MIKSI SUOMALAISTEN HÄVITTÄJÄLENTÄJIEN ILMAVOITTOVÄITTEET KANNAKSELLA KESÄLLÄ 1944 OLIVAT EPÄUSKOTTAVAMPIA KUIN SAKSALAISTEN LENTÄJIEN?
Suomalaiset lentäjät ilmoittivat ampuneensa alas 327 lentokonetta kesäkuussa 1944, kun taas II./JG 54:n Fw 190 -lentäjät ilmoittivat saavuttaneensa tasan 93 ilmavoittoa 17.–30. kesäkuuta välisenä aikana. Kun tuloksia verrataan tietoihin Neuvostoliiton 13. ilma-armeijan ja Itämeren laivaston ilmavoimien (VVS-KBF) todellisista tappioista (195, niistä vajaat 140 ammuttu alas ilmataisteluissa) , II./JG 54:n ilmoitukset vastaavat todellisuutta huomattavasti paremmin kuin Suomen ilmavoimien kyseisen kuukauden aikana tekemät ilmoitukset.
Eroavuuden syyt: Näiden kahden ilmavoimien ilmoitusten tarkkuudessa kesäkuussa 1944 havaittu valtava ero johtuu muutamasta nykyaikaisten ilmailuhistorioitsijoiden tunnistamasta kriittisestä tekijästä:
1. Suomen ilmavoimien ilmoitusten piikki kesäkuussa. Vaikka Suomen ilmavoimien ilmoitusten tarkkuus oli kohtalaisen hyvä vielä aivan jatkosodan alussa, heikentyen kesästä 1942 lähtien, kesäkuu 1944 oli kaoottinen vastakohta. Karjalan Kannakselle keskitettyjen neuvostoliittolaisten lentokoneiden valtava määrä loi tilanteen, jossa kohteita oli runsaasti, mutta tilannekuvan muodostaminen oli vaikeaa.
Ongelma:
Useat suomalaiset lentolaivueet (ja useat lentäjät samoissa ilmataisteluissa) hyökkäsivät toistuvasti samoja suuria Il-2- ja hävittäjäkoneiden muodostelmia vastaan. Koska rintama oli murtumassa ja vetäytyi nopeasti kohti VKT-linjaa, pudotusten vahvistaminen maasta käsin oli usein lähes mahdotonta. Tämä johti ilmoitusten suureen päällekkäisyyteen, mikä huipentui yhteensä 327 ilmoitettuun pudotukseen – lukuun, joka ylitti huomattavasti - yli viisinkertaisesti - kyseisissä taisteluissa neuvostoliittolaiset lentokonetappiot.
2. Miksi II./JG 54:n tulokset vastasivat paremmin todellisuutta (93 ilmavoittoväitettä)?
Keskitetyt ja suorat torjuntalennot:
Toisin kuin suomalaiset hävittäjät, joiden voimavarat jakautuivat useille puolustussektoreille, majuri Erich Rudorfferin johtama II./JG 54 toimi Immolasta käsin tiiviisti keskitettynä iskuosastona.
Fw 190 -koneen merkitys:
Raskaasti aseistetuilla Fw 190A-6-koneilla lentäneet saksalaislentäjät hyödynsivät pystysuuntaista ”boom-and-zoom”-taktiikkaa matalalla lentäviä neuvostoliittolaisia rynnäkkökoneosastoja vastaan. Neljän 20 mm:n tykin ja kahden 13 mm:n konekiväärin tuhoisa tulivoima tarkoitti, että kun II./JG 54:n lentäjä osui kohteeseen, kone kärsi huomattavasti todennäköisemmin välittömän ja katastrofaalisen rakenteellisen vaurion (kuten räjähdyksen tai siiven irtoamisen) verrattuna Bf 109 -koneen yksittäisen nokkatykin osumiin. Tämä helpotti saksalaisten siipimiesten tehtävää varmistaa kiistaton ja yksilöitävissä oleva pudotus, minkä ansiosta heidän ilmoittamansa 93 ilmavoittoväitettä
vastasivat hämmästyttävän hyvin neuvostoliittolaisten koneiden todellisia tappioita II./JG54-lentäjiä vastaan - noin 75 konetta.
