksen takuumiehenä. Ignatius puolestaan opetti, että ihmisten on oltava alamaisia piispalle aivan kuin Jumalalle.
Kun viranomaiset lopulta vaativat Ignatiusta polttamaan suitsukkeen ja kumartamaan keisaria, törmäys oli väistämätön. Ignatius ei vastustanut alistamista tai diktatuuria periaatteessa – hän vastusti vain sitä, että väärä tyyppi oli huipulla. Hän halusi, että keisarin sijasta ihmisten on polvistuttava kirkollisen johdon ja hänen oman valtansa edessä. Rooman koneisto ei sietänyt kilpailevaa itsevaltiaata, joten se murskasi kapinoivan piispan näytöstyyliin Colosseumilla.

Anonyymi00031 kirjoitti:

Varhaiskristillisen kirkonmuutoksen ja piispa Ignatiuksen poliittisen pelin keskeiset vaiheet muodostavat häikäilemättömän kuvan vallan rakentumisesta. Antiokian kirkon muuttuminen maalliseksi instituutioksi ja sen johtajan kaksinaamainen peli paljastavat, miten vastarannankiiskin rooli vaihtuu vaivihkaa uuden diktatuurin pystyttämiseen aina siihen hetkeen asti, kunnes koneisto vaatii keisarin kumartamista.
Vapaasta liikkeestä valtioksi valtiossa
Kristinusko alkoi vapaana, sorrettuna liikkeenä, mutta Antiokian piispa Ignatius muutti sen kurssin 100-luvulla. Hän ei tyytynyt hengelliseen yhteisöön, vaan kopioi suoraan roomalaisen hallinnon rakenteet: hän pystytti monarkkisen piispavallan, jossa vallansiirto toimi puhtaasti ylhäältä alas. Rakenne vaati alaisiltaan täydellistä, kyseenalaistamatonta kuuliaisuutta piispan viralle. Kirkosta kasvoi sisäisesti autoritaarinen rinnakkaisyhteiskunta – valtio valtiossa – jolla oli oma taloutensa, omat sääntönsä ja oma sisäinen kurinpitonsa.
Kaksilla korteilla pelaaminen
Vaikka Ignatius rakensi järjestelmää, joka vei ihmisten lojaalisuuden pois maallisesta esivallasta, hän pelasi samalla ovelasti ulkoisen rauhan säilyttämiseksi. Arjessa kirkon jäsenet maksoivat veronsa, tekivät tavallisia töitään ja noudattivat yhteiskunnan lakeja. Jopa siinä määrin, että Ignatius itse ohjeisti seurakuntalaisia rukoilemaan keisarin puolesta. Tämä ei kuitenkaan ollut alamaisuutta, vaan taktinen suojakilpi: se piti pahimmat epäluulot loitolla ja osoitti, että kirkko ei hakenut aseellista vallankaappausta, vaan se vaati yksinoikeutta ihmisten sisäiseen sieluun ja kuuliaisuuteen.
Kuka kumartaa ketä: Vaatimus jumalallisesta asemasta
Tragedian ja absurdeimman ironian huipennus oli siinä, että Ignatius ja Rooman imperiumi kävivät taistelua samasta paikasta. Roomalainen järjestelmä vaati kansalaisiltaan absoluuttista lojaliteettia ja keisarin kumartamista (Kyrios Kaisar), koska se piti keisaria valtion ja järjestyksen takuumiehenä. Ignatius puolestaan opetti, että ihmisten on oltava alamaisia piispalle aivan kuin Jumalalle.
Kun viranomaiset lopulta vaativat Ignatiusta polttamaan suitsukkeen ja kumartamaan keisaria, törmäys oli väistämätön. Ignatius ei vastustanut alistamista tai diktatuuria periaatteessa – hän vastusti vain sitä, että väärä tyyppi oli huipulla. Hän halusi, että keisarin sijasta ihmisten on polvistuttava kirkollisen johdon ja hänen oman valtansa edessä. Rooman koneisto ei sietänyt kilpailevaa itsevaltiaata, joten se murskasi kapinoivan piispan näytöstyyliin Colosseumilla.

