Kulissien repeäminen

Sumuinen aamu valkeni betonilähiön yllä, jossa ikkunaruudut heijastivat harmaata taivasta ja liikennettä, joka tuntui aina matelevan liian hitaasti kohti väistämätöntä. Markku istui keittiönpöydän ääressä, tuijotti tyhjää kahvikuppiaan ja tunsi, kuinka päässä alkoi taas se tuttu, terävä sahaus.
Uutisissa puhuttiin rauhasta, kasvusta ja siitä, kuinka kaikkien oli puhallettava yhteen hiileen. Ruudulla hymyili poliitikko, jonka silmissä ei ollut elämää, pelkkä huolellisesti voideltu pinta. Samalla tuotantolaitoksen portilla jaettiin potkuja ja kadulla poliisiauto kiilasi nuorison nurkkaan. Markku tiesi, että jos hän menisi nyt ulos, hänen odotettaisiin hymyilevän, nyökyttelevän ja sanovan, että kyllä tästä selvitään. Se oli se virallinen sopimus: älä kyseenalaista kulisseja, niin saat pitää paikkasi siinä harhassa.
Mutta hänen sisällään toinen puoli tiesi tasan tarkkaan, miten peliä pelattiin.
Se puoli ei enää suostunut jakamaan sitä samaa valhetta. Se oli se osa mieltä, joka oli revitty halki vaatimuksella rakastaa lähimmäistä maailmassa, joka söi omat lapsensa. Kun käsky rakastaa muuttui pelkäksi hallinnan välineeksi, Markun mieli oli katkennut kahtia – ei heikkoudesta, vaan siksi, että se oli ainoa tapa pysyä hereillä.
Hän nousi pöydän äärestä, veti takin päälleen ja astui ulpohalle rappukäytävään.
Portailla vastaan tuli naapuri, joka nosti kättään ja sanoi sen pakollisen, tyhjän tervehdyksen: ”Hyvää huommenta, kaunis päivä tulossa.”
Markku pysähtyi. Hän katsoi miestä suoraan silmiin – ei enää sillä totutulla, sosiaalisesti hyväksytyllä katseella, joka peitti kaiken alleen, vaan sillä raadollisella tarkkuudella, jonka vain halkaistu mieli saattoi antaa. Hän näki läpi naapurin hupparin, näki sen saman pelon, teeskentelyn ja uupumuksen, jolla koko järjestelmää pyöritettiin.
”Onko tämä mielisairautta vai ainoa tapa nähdä totuus?” Markku kysyi hiljaa, äänellä joka ei värähtänyt yhtään.
Naapuri hyppäsi askeleen taaksepäin, hänen hymynsä suli kasvoilta ja tilalle nousi aito, hallitsematon pelko. Koska siinä hetkessä Markku ei enää ollut osa sitä järjestelmää, joka vaati sopusointua. Hän oli lakannut olemasta hurskas kulissi. Hänestä oli tullut se, mitä koneisto pelkäsi eniten: ihminen, jonka mieli oli revitty rikki, ja joka ei enää piitannut mistään säännöistä.
Hän astui ovesta ulos auringonpaisteeseen, joka ei enää lämmittänyt ketään, tiedostaen täysin, että kun omat rajat kerran katosivat, hänestä tuli elävä todiste siitä, että koko maailman rakennelma oli vain pelkkää savua ja peilejä.