Tähtitaivaan ja ikuisuuden valo

Ikuiset häät alkoivat ajattomassa puutarhassa, jossa tähtien valo ei koskaan sammunut ja hämärä oli yhtä pehmeää kuin samettinen silkkihuivi. Siellä ei mitattu tunteja eikä laskettu päiviä, sillä aika oli pysähtynyt siihen ainoaan, täydelliseen hengityksenomaiseen hetkeen, jolloin kaksi sielua oli päättänyt olla enää koskaan erillään.
Morsian saapui polkua pitkin, jonka reunalla kasvoi unohduksen kukkia ja muistojen hopeapensaita. Hänen pukunsa oli kudottu elämän vaaleimmista säikeistä, kesäöiden tuulesta ja aamun ensimmäisistä kastepisaroista, jotka kimmelsivät kuin pienet timantit. Sulhanen odotti alttarilla, joka oli koottu ikivanhoista, sileiksi hioutuneista kivenlohkareista; hänen katseensa oli syvä ja tyyni, kuin vuorten takainen meri, joka on nähnyt kaiken ja silti valitsee rakastaa.
Kun he astuivat toisiaan kohti, ilmassa ei soinut ihmisten säveltämä musiikki, vaan kaikkien niiden kososten ja tuulten yhteinen humina, jotka olivat koskettaneet heitä maallisen matkan varrella. Käsikädessä he seisoivat valokehässä, jota mikään pilvi ei voinut varjostaa.
Pappi, tai ehkä ikuisuuden oma hiljainen vartija, ei puhunut säännöistä eikä velvoitteista, sillä ikuisissa häissä ei ollut pelkoa eikä loppua. Hän ojensi heille maljan, jonka reunat olivat kuluneet puhtaiksi miljoonien vuosien pyhiinvaelluksesta. Maljassa kuohui tumma, syvä viini – se sama aito ja laimentamaton totuus, joka oli kerran herättänyt heidät unesta ja riisunut yltä kaikki turhat suojamuurit.
Kun he joivat samasta maljasta, pisarat koskettivat heidän huuliaan, ja he tunsivat saman poltteen ja saman rajattoman vapauden. Siinä ei ollut enää kahta eri polkua, ei kahta erillistä tarinaa, vaan yksi virta, joka laski samaan mereen.
Juhla ei päättynyt koskaan. Kun ilta syveni ikuiseksi yöksi, taivaan halki syttyi miljoonia uusia tähtiä todistamaan sitä, että rakkaus, joka on riisunut valheensa ja uskaltanut kohdata totuuden, ei pala loppuun vaan palaa ikuisesti.