Lue lisää

Tiivistelmä: Ignatiuksen kristittyjen kohtalo
* Nopea rakenteellinen romahdus: Vaihtoehtoisessa, tiivistetyssä aikajanassa kirkon sisäinen autoritaarinen järjestelmä ja sen synnyttämä "valtio valtiossa" -koneisto kulutettiin loppuun ja kaadettiin paljon nopeammin kuin perinteinen pitkä historiakirjoitus väittää.
* Sisäinen pirstoutuminen: Alkuperäinen yhtenäinen lauma repesi lähes silmänräpäyksessä katkeriin opillisiin riitoihin ja valtataisteluihin, kun eri ryhmittymät taistelivat johtajuudesta ja tulkinnoista.
* Ulkoinen murskaantuminen: Kun poliittiset ja sotilaalliset valtakaudet vaihtuivat nopeasti, alueen kristityt jäivät jalkoihin. He menettivät asemansa, joutuivat sietämään raskasta verotusta ja syrjintää, ja lopulta koko Antiokian kristillinen keskus pyyhittiin pois tai pakotettiin siirtymään muualle sotien ja valloitusten myötä.

Niin Valde opettaa oikein. Omat horjuvat pohdintani aiheesta olen halunnut kirjoittaa, koska olen melko varma, etten ole ainoa vl, joka välillä epäilee, onko leipä ja viini todella Kristuksen todellinen ruumis ja veri, vai pelkkä kielikuva, epäilemättä silti hengellistä läsnäoloa. Järki hyväksyy hengellisen läsnäolon ehtoollisessa paremmin kuin todellisen ruumiillisen läsnäolon. Pelkän hengellisen läsnäolon oppi on Calvinia, reaalipreesens Lutheria.

Anonyymi00033 kirjoitti:

Tiivistelmä: Ignatiuksen kristittyjen kohtalo
* Nopea rakenteellinen romahdus: Vaihtoehtoisessa, tiivistetyssä aikajanassa kirkon sisäinen autoritaarinen järjestelmä ja sen synnyttämä "valtio valtiossa" -koneisto kulutettiin loppuun ja kaadettiin paljon nopeammin kuin perinteinen pitkä historiakirjoitus väittää.
* Sisäinen pirstoutuminen: Alkuperäinen yhtenäinen lauma repesi lähes silmänräpäyksessä katkeriin opillisiin riitoihin ja valtataisteluihin, kun eri ryhmittymät taistelivat johtajuudesta ja tulkinnoista.
* Ulkoinen murskaantuminen: Kun poliittiset ja sotilaalliset valtakaudet vaihtuivat nopeasti, alueen kristityt jäivät jalkoihin. He menettivät asemansa, joutuivat sietämään raskasta verotusta ja syrjintää, ja lopulta koko Antiokian kristillinen keskus pyyhittiin pois tai pakotettiin siirtymään muualle sotien ja valloitusten myötä.

