Pimeyden portinvartija

Kynttilänvalo heijastui matalasta kattoparrusta ja piirsi pimeään huoneeseen pitkiä, väriseviä varjoja. Nurkassa vanha kaappi natisi hiljaa itsekseen, ikään kuin sekin olisi tiennyt, mitä seinien sisällä ja ihmisten mielissä kuiskittiin.
Hän istui tuolissa selkä suorana, musta takki tiukasti napitettuna kaulaan asti, vaikka sisällä oli tukahduttavan kuuma. Kädet lepäsivät polvilla, sormet kiertyneinä toisiinsa niin tiukasti, että rystyset olivat valkoiset. Sitä samaa puristusta hän oli vaatinut kaikilta muiltakin. Vuosikymmenet hän oli istunut tuoleilla, joista jaettiin elämää ja kuolemaa, puhtautta ja kadotusta. Hän oli ollut se, jonka sanalla taivas aukesi tai meni kiinni, se joka otti synnin kiinni ja piti sen tiukasti sidottuna ihmisen niskassa.
Mutta nyt huoneessa ei ollut ketään muuta. Ei laumaa, ei kuuntelijoita, ei todistajia. Vain kello, joka tikitti armottomasti eteenpäin, ja se hiljaisuus, joka repi rintaa sisältäpäin auki.
Hän sulki silmänsä, mutta pimeys ei tuonut lepoa. Siellä se kytevä, pakkomielteinen tuli taas poltti, se sama kuoleman tila, jota hän oli vuodet saarnannut pois muilta mutta jota hän ei itse pystynyt sammuttamaan. Kaikki ne puheet himoista, kaikesta saastasta ja maailman turhuudesta olivat olleet vain paksuja peitteitä, joilla hän yritti tukahduttaa sen saman kuuman, repivän heikkouden, joka nyt repi hänen omaa sieluaan kappaleiksi. Mitä korkeammat aidat hän oli rakentanut muiden ympärille, sitä pimeämmäksi ja ahtaammaksi oli käynyt hänen oma häkkinsä.
Hän katsoi käsiään. Ne olivat samat kädet, jotka olivat siunanneet ja tuominneet, mutta nyt ne tuntuivat vierailta, tyhjiltä. Koko se valtava koneisto, jota hän oli ollut mukana pyörittämässä, oli pelkkää hiekalle rakennettua teatteria. Kulissit olivat sortuneet, ja alta paljastui vain pelkistetty, hauras ihminen, joka oli pelännyt kuollakseen omaa varjoaan.
Ulkona syksyinen yö tuuli nurkkiin. Hän nosti katseensa kohti pimeää ikkunaa, jossa hänen oma kuvajaisensa tuijotti takaisin – väsyneenä, uurteisena, loppuun palaneena. Enää ei ollut sääntöjä, joilla suojautua, eikä valtaa, jonka taakse piiloutua. Jäljellä oli vain se hiljaisuus, jota armo ei vielä ollut koskettanut, koska hän ei ollut uskaltanut laskea sitä keppiä, jolla oli toisia lyönyt.