Vaikka saksalaiset vähensivät lentotoiminnan intensiteettiä heinäkuussa eivät suomalaiset enää saavuttaneet ilmavoitoissa II./JG54: n tulosta sillä saksalaiset napsivat 1.7-20.7.44
vielä yli 20 ilmavoittoa suomalaisten vastaavan tuloksen jäädessä alle 30.
Suomalaiset lentäjät ilmoittivat ampuneensa alas 327 lentokonetta kesäkuussa 1944, kun taas II./JG 54:n Fw 190 -lentäjät ilmoittivat saavuttaneensa tasan 93 ilmavoittoa 17.–30. kesäkuuta välisenä aikana. Kun tuloksia verrataan tietoihin Neuvostoliiton 13. ilma-armeijan ja Itämeren laivaston ilmavoimien (VVS-KBF) todellisista tappioista (195, niistä vajaat 140 ammuttu alas ilmataisteluissa) , II./JG 54:n ilmoitukset vastaavat todellisuutta huomattavasti paremmin kuin Suomen ilmavoimien kyseisen kuukauden aikana tekemät ilmoitukset.
Eroavuuden syyt: Näiden kahden ilmavoimien ilmoitusten tarkkuudessa kesäkuussa 1944 havaittu valtava ero johtuu muutamasta nykyaikaisten ilmailuhistorioitsijoiden tunnistamasta kriittisestä tekijästä:
1. Suomen ilmavoimien ilmoitusten piikki kesäkuussa. Vaikka Suomen ilmavoimien ilmoitusten tarkkuus oli kohtalaisen hyvä vielä aivan jatkosodan alussa, heikentyen kesästä 1942 lähtien, kesäkuu 1944 oli kaoottinen vastakohta. Karjalan Kannakselle keskitettyjen neuvostoliittolaisten lentokoneiden valtava määrä loi tilanteen, jossa kohteita oli runsaasti, mutta tilannekuvan muodostaminen oli vaikeaa.
Ongelma:
Useat suomalaiset lentolaivueet (ja useat lentäjät samoissa ilmataisteluissa) hyökkäsivät toistuvasti samoja suuria Il-2- ja hävittäjäkoneiden muodostelmia vastaan. Koska rintama oli murtumassa ja vetäytyi nopeasti kohti VKT-linjaa, pudotusten vahvistaminen maasta käsin oli usein lähes mahdotonta. Tämä johti ilmoitusten suureen päällekkäisyyteen, mikä huipentui yhteensä 327 ilmoitettuun pudotukseen – lukuun, joka ylitti huomattavasti - yli viisinkertaisesti - kyseisissä taisteluissa neuvostoliittolaiset lentokonetappiot.
2. Miksi II./JG 54:n tulokset vastasivat paremmin todellisuutta (93 ilmavoittoväitettä)?
Keskitetyt ja suorat torjuntalennot:
Toisin kuin suomalaiset hävittäjät, joiden voimavarat jakautuivat useille puolustussektoreille, majuri Erich Rudorfferin johtama II./JG 54 toimi Immolasta käsin tiiviisti keskitettynä iskuosastona.
Fw 190 -koneen merkitys:
Raskaasti aseistetuilla Fw 190A-6-koneilla lentäneet saksalaislentäjät hyödynsivät pystysuuntaista ”boom-and-zoom”-taktiikkaa matalalla lentäviä neuvostoliittolaisia rynnäkkökoneosastoja vastaan. Neljän 20 mm:n tykin ja kahden 13 mm:n konekiväärin tuhoisa tulivoima tarkoitti, että kun II./JG 54:n lentäjä osui kohteeseen, kone kärsi huomattavasti todennäköisemmin välittömän ja katastrofaalisen rakenteellisen vaurion (kuten räjähdyksen tai siiven irtoamisen) verrattuna Bf 109 -koneen yksittäisen nokkatykin osumiin. Tämä helpotti saksalaisten siipimiesten tehtävää varmistaa kiistaton ja yksilöitävissä oleva pudotus, minkä ansiosta heidän ilmoittamansa 93 ilmavoittoväitettä
vastasivat hämmästyttävän hyvin neuvostoliittolaisten koneiden todellisia tappioita II./JG54-lentäjiä vastaan - noin 75 konetta.
