Rajapyykki Ja Vieras Maa

Karjalan korvessa, jonne tie teki aina saman loivan ja turhauttavan mutkan ennen kuin se katosi soiden taakse, tuuli ei koskaan puhaltanut mistään hyvästä suunnasta. Siellä, missä maaperä oli mustaa, märää ja täynnä vanhojen rautojen ruostetta, sijaitsi talo, jonka lattialankut narisivat aina silloin, kun ilmanala muuttui raskaaksi.
Isä oli suomalainen metsämies, jonka suvussa oli vain kiviä, halkoja ja viinaa, mutta äidin puoli – se olikin toista maata. Äidin puvun kauluksessa tuoksui aina vahva tupakka, ja hänen sukupuunsa oksilla ei laulanut yksikään lintu; siellä roikkui upseeritakkeja, pronssinauloja, kartastoja ja sellaista sotilaallista suoraselkäisyyttä, jota ei voinut pestä pois millään saippualla. Isoisä oli ollut mies, joka katsoi karttaa sillä tavalla, että kartta oli vain vaille valmis taistelukenttä, ja äiti oli tuonut sen saman viileän, kyynisen ja tarkkaavaisen katseen mukanaan tälle puolelle rajaa, ikään kuin koko Suomi olisi ollut vain joku väliaikainen leiripaikka, jota ei viitsinyt siivota.
Ja siinä välissä kasvoi hän.
Ei kotia idässä, ei kotia lännessä. Kun hän oli lastenleikkien aikaan Oulun hiekkalaatikoilla tai koulun käytävillä, hän oli se tyyppi, jonka nimessä oli liikaa konsonantteja ja jonka äiti puhui kotona kieltä, joka kuulosti maalta, josta kukaan paikallinen ei tiennyt mitään hyvää sanottavaa. Ja kun hän matkusti kerran elämässään rajan taakse sukulaisten luo – niitten samaisten upseerien ja mahtimiesten perillisten luo – häntä katsottiin kuin halpaa tuontitavaraa, läntistä roskasakkia, joka ei osannut edes seisoa kunnolla suorassa.
Kuka sinä oikein luulet olevasi? kysyivät venäläiset serkut tsaarin aikaisissa kehyksissään.
Kuka helvetti sä oikein olet? mutisivat suomalaiset naapurit, kun hän astui ovesta ulos villapaita päällään ja tuijotti tyhjään taivaaseen.
Hän istui keittiön pöydän ääressä, kaatoi kuppiin kitkerää kahvia ja katseli vanhaa mustavalkoista valokuvaa, jossa joku hänen äidinpuoleinen isoisänsä seisoi rajakivellä vyö tiukalla ja katse niin kovalta, että se leikkaisi lasin poikki. Kukaan ei kertonut hänelle totuutta, koska totuus oli se, että hän oli syntynyt kahden sellaisen koneen väliin, jotka eivät koskaan rakastaneet ketään – ne vain kuluttivat ihmisiä loppuun ja jättivät jälkeensä pelkkiä papereita ja rajanreunoja.
Hän ei ollut kotoisin mistään. Hän oli pelkkä rajapyykki, jota molemmat puolet potkivat aina ohi kulkiessaan.