Lue lisää

Instituutioteoria: Miten uskonnollisesta liikkeestä kasvu- ja varallisuusvaiheessa kehittyy autoritaarinen mikrodiktatuuri
Uskonnollisen tai ideologisen yhteisön kehittyminen löyhästä uskovien ryhmästä tiukasti kontrolloiduksi, valtion sisäistä valtaa käyttäväksi järjestelmäksi noudattaa universaalia säännönmukaisuutta. Kun tätä kaavaa tarkastellaan vertaamalla varhaiskristillisen Antiokian seurakunnan institutionalisoitumista 1900-luvun puolivälin vanhollislestadiolaisuuden (erityisesti SRK:n ja 1960–1970-lukujen hoitokokouskulttuurin) kehitykseen, syntyy selkeä nelivaiheinen malli vallan keskittymisestä ja sen väistämättömistä seurauksista.
1. Perustamisvaihe ja auktoriteetin pystytys
* Mekanismi: Liike ei voi syntyä pelkkien löyhien aatteiden varaan. Alkuvaiheessa tarvitaan keskeinen arkkitehti (Antiokiassa piispa Ignatius, vanhollislestadiolaisuudessa SRK:n kaltaisen keskusjohdon ja vahvojen taustavaikuttajien, kuten Artturi Jämsénin, muodostama verkosto), joka vaatii yhteisöltä monarkkista kuuliaisuutta.
* Seuraus: Ihmisten psyykkinen sitoutuminen keskusjohtoon vaatii vähintään sukupolven työn. Perinteinen uskonnollinen vapaus korvataan opillisella erehtymättömyydellä, jossa johdon ohjeita on noudatettava kyselemättä.
2. Taloudellisten resurssien haltuunotto ja "Sytin rahasto -efekti"
* Mekanismi: Hengellinen valta tarvitsee aina tuekseen aineellisen selkänojan. Siinä missä varhainen Antiokian seurakunta vaurastui ja keskitti ympärilleen paikallista varallisuutta, vanhollislestadiolaisuus sai 1960-luvulla käyttöönsä merkittäviä resursseja (kuten Sytin rahat ja Jämsän neliapilan kautta liikkuneet varat).
* Seuraus: Raha antaa keskusjohdolle todelliset muskelit valvoa kenttää. Kun järjestelmällä on hallussaan taloudellinen ja sosiaalinen infrastruktuuri (kuten julkaisutoiminta, opistot ja kiinteistöt), yksittäinen jäsen menettää kykynsä vastustaa johtoa ilman pelkoa totaalisesta ulossulkemisesta.
3. Johtajan poistuminen ja kontrollin koveneminen (Hoitokokousvaihe)
* Mekanismi: Kun liikkeen luonut tai sitä hallinnut keskeinen vaikuttaja poistuu näyttämöltä (Ignatiuksen teloitus tai Jämsénin poismeno 1972), koneisto ei romahdu, vaan reagoi syntyneeseen valtatyhjiöön.
* Seuraus: Johtajan poissaolo herättää johdossa eksistentiaalisen pelotteen hajoamisesta. Vastauksena tähän otetaan käyttöön ankara kurinpalautus – varhaiskristillisyydessä harhaoppisten kitkeminen, vanhollislestadiolaisuudessa 1960- ja 1970-lukujen hoitokokoukset. Toisinajattelijat pakotetaan ruotuun tai eristetään yhteisöstä "henkisenä teloituksena".
4. Lopullinen pirstoutuminen kuppikuntiin
* Mekanismi: Mikrodiktatuuri ja vaatimus ehdottomasta alamaisuudesta repivät lopulta omat sisäiset saumansa. Vaikka keskusjohto yrittää suojella instituutiota vaatimalla erehtymättömyyttä, pakottava kontrolli synnyttää väistämättä vastarintaa.
* Seuraus: Yhteisö ei kestä ikuisesti yhtenäisenä, vaan se halkeaa sisäisten skismojen, opillisten riitojen ja uusien liikkeiden irtaantumisen myötä erillisiksi kuppikunniksi.
Tämä kehityskaari osoittaa, että ihmisyhteisöjen valtamekanismit toimivat täsmälleen samalla tavalla riippumatta siitä, eletäänkö ensimmäistä vai kahsettakymmenettä vuosisataa: järjestelmä syntyy, vaurastuu, keskusjohto tiukentaa otettaan kriisin edessä, ja lopulta se kaatuu omaan ehdottomuuteensa.

Anonyymi00035 kirjoitti:

Niin Valde opettaa oikein. Omat horjuvat pohdintani aiheesta olen halunnut kirjoittaa, koska olen melko varma, etten ole ainoa vl, joka välillä epäilee, onko leipä ja viini todella Kristuksen todellinen ruumis ja veri, vai pelkkä kielikuva, epäilemättä silti hengellistä läsnäoloa. Järki hyväksyy hengellisen läsnäolon ehtoollisessa paremmin kuin todellisen ruumiillisen läsnäolon. Pelkän hengellisen läsnäolon oppi on Calvinia, reaalipreesens Lutheria.

Lue lisää

* Vallan ja hierarkian keskiö: Jeesus opetti palvelijan virkaa, vaatimattomuutta ja sitä, että suurin on kaikkien palvelija, kun taas Ignatius käänsi tämän päälaelleen vaatimalla ehdotonta, monarkkista kuuliaisuutta piispalle, joka seisoo yhteisön huipulla erehtymättömänä auktoriteettina.
* Instituutio vs. odotus: Jeesuksen sanoma keskittyi Jumalan valtakunnan lähestymiseen ja radikaaliin sisäiseen eettiseen muutokseen ilman valtiollisia tai kirkkorakenteita, kun taas Ignatius loi järjestelmän, jossa kirkosta tehtiin tiukasti kontrolloitu valtio valtiossa ja sisäisen kurin mikrodiktatuuri.
* Sakramentin luonne: Jeesus asetti ehtoollisen yksinkertaiseksi muistoateriaksi opetuslastensa kesken ilman monimutkaista juridista koneistoa, kun taas Ignatius nosti ehtoollisen – ja erityisesti sen jakamisen vain piispan luvalla – portinvartijaksi, jolla erotetaan sisäpiiri harhaoppisista ja ulkopuolisista.

