Tukholman profeetta ja viimeinen pysäkki

Sini istui olohuoneen sohvalla, jota hallitsivat kolme isoa, kultakehystä ja kymmenkunta koulukuvaa. Kuvat olivat kuin suoraan jostain esitteestä: lapset hymyilevät leveästi, täydellisesti stailattuina, ikuisesti ikuistettuina siihen rooliin, joka heille oli annettu. Maria – äiti, matriarkka, kodin ja marttyyriuden pyhimys – astui sisään keittiöstä kantaen tarjotinta, jossa oli liian täytettyjä voisilmäpullia ja ilme, joka oli tarkoitettu kaatamaan vuoria.
– Mä vaan mietin, Maria aloitti, ääni vaipuen sellaiseen teatraaliseen, värisevään huoleen, joka sai huoneen ilman tiivistymään, että miten te oikein pärjäätte ilman mua. Kun mä katson teidän elämää, niin mulla tulee ihan fyysisesti paha olo. Kuka teistä oikeasti pitää huolta, jos mä en ole täällä puuttumassa jokaiseen asiaan?
Sini ei räpyttänyt silmiään. Hän katsoi äitiään, sitä samaa vuodesta toiseen toistuvaa näytelmää, jossa koko olemassaolo oli perustunut sille, että lapset eivät saisi koskaan kasvaa aikuisiksi, sillä ilman heitä Maria olisi tyhjä kuori.
– Niinhän se taitaa mennä, Sini sanoi äänellä, jossa ei ollut pienintäkään värinää, ei syyllisyyttä, ei sitä vanhaa alistumista. – Sun on pakko roikkua meissä kiinni kun joku märkä rätti, koska jos sä päästäisit irti, sä joutuisit katsomaan peiliin. Ja sieltä ei katso takaisin mikään muu kuin pelkkä tyhjyys.
Marian käsi pysähtyi kesken pullavadina asettelun. Silmät levisivät epäuskoisesta raivosta, mutta Sini jatkoi suoraan päin näköä, ilman filtteriä tai hätää.
– Sä et ole mikään äiti, Maria. Sä olet loinen, joka on tehnyt itsestään riippuvaisen siitä, että me ei osata elää sun pelkkojen ja manipulaation ulkopuolella. Sun koko elämän sisältö on se, että sä voit soittaa ja vaatia sääliä, koska sä olet aina se uhri, jonka lapset muka hylkäävät. Mutta tiedätsä mitä? Me ei hylätä sua. Me vaan lakataan olemasta sun henkilökohtainen yleisö.
Maria veti henkeä suu ammollaan, valmiina laukaisemaan sen tutun ja turvallisen tykinruuan – itkun, syyllistämisen, uhkauksen siitä, että hän kuolee ensi viikolla yksin pimeässä huoneessa.
Mutta Sini nousi vain ylös sohvalta, otti takkinsa ja katsoi Mariaa suoraan silmiin, ilman että kulmakarvakaan värähti.
– Pidä pullas ja pidä ne sun kuvat. Me ei tulla enää takaisin katsomaan sun teatteria. Seuraavalla pysäkillä tältä junalta katkeavat kiskoilta loputkin pultit, ja sä saat jäädä yksin huutamaan sille tyhjälle seinälle. Moikka.