Rauha ja Sen Isäntä

Lauri seisoi Oulun kauppatorilla torikahvilan katoksen alla ja katsoi, kuinka taivas veti raskaaksi ja mustaksi pohjoisesta päin. Syyssade ropisi pressuun, mutta Lauria harmitti enemmän jokin aivan muu kuin ilma.
Viereiseen pöytään oli istahtanut mies, joka oli heti kättelyssä tehnyt selväksi paikkansa maailmassa. Sergei oli asunut Suomessa jo reilut kymmenen vuotta, pyörittänyt jotain pientä logistiikkafirman tapaista ja oppinut suomen kielen juuri niin hyvin, että pystyi käyttämään sitä sävykkääseen vähättelyyn.
Sergei luki puhelintaan, puhisi halveksivasti ja nosti katseen Lauriin, joka joi kahvinsa rauhassa mustana.
– Te suomalaiset olette kyllä niin uskomattoman pehmeitä, Sergei aloitti suoraan ilman mitään tervehdyksiä, heilauttaen kättään kuin olisi halunnut lakaista koko torin ja sen asukkaat pois tieltään. – Katsokaa nyt tätä maata. Täällä saa rellestää miten haluaa, kukaan ei sano vastaan, viranomaiset pelkäävät omaa varjoansakin ja ihmiset vain nyökyttelevät. Te luulette omistavanne tämän paikan, mutta teidän lässytysmeininki tekee tästä maasta pelkän leikkikentän. Me tiedetään kyllä, miten täällä pidetään ohjakset käsissä, jos halutaan.
Lauri otti rauhallisen kulauksen kahvistaan. Hän katsoi Sergeitä – miestä, joka ajeli uudella saksalaisella katumaasturilla, jonka yritys oli saanut huoletta pyöriä Suomen kamaralla ilman, että kukaan oli koskaan kyseenalaistanut sen taustoja, ja joka nyt istui Suomen valtion tukemalla torilla herjaamassa samaa yhteiskuntaa, joka oli antanut hänelle turvan, rauhan ja vapauden elää.
Venäjällä vastaavasta sarkastisesta tai ylimielisestä uhoamisesta viranomaisia tai paikallisia kohtaan olisi herranvuotena korjattu kyytiin jo ennen ensimmäistä kahvikupillista, mutta täällä Oulussa Sergei sai puhua suunsa puhtaaksi, haistatella järjestelmälle ja nauttia pohjoismaisesta hyvinvoinnista täysin siemauksin. Ja silti hän eli siinä oudossa harhassa, että hän jotenkin "pompotti" paikallisia ja hallitsi tilannetta pelkällä raskaalla puheellaan.
– Niinhän se taitaa olla, Lauri sanoi hiljaa, katsoen miesten väliin märälle pöydälle.
– Niin on! Sergei jatkoi rintaa rottingilla, silmin nähden tyytyväisenä siitä, että sai taas kerran pönkittää omaa suuruudenhulluuttaan turvallisessa, vakaassa pohjoissuomalaisessa pikkukaupungissa. – Te ette tajua mistään mitään. Täällä te saatte olla rauhassa vain siksi, että me annettavan teidän olla.
Lauri hymyili heikosti, nousi hitaasti penkiltä, veti takkinsa vetoketjun kiinni ja taputti Sergeitä kevyesti olkapäälle – juuri sillä tavalla alentuvasti, mikä sai toisen miehen ilmeen heti jäykistymään.
– Nauti nyt vaan siitä rauhasta, Sergei, Lauri sanoi rauhallisella pohjalaisella äänensävyllä. – Muista kuitenkin, että se rauha ei johdu siitä, että sä sitä täällä johtaisit, vaan siitä, että me ollaan annettu sun olla täällä. Siihen on nimittäin olemassa iso ero, kumpi täällä oikeasti päättää, milloin sateenvarjo vedetään kiinni.
Lauri kääntyi ja käveli pois torilta syyssateeseen, jättäen ison miehen istumaan kahvikuppinsa kanssa tyhjään pöytään, missä oma suuri kuvitelma alkoi näyttää päivänvalossa hyvin pieneltä.