Anonyymi00037 kirjoitti:

* Vallan ja hierarkian keskiö: Jeesus opetti palvelijan virkaa, vaatimattomuutta ja sitä, että suurin on kaikkien palvelija, kun taas Ignatius käänsi tämän päälaelleen vaatimalla ehdotonta, monarkkista kuuliaisuutta piispalle, joka seisoo yhteisön huipulla erehtymättömänä auktoriteettina.
* Instituutio vs. odotus: Jeesuksen sanoma keskittyi Jumalan valtakunnan lähestymiseen ja radikaaliin sisäiseen eettiseen muutokseen ilman valtiollisia tai kirkkorakenteita, kun taas Ignatius loi järjestelmän, jossa kirkosta tehtiin tiukasti kontrolloitu valtio valtiossa ja sisäisen kurin mikrodiktatuuri.
* Sakramentin luonne: Jeesus asetti ehtoollisen yksinkertaiseksi muistoateriaksi opetuslastensa kesken ilman monimutkaista juridista koneistoa, kun taas Ignatius nosti ehtoollisen – ja erityisesti sen jakamisen vain piispan luvalla – portinvartijaksi, jolla erotetaan sisäpiiri harhaoppisista ja ulkopuolisista.

Lue lisää

Kyllä, aivan kuten myöhemmätkin uskonnolliset järjestelmät ja keskusjohdot tekevät. Ignatius käytti Jeesuksen nimeä ja auktoriteettia suojellakseen ja pystyttääkseen omaa institutionaalista järjestelmäänsä.
* Oman vallan pönkittäminen: Jeesus ei vaatinut itselleen maallista piispanistuinta tai hallintoa, mutta Ignatius käytti Jeesuksen kärsimystä ja ylösnousemusta perusteena sille, miksi tavallisten ihmisten oli pakko alistua piispan ohjaukseen.
* Osin vastakkainen painotus: Siinä missä historiallinen Jeesus varoi tarkasti rakentamasta hierarkioita ja kritisoi uskonnollisia pamppuja, Ignatius käytti Jeesuksen perintöä työkaluna, jolla luotiin tiukka, hierarkkinen ja kontrolloitu kirkkokoneistovaltio.
* Uskottavuuden verho: Jeesuksen nimen käyttäminen toimi legitimointina – kun vaaditaan ehdotonta kuuliaisuutta piispalle, se on helpompi perustella kansalle vetoamalla suoraan taivaalliseen isäntään kuin myöntämällä sen palvelevan ihmisten välistä vallankäyttöä.

Anonyymi00035 kirjoitti:

Niin Valde opettaa oikein. Omat horjuvat pohdintani aiheesta olen halunnut kirjoittaa, koska olen melko varma, etten ole ainoa vl, joka välillä epäilee, onko leipä ja viini todella Kristuksen todellinen ruumis ja veri, vai pelkkä kielikuva, epäilemättä silti hengellistä läsnäoloa. Järki hyväksyy hengellisen läsnäolon ehtoollisessa paremmin kuin todellisen ruumiillisen läsnäolon. Pelkän hengellisen läsnäolon oppi on Calvinia, reaalipreesens Lutheria.

Lue lisää

Reaalipresens ei ole Lutherin keksintö, vaan koko historiallisen kirkon opetus aivan ensimmäisistä kristillisistä vuosisadoista lähtien. Luther ei siis tuonut tähän mitään uutta, vaan piti kiinni siitä, mitä kirkko oli ehtoollisesta opettanut jo kauan ennen uskonpuhdistusta.

Anonyymi00041 kirjoitti:

Reaalipresens ei ole Lutherin keksintö, vaan koko historiallisen kirkon opetus aivan ensimmäisistä kristillisistä vuosisadoista lähtien. Luther ei siis tuonut tähän mitään uutta, vaan piti kiinni siitä, mitä kirkko oli ehtoollisesta opettanut jo kauan ennen uskonpuhdistusta.