Vaikka saksalaiset vähensivät lentotoiminnan intensiteettiä heinäkuussa eivät suomalaiset enää saavuttaneet ilmavoitoissa II./JG54: n tulosta sillä saksalaiset napsivat 1.7-20.7.44
vielä yli 20 ilmavoittoa suomalaisten vastaavan tuloksen jäädessä alle 30.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kyösti Karhilankin mukaan Suomen ilmavoimien toiminta saksalaisiin verrattuna oli amatöörimäistä.
Mutta jos otetaan tuo FW-190 teoria esille niin miksi Luftwaffen niissä hävittäjäyksiköissä jossa itärintamalla lennettiin Bf-109 koneilla olivat ilmavoittoväitteet myös selvästi uskottavampia 1943-44 kuin suomalaisilla laivueilla? Vain pohjoisessa toiminut III./JG5 muodosti jyrkän poikkeuksen. Tässä tulemme sen asian eteen että Suomen rintama edusti melko tapahtumaköyhää sotanäyttämöä jossa sotilaat ml lentäjät veltostuivat 1942-43. Taisi myös tapahtua uneliaisessa ilmapiirissä osaamistason laskua. Ja 1943 putosi suomalaisten lentäjien todellisten ilmavoittojen osuus ilmavoittoväitteistä jo jonnenkin 22-23% tasolle.
Suomalaiset eivät oikein osanneet. Suomihan oli muutenkin vain tukkeja sahaava syrjäinen maatalousyhteiskunta.
Jatkosodassa yksikään suomalainen lentäjä ei saavuttanut eikä ylittänyt 30 ilmavoiton rajapyykkiä. Parhaimmat hävittäjä-ässät olivat vuosina 1943-44 Olli Puhakka, Klaus Alakoski, Paavo Myllylä ja Kyösti Karhila.
Suomalaiset lentäjät olivat myös epärehellisempiä ilmavoittoväitteissään kuin saksalaiset.
Uudistin tätä kysymystä kuinka moni kesäkuussa 1944 alasammutuista lentokoneista oli Osasto Kuhlmeyn ja kuinka moni suomalaisten esittämällä kysymyksen tekoälylle. Tulos oli kiinnostava sillä tekoäly suositteli käyttämään LINEAARISEN REGRESSIOMALLIN periaatetta tutkimuksen pohjalla.
Tulos: II. /JG 54 lentäjät ovat ampuneet alas 76 konetta ajalla 17.6-30.6.44 ja suomalaiset 46. Kun tiedetään että suomalaiset ovat saaneet 1.6-16.6.44 todennäköisesti korkeintaan 15 ilmavoittoa on koko kesäkuun tulos ollut 76-61 saksalaisten eduksi. Lisäksi saksalainen kaukotiedusteluyksikön Ju-188 F onnistui 20.6.44 pudottamaan yhden Airacobran.
Kiistaton tosiasia että saksalaiset muodostivat torjuntataistelun menestyksekkäimmän ryhmän ja suomalaiset edustivat ilmataisteluissa vähemmistöä mitä tuli Neuvostoliiton tappioihin.
Ryhmä II. /JG54 lähestyy jatkuvasti tilannetta, jossa sen ilmoituksia voidaan pitää lähes täysin luotettavina (regressiokerroin vakiintuu yli 83 % tasolle), kun taas ryhmän Suomen ilmavoimat ilmoituksista vain noin 18 % vastaa todellisuutta. Ryhmän Suomen ilmavoimat "haamuilmavoitot" vääristävät turkimustulosten tilastoja niin paljon, että ilman näitä pistokokeita ryhmä Suomen Ilmavoimat olisi saanut ansiotonta tasoitusta.
LINEAARISEN REGRESSIOMALLIN vahvuus on juuri siinä että se kykenee tarkastelemaan kahden ryhmän (II./JG54 ja Suomen Ilmavoimat) ilmavoittoväitteiden uskottavuutta kun tiedetään päiväkohtaiset kokonaistulokset ja tarkennetaan lisäämällä tiedot tapauksista jossa ilmavoiton saaja voidaan tutkimuksin varmentaa.
Suomalaisten tulosten heikkous suhteessa ilmavoittoväitteiden määriin kesällä 1944 voidaan osoittaa jaksoina ja erillisinä päivinä jolloin saksalaisten ilmavoittoväitteiden määrät ei ole voineet ainakaan parantaa tulosta koska niitä ei ollut.
