Pimeän laidan kaksi totuutta

Terho veti kumihanskat käteensä, painoi osaston kansliassa oven kiinni ja huokaisi niin syvään, että rintalastaa viilsi. Vuoro oli kestänyt kaksitoista tuntia, ja korvissa soi edelleen hälytyskellojen vaimea, hermoja raastava matala surinä. Hoitomiehen arki oli jatkuvaa tasapainottelua sen välillä, että piti pitää kasassa pirstoutuneet ihmiset, vaikka oma pää oli karata samalla ovenavauksella.
Kun Terho pääsi vihdoin ulos yöhön, ilma oli terävä ja märkä. Hän ei suonut itselleen suoraan kotimatkaa, vaan käveli sumuisen kaupunginosan laitamille, kapealle kujalle, jonne katulamppujen valo ei kunnolla yltänyt.
Siellä se odotti. Vanha, punatiilinen seinänvierusta, jota vasten nojaili Maria.
Maria ei ollut hakenut huomiota tai yrittänyt esittää mitään. Hänellä oli yllään kulunut musta nahkatakki, ja sormissa paloi puoliksi poltettu tupakka, jonka hehku valaisi hänen väsyneitä, tummia silmänalusiaan. Maria oli kaupungin laitamilla elävä huora, nainen joka myi ruumistaan selviytyäkseen päivästä toiseen, ilman minkäänlaisia illuusioita maailman armeliaisuudesta.
Terho pysähtyi parin metrin päähän. He tunsivat toisensa ilman sanoja. Molemmat tekivät työtä, jossa ihmiskeho ja särky olivat jatkuvasti läsnä – toinen vain piti huolta laitoskoneiston murskaamista hylätyistä, toinen maksoi laskunsa sillä vähällä, mitä katujen varrelta sai revittyä.
– Tuliko pitkä vuoro? Maria kysyi, ääni matala ja tupakasta karhea. Hän ei hymyillyt, mutta hänen katseessaan oli outo, paljas rehellisyys, jollaista Terho ei koskaan kohdannut sairaalan käytävillä, missä kaikki hymyt olivat pakotettuja ja säännönmukaisia.
– Liian pitkä, Terho sanoi ja kaivoi taskustaan tupakka-askin. Hän astui lähemmäs ja tarjosi Marian tupakan viereen toista.
Maria otti tulen Terhon ojentamasta sytkäristä. Heidän sormensa osuivat hetkeksi yhteen – ne olivat molemmat samanlaiset, arpiset, työn ja kylmän karsastamat. Kumpikaan ei pyytänyt anteeksi mitään, eikä kumpikaan tarjonnut lohdutusta. He eivät olleet siinä pelastamassa toisiaan; he olivat vain kaksi ihmistä, jotka olivat pudonneet kaikkien hienojen yhteiskunnallisten kulissien ja opinkappaleiden alapuolelle, siihen samaan paljaaseen todellisuuteen, missä ei ollut portinvartijoita eikä alttareita.
Vain heikosti hehkuva tupakka yössä, märkä asfaltti ja hiljaisuus, joka ei vaatinut mitään. Terho nojasi tiiliseinää vasten Marian viereen, veti savun syvälle keuhkoihinsa ja tunsi, kuinka vuosikausia kantama taakka keveni edes hetkeksi. Tässä ei ollut kyse hyveestä tai synnistä, vaan siitä, että pimeän keskellä saattoi hetken olla olemassa ilman mitään ehtoja.