Lue lisää

Itse löydän ensimmäisten vuosisatojen kristittyjen kirjoituksista sekä leivän ja viinin näkemistä todellisina Kristuksen ruumiina ja verenä (transubstantio/reaalipreesens) että vertauskuvina Kristuksen ruumiista ja verestä (hengellinen/symbolinen läsnäolo). Kiista niiden luonteesta on myöhempää perua ja ensimmäisten vuosisatojen aikana lienee elänyt rinnakkain sovussa molempia käsityksiä. Ensimmäisten vuosisatojen oppikiistat ovat keskittyneet muihin asioihin, kuten tuliko Kristus todella lihaksi maan päälle tai onko Poika Isän veroinen.

Anonyymi00042 kirjoitti:

Itse löydän ensimmäisten vuosisatojen kristittyjen kirjoituksista sekä leivän ja viinin näkemistä todellisina Kristuksen ruumiina ja verenä (transubstantio/reaalipreesens) että vertauskuvina Kristuksen ruumiista ja verestä (hengellinen/symbolinen läsnäolo). Kiista niiden luonteesta on myöhempää perua ja ensimmäisten vuosisatojen aikana lienee elänyt rinnakkain sovussa molempia käsityksiä. Ensimmäisten vuosisatojen oppikiistat ovat keskittyneet muihin asioihin, kuten tuliko Kristus todella lihaksi maan päälle tai onko Poika Isän veroinen.

Lue lisää

Tuota ajatusta kahden rinnakkaisen ja yhtä hyväksytyn ehtoolliskäsityksen sovusta on vaikea sovittaa varhaisiin lähteisiin.

Jo Ignatios Antiokialainen kirjoittaa noin vuonna 107 harhaoppisista, että nämä karttavat ehtoollista, koska ”eivät tunnusta ehtoollisen olevan Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen liha”. Jos pelkkä symbolinen käsitys olisi ollut varhaiskirkossa täysin hyväksytty vaihtoehto, on vaikea ymmärtää, miksi Ignatios nostaisi juuri tämän tunnustuksen näin ratkaisevaksi rajaksi.

Sama linja näkyy 100-luvun puolivälissä Justinus Marttyyrilla. Hän sanoo suoraan, ettei ehtoollista vastaanoteta tavallisena leipänä ja tavallisena juomana, vaan Kristuksen lihana ja verenä. Irenaeus puolestaan käyttää ehtoollista argumenttina Kristuksen todellisen lihaksitulon ja ruumiin ylösnousemuksen puolesta.

Näiden lähteiden perusteella on siis vaikea väittää, että reaalipresens ja pelkästään symbolinen ehtoolliskäsitys olisivat ensimmäisinä vuosisatoina vain eläneet sovussa rinnakkain. Varhaisimmat selvät todistukset puhuvat hyvin realistisesti Kristuksen ruumiista ja verestä ehtoollisessa.

Anonyymi00044 kirjoitti:

Tuota ajatusta kahden rinnakkaisen ja yhtä hyväksytyn ehtoolliskäsityksen sovusta on vaikea sovittaa varhaisiin lähteisiin.

Jo Ignatios Antiokialainen kirjoittaa noin vuonna 107 harhaoppisista, että nämä karttavat ehtoollista, koska ”eivät tunnusta ehtoollisen olevan Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen liha”. Jos pelkkä symbolinen käsitys olisi ollut varhaiskirkossa täysin hyväksytty vaihtoehto, on vaikea ymmärtää, miksi Ignatios nostaisi juuri tämän tunnustuksen näin ratkaisevaksi rajaksi.

Sama linja näkyy 100-luvun puolivälissä Justinus Marttyyrilla. Hän sanoo suoraan, ettei ehtoollista vastaanoteta tavallisena leipänä ja tavallisena juomana, vaan Kristuksen lihana ja verenä. Irenaeus puolestaan käyttää ehtoollista argumenttina Kristuksen todellisen lihaksitulon ja ruumiin ylösnousemuksen puolesta.

Näiden lähteiden perusteella on siis vaikea väittää, että reaalipresens ja pelkästään symbolinen ehtoolliskäsitys olisivat ensimmäisinä vuosisatoina vain eläneet sovussa rinnakkain. Varhaisimmat selvät todistukset puhuvat hyvin realistisesti Kristuksen ruumiista ja verestä ehtoollisessa.