1.6-16.6.44: suomalaiset lentäjät saivat 12-15 ilmavoittoa ja esittivät 72 ilmavoittoväitettä.
22.6.44: suomalaiset lentäjät eivät saaneet yhtään ilmavoittoa vaikka esittivät 14 ilmavoittoväitettä
28.6.44: suomalaiset lentäjät ampuivat alas 3 Il-2 konetta ja esittävät niistä 20 ilmavoittoväittettä
Ja päivä jolloin saksalaiset lentäjät esittivät vain yhden ilmavoittoväitteen :
15.7.44: suomalaiset lentäjät esittivät 12 ilmavoittoväitettä, Ilmataisteluissa ammuttiin alas yksi kone ja sen ampui alas illalla saksalainen lentäjä (joka muuten oli Josef Quarda) ja tapauksen todisti suomalainen ilmatorjuntayksikkö Vuosalmella
Eli se siitä suomalaisten lentäjien "suvereenisuudesta".
Ilmavoitot Suomi vs Saksa Suomessa 1944?
Kysymys:
KESÄN 1944 ILMASOTA SUOMESSA? Oliko saksalaisten vai suomalaisten ilmavoittoväitteet enemmän totuutta vastaavia?
Tekoälyn vastaus:
Kun vertaillaan kesän 1944 torjuntataisteluiden ilmavoittoväitteitä ja niitä peilataan Neuvostoliiton sota-arkistoista paljastuneisiin todellisiin konetappioihin, vastaus on selvä: Suomen ilmavoimien väitteet vastasivat huomattavasti enemmän totuutta kuin saksalaisen Lento-osasto Kuhlmeyn (Luftwaffen) väitteet.
Molemmat osapuolet syyllistyivät ilmasodalle tyypilliseen "yliraportointiin", mutta järjestelmien ja kriteerien välillä oli suuri ero.
Suomalaisten ja saksalaisten erot
Nykyaikainen historiantutkimus (esimerkiksi Hannu Valtosen ja muiden ilmasotahistorioitsijoiden tekemät arkistovertailut) on osoittanut, että ilmoitettujen ja todellisten pudotusten suhde jakautui seuraavasti:
1. Suomen Ilmavoimat (Maltillinen yliraportointi)
Suomalaisten hävittäjälentäjien (pääasiassa Messerschmitt Bf 109 -koneilla lentäneiden) kesän 1944 pudotusväitteet olivat noin kaksinkertaisia verrattuna Neuvostoliiton todellisiin rintamatappioihin.
Miksi suhde pysyi näin matalana? Suomella oli erittäin tiukka varmistusjärjestelmä. Ilmavoitoksi hyväksymiseen vaadittiin yleensä joko maajoukkojen vahvistus, useita silminnäkijöitä tai selkeä havainto koneen maahan syöksymisestä ja syttymisestä. Kesän 1944 sekasorrossa ja massiivisissa ilmataisteluissa useampi suomalaislentäjä ampui usein samaa kohdetta, mikä johti tahattomaan tuplaraportointiin, mutta tahallista värikynää karsittiin tiukasti.
2. Lento-osasto Kuhlmey / Luftwaffe (Raju yliraportointi)
Saksalaisen Lento-osasto Kuhlmeyn (joka lensi Focke-Wulf Fw 190- ja Junkers Ju 87 Stuka -koneilla) ilmoittamat ilmapudotukset ja maamaalien (kuten panssarivaunujen) tuhoamisväitteet olivat usein moninkertaisia – jopa 3–5-kertaisia – todellisuuteen verrattuna.
Lento-osasto Kuhlmey ilmoitti viiden viikon aikana pelkästään ilmavoitoiksi 151 konetta ja tuhotuiksi vähintään 200 panssarivaunua.
Miksi saksalaisten luvut vaativat ison suodattimen?
Luftwaffen vahvistusjärjestelmä oli rintamatilanteen vuoksi murenemassa kesällä 1944. Koska osasto toimi erillään omista päätukikohdistaan ja taistelut olivat luonteeltaan massiivisia maataistelutukilentoja, saksalaisilla ei ollut käytössään suomalaisten kaltaista tiheää maahavaintoverkostoa maajoukkojen puolelta. Syöksypommittajat tekivät iskuja syvälle vihollisen linjojen taakse, missä savun nousu tai räjähdys tulkittiin herkästi "varmaksi tuhoksi", vaikka kyseessä oli usein ohi mennyt pommi tai pelkkä vaunun vaurioituminen.
Ilmasodan yleinen nyrkkisääntö:
Toisessa maailmansodassa lähes jokaisen maan ilmavoimat yliraportoivat tuloksiaan. Kun kymmenet koneet pyörivät samassa ilmatilassa satojen kilometrien tuntivauhdilla, on visuaalisesti lähes mahdotonta erottaa, kenen luodit pudottivat savuavan koneen, tai selvisikö maahan syöksynyt vihollinen pakkolaskulla takaisin omalle kentälleen.
Yhteenveto
Vaikka molempien osapuolten tilastoissa on ilmaa, Suomen ilmavoimien kirjanpito oli poikkeuksellisen luotettavaa kansainvälisessä vertailussa.
Tämä ei vähennä Lento-osasto Kuhlmeyn massiivista ansiota: saksalaisten pudottama valtava pommimäärä (yli 570 tonnia) ja herkeämätön rynnäkkötoiminta sitoivat puna-armeijan ilmavoimia ja hidastivat maajoukkojen etenemistä ratkaisevasti Tali-Ihantalassa ja Vuosalmessa – huolimatta siitä, että heidän viralliset tilastonsa sotasaaliista olivat reilusti liioiteltuja.
Hehehe pöhveIin tekoälylähteenä on putkis jussi😁🤣😂
Väite että Suomen ilmavoimien lentäjien taso ollut "maailman ehdotonta huippua" ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Suomalaiset jäivät osaamistasossa selvästi jälkeen amerikkalaisista, saksalaisista ja briteistä ja olivat 1943-44 enää vain jonkin verran tasokkaampia kuin neuvostoliittolaiset.
Tämä voidaan osoittaa myös tilastoin. Saksalaiset voittivat hävittäjien välisissä ilmataisteluissa Neuvostoliiton lentäjät tappiosuhteella 1:4 tai 1:5 viekö vuonna 1944. Suomalaisten voittosuhde oli 1943 noin 1:3.2 ja vuonna 1944 kesällä huolimatta että nyt oli käytössä lähes pelkästään Bf-109 koneita enää voittosuhteella 1:2.2. Heinäkuun voittosuhde oli jo enää 1:1.7.
Julma mutta realistinen totuus on paljastunut. Osasto Kuhlmeyn II./JG54:n lentäjien voittosuhde hävittäjien välisissä ilmataisteluissa kesäkuussa oli jo lähes 1:10. Kyseessä oli todellinen itärintaman valioyksikkö jolla FW-190 A-koneet. Siksi he olivat verrattuna suomalaisiin aivan omaa luokkaansa.
Saksalaiset olivat Bundesliigassa pelaavia ammattilaisia. Suomalaiset Veikkausliigasssa palloa potkivia amatöörejä vaikka ottelukokemusta enemmän kuin saksalaisilla. Ero oli liigan tasossa. Suomen rintama oli sivunäyttämö. Kun NL alkoi tuoda uutta kalustoa alkoi suomalaisten vaikeudet. Kesällä 1944 Suomen ilmavoimia vietiin taivaalla kuin mätää kukkoa. Suomalaiset olivat täysin alakynnessä ja neuvostolentojoukot pääsivät ryskyttämään suomalaisia maavoimien joukkoja mielin määrin. Esim läpimurto Kuuterselässä suurelta osin joutui siitä että suomalaisten psyyke murtui kun tykistön lisäksi myös pommi-ja maataistelukoneet mankeloivat Suomen armeijaa.
Kysymys:
Kesällä 1944 Suomen ilmavoimien ja saksalaisen osasto Kuhlmeyn ilmavoitot Kannaksella?
Tekoälyn vastaus:
Kesällä 1944 Karjalankannaksen torjuntataisteluissa Suomen ilmavoimat ja saksalainen Lento-osasto Kuhlmey saavuttivat poikkeuksellisen korkeita ilmavoittoja Neuvostoliiton ilmavoimista.
Ilmataistelujen tulokset ja ilma-aseen rooli jakaantuivat seuraavasti:
Suomen ilmavoimat
Ilmavoitot: Suomalaiset hävittäjälentäjät (pääasiassa Messerschmitt Bf 109 -koneilla) ampuvat kesän 1944 torjuntataisteluissa alas noin 425–450 neuvostokonetta.