Lue lisää

Ignatioksen ja Justinuksen käsitys voi hyvinkin olla Lutherin reaalipreesens tai ainakin hyvin lähellä sitä, mutta vaikkapa Tertullianuksen käsityksessä on samaa kuin Zwinglin ja Calvinin käsityksessä (konekäännös):

”Otettuaan leivän ja annettuaan sen opetuslapsilleen Jeesus teki siitä omaksi ruumiikseen sanoen:'Tämä on minun ruumiini', se on,ruumiini symboli. Symbolia ei kuitenkaan voinut olla, ellei ensin olisi ollut olemassa todellista ruumista. Tyhjä asia tai haamu ei kykene symboliksi.Samoin hän, mainitessaan maljan ja tehdessään uuden liiton sinetöitäväksi 'Hänen veressään', vahvistaa ruumiinsa todellisuuden. Sillä mikään veri ei voi kuulua ruumiiseen, joka ei ole liharuumis” (Against Marcion, 4:40).
https://blog.tms.edu/did-the-early-church-teach-transubstantiation

Kyrillos Jerusalemilaisen käsitys taas vaikutta transsubstantiolta.

Minulla on kuva, että ehtoollisaineiden oikeassa ymmärtämisessä on sellaista opillista hienostelua, joka ei ehkä kuitenkaan ole se pelastuksen kannalta olennaisin asia. Hengen viralta saatu synninpäästö tuo sidotuille päästön ja vangituille vapautuksen, alkaa matka taivaaseen ja matkalla ymmärrämme vain puolittain. Koen Kristuksen hengellisen läsnäolon ehtoollisessa voimakkaammin kuin ruumiillisen läsnäolon fyysisesti, jota usein epäilenkin. Toisaalta on ollut hetkiä, jolloin ruumiillinen läsnäolo on tuntunut hyvin todelliselle. Vaan ihmismieli kykenee monenlaiseen suggestioon, joten nyt ymmärrämme vain puolittain, kerran usko muuttuu näkemiseksi.

Anonyymi00046 kirjoitti:

Ignatioksen ja Justinuksen käsitys voi hyvinkin olla Lutherin reaalipreesens tai ainakin hyvin lähellä sitä, mutta vaikkapa Tertullianuksen käsityksessä on samaa kuin Zwinglin ja Calvinin käsityksessä (konekäännös):

”Otettuaan leivän ja annettuaan sen opetuslapsilleen Jeesus teki siitä omaksi ruumiikseen sanoen:'Tämä on minun ruumiini', se on,ruumiini symboli. Symbolia ei kuitenkaan voinut olla, ellei ensin olisi ollut olemassa todellista ruumista. Tyhjä asia tai haamu ei kykene symboliksi.Samoin hän, mainitessaan maljan ja tehdessään uuden liiton sinetöitäväksi 'Hänen veressään', vahvistaa ruumiinsa todellisuuden. Sillä mikään veri ei voi kuulua ruumiiseen, joka ei ole liharuumis” (Against Marcion, 4:40).
https://blog.tms.edu/did-the-early-church-teach-transubstantiation

Kyrillos Jerusalemilaisen käsitys taas vaikutta transsubstantiolta.

Minulla on kuva, että ehtoollisaineiden oikeassa ymmärtämisessä on sellaista opillista hienostelua, joka ei ehkä kuitenkaan ole se pelastuksen kannalta olennaisin asia. Hengen viralta saatu synninpäästö tuo sidotuille päästön ja vangituille vapautuksen, alkaa matka taivaaseen ja matkalla ymmärrämme vain puolittain. Koen Kristuksen hengellisen läsnäolon ehtoollisessa voimakkaammin kuin ruumiillisen läsnäolon fyysisesti, jota usein epäilenkin. Toisaalta on ollut hetkiä, jolloin ruumiillinen läsnäolo on tuntunut hyvin todelliselle. Vaan ihmismieli kykenee monenlaiseen suggestioon, joten nyt ymmärrämme vain puolittain, kerran usko muuttuu näkemiseksi.

Lue lisää

Jatkan: Zwingli, Calvin ja Luther vetosivat kaikki kirkkoisiin perustellessaan kantaansa. Kyse voi toki osin olla erilaisista kirkkoisien kirjoitusten tulkinnasta, mutta kyse voi olla aidosta moninaisuudesta ehtoollisen luonteen ymmärtämisessä kristinuskon alkuvuosisatoina.

Näen ehtoollisen uskoa vahvistavana Jeesuksen muisto- ja yhteysateriana, jossa yhdessä syömällä Herran ruumiin seurakunta vahvistaa keskinäistä yhteyttään ja jäseniään tiukemmin kiinni toisiinsa seurakuntaruumiissa, jonka pää on Kristus, ja joka on luvannut olla siellä, missä kaksi tai kolme kokoontuu hänen nimessään. Kristuksen hengellinen läsnäolo uskovien kokoontumisessa tuo Kristuksen läsnäolevaksi myös ehtoolliselle joka tapauksessa, ja elävässä uskossa olevan kristityn sydämessä Kristus on Henkensä kautta joka tapauksessa.

Kristuksen ruumiillinen läsnäolo ehtoollisleivässä ja viinissä vaativat enemmän uskoa, sitä ei käy kiistäminen, eikä se, että Jeesus kutsui itseään totiseksi viinipuuksi lainkaan vähennä vertauskuvallisen tulkinnan mahdollisuutta. Jeesus on hengellisesti totinen viinipuu, mutta ei fyysisesti - siten ehtoollisaineetkin voisivat olla Jeesuksen ruumis hengellisesti, mutta eivät silti välttämättä fyysisesti. Paavali toteaa, että kelvottomat ehtoollisvieraatkin syövät Herran ruumiin, mutta tuomiokseen. Jos vain usko vastaanottaisi Herran ruumiin, silloin kelvottomat ehtoollisvieraat saisivat pelkkää leipää ja viiniä, mutta hekin syövät Herran ruumiin. Mielestäni Paavalin toteamus on vahvin peruste sen puolesta, että ehtoollisessa on kysymys nimenomaan Kristuksen todellisesta ruumiista ja verestä, ei vain vertauskuvallisesti eikä vain hengellisestä. Jos leipä ja viini olisivat Kristuksen ruumis ja veri vain sen uskoville, silloin epäuskoiset eivät söisi Herran ruumista ja joisi hänen vertaan, vaan he söisivät leipää ja joisivat viiniä. Tiedän, että tätäkin vastaan on vasta-argumentteja, mutta itselleni tuo on vakuuttavin kohta ilmaisemaan todellista läsnäoloa erotuksena pelkästä vertauskuvallisesta ja hengellisestä läsnäolosta, jotka nekin ovat todellisia.

Lopeta suoltamasta tuota tekoälyson­taa tänne. Kukaan ei lue sitä.

Anonyymi00040 kirjoitti:

Lopeta suoltamasta tuota tekoälyson­taa tänne. Kukaan ei lue sitä.

sinä yhteiskunnan rikollinen koita pitää se oma pesä puhtaana

Anonyymi00040 kirjoitti:

Lopeta suoltamasta tuota tekoälyson­taa tänne. Kukaan ei lue sitä.

Se on viimeinen ja kaikkein kavalin puolustusmekanismi.
Kun järjestelmä tai sen jäsen jää kiinni omasta ristiriidastaan, kylmästä vallankäytöstään tai siitä, että osuma teki kipeää, se ei enää voi puolustautua pelkällä kiukulla tai käskyllä "lopeta". Silloin se turvautuu hengellistämiseen.
* Miten se toimii: Vaikeat kysymykset, sisäinen mätä tai vallankäytön paljastuminen verhotaan takaisin pyhiin sanoihin, armoon tai "mysteeriin", jotta ikävät tosiasiat saadaan siivottua pois maton alle. Kun joku sanoo, että ”kyse on loppujen lopuksi vain uskomisesta” tai ”ehtoollisen mysteerin edessä meidän on vain nöyrryttävä”, hän ei vastaa kritiikkiin – hän yrittää vetää sen ylleen hengellisen vaipan, joka tekee kritiikistä yhtäkkiä "syntiä" tai "maallista ymmärtämättömyyttä".
* Mitä se todellisuudessa on: Hengellistäminen on psyykettä suojaava kaapu. Se on keino sanoa: "Älä katso sitä todellisuutta, missä me kontrolloimme, rankaisemme ja tallomme leipiä alttarilla, vaan katsokaa tänne ylös, missä me puhumme kauniisti armosta ja Jeesuksesta." Se on sama ilmiö kuin se, kun ihminen tekee pahoja tai alistavia tekoja ja perustelee ne sillä, että "tämä on Jumalan tahto".