Tärkeimmät yksiköt: Hävittäjälentolaivueet 24 ja 34 kantavat päävastuun ilmatilan suojaamisesta ja neuvostopommittajien torjunnasta.
Omat tappiot: Noin 80 konetta taisteluissa tai onnettomuuksissa.
Lento-osasto Kuhlmey (Gefechtsverband Kuhlmey)
Ilmavoitot: Osaston Focke-Wulf Fw 190 -hävittäjät ja maataistelukoneet ampuvat toiminta-aikanaan (16. kesäkuuta – 21. heinäkuuta 1944) alas noin 150 neuvostokonetta.
Päätehtävä: Osaston ensisijainen rooli oli maavoimien suora tukeminen pommituksin ja rynnäköin (esim. Tali-Ihantalan ja Äyräpään alueilla), jossa osasto pudotti yli 1 000 tonnia pommeja neuvostojoukkojen ja panssarien niskaan.
Omat tappiot: Noin 41 konetta ja 23 lentäjää.
Yhteensä suomalaiset ja saksalaiset lentäjät ilmoittivat pudottaneensa Kannaksen ja Länsi-Karjalan alueella kesän 1944 aikana lähes 600 neuvostokonetta, mikä riisui punailmavoimat absoluuttisesta ilmaherruudesta ratkaisevilla hetkillä.
Toisen maailmansodan ilmasodassa liioittelu (engl. overclaiming) oli täysin yleismaailmallinen ilmiö, joka koski kaikkia sodan osapuolia. Kyse ei yleensä ollut tietoisesta valehtelusta, vaan ilmataistelun luonteesta: kun useampi lentäjä ampui samaa kohdetta, joka lopulta syöksyi savuttaen pilveen, jokainen saattoi luulla hyvässä uskossa pudottaneensa koneen yksin.
Sodan jälkeen tehdyissä arkistovertailuissa (jossa verrattiin esitettyjä väitteitä vastustajan todellisiin konetappioihin) on paljastunut, mitkä maat ja osapuolet kuorruttivat tilastojaan kaikkein rajuimmin.
Eniten liioitelleet osapuolet
Historiantutkimuksen valossa kaksi maata erottuu ilmoitusten massiivisessa mittakaavassa ylitse muiden: Japani ja Neuvostoliitto. Myös pommikoneiden konekiväärimiehet (erityisesti yhdysvaltalaiset) tekivät poikkeuksellisen suuria virheitä.
1. Japani (Äärimmäisin liioittelu)
Sodan loppuvaiheessa erityisesti keisarillisen Japanin laivaston ja armeijan ilmavoimien väitteet muuttuivat, historioitsijoiden sanoin, suorastaan "fantasiaksi".
Esimerkki: Formosan (Taiwanin) ilmataisteluissa lokakuussa 1944 japanilaiset lentäjät ilmoittivat upottaneensa tai vaurioittaneensa vakavasti peräti 11 yhdysvaltalaista lentotukialusta ja kymmeniä muita sotalaivoja. Todellisuudessa yhtäkään amerikkalaista tukialusta ei upotettu, ja vain kaksi risteilijää vaurioitui pahoin.
Ilmavoitoissa Japanin loppusodan tilastot kerrottiin rutiininomaisesti 5- tai jopa 10-kertaisiksi verrattuna amerikkalaisten todellisiin menetyksiin, koska kokemattomat korvaavat lentäjät eivät kyenneet arvioimaan osumiaan ja propaganda vaati voittoja.
2. Neuvostoliitto (VVS)
Neuvostoliiton ilmavoimien pudotusväitteet olivat läpi sodan erittäin korkeita ja sisälsivät valtavasti päällekkäisyyksiä, osittain poliittisen paineen ja byrokratian vuoksi.
Esimerkki: Kurskin taistelussa (1943) neuvostoliittolainen 2. ilma-armeija väitti pudottaneensa 487 saksalaista lentokonetta. Saksalaisten omat tarkat tappiokirjanpidot osoittivat todelliseksi menetykseksi vain 41–58 konetta. Liioittelukerroin oli siis lähes 10-kertainen.
Koko itärintaman mittakaavassa Neuvostoliiton väitteet olivat tyypillisesti 3–5-kertaisia todellisuuteen nähden.