Sepon rauha

Seppo ei koskaan oppinut ymmärtämään, miksi ihmisten piti puhua niin vaikeasti. Kun maailma juoksi ympärillä, pakotti muttereitaan paikoilleen, vaati papereita, todistuksia ja sitä, että piti tietää, miten missäkin tilanteessa oltiin, Seppo vain seisoi omissa oloissaan. Hän ei tajunnut politiikasta, ei muuttuvista säännöistä eikä siitä vihasta, joka virtasi ihmisten puheissa.
Hän oli yksinkertainen mies. Hän tiesi, miten keitettiin kahvit, missä kohtaa puutarhaa perunat kasvoivat parhaiten ja että sunnuntaina luettiin vanhasta kirjakuvasta ne sanat, jotka tuntuivat turvallisilta.
Mutta kirkonkylän tai kaupungin sivistyneet ihmiset – ne itseään täynnä olevat, hienosti puhuvat tyypit, jotka naureskelivat uskovaisille ja pitivät itseään älynsä valona – katselivat Seppoa aina samanlaisen halveksivan hymyn läpi. Heille Seppo oli vain naurettava jäänne, moukka, joka ei osannut sopeutua heidän hienoihin muotteihinsa.
– Katsokaa nyt tota, eräs heistä hähätti kahvilan terassilla, pyöritteli silmiään ja nosti kahvikuppiaan ylemmyydentuntoisesti. – Ei sillä leikkaa yhtään. Se elää jossain ihmeen menneessä maailmassa. Ei tollasella oo mitään hajua siitä, miten tää nykymaailma toimii.
He nauroivat toistensa mukana. Heidän naurunsa oli täynnä sitä samaa myrkkyä, jolla he pyörittivät omaa konettaan. He tunsivat olevansa niin korvaamattoman fiksuja, niin ylivertaisia ja vapaita kaikesta ”vanhasta hölynpölystä”. He olivat omasta mielestään vapauttajia, vaikka itse asiassa he olivat kiinni siinä samassa kylmässä järjestelmässä, joka vaati kaikilta samanlaista marssia.
Seppo ei vastannut mitään. Hän ei loukkaantunut, koska ei edes ymmärtänyt, miksi toisen ihmisen pilkkaaminen tuntui toisesta niin tärkeältä. Hän vain käveli ohi, nyökkäsi hiljaa ja meni omiin oloihinsa, sinne missä oli rauha.
Sillä se oli se herrojen ja pilkkaajien kirous, jota he eivät itse tajunneet. He hukkuivat siihen omaan ylemmyydentunteeseensa. He polskuttelivat siinä omassa itsekeskeisessä erinomaisuudessaan niin syvällä, että he eivät edes huomanneet, kuinka koko heidän maailmansa oli vain ontto kupla. He luulivat olevansa voittajia, kun pilkkasivat heikompaa, mutta samalla he upposivat yhä syvemmälle siihen samaan saastaiseen harmauteen, josta heidän omat jumalansa olivat tehneet heidät.
Seppo sen sijaan istui kuistillaan illan hiljaisuudessa, joi kupin teetä ja katseli, kun aurinko laski. Hän ei tarvinnut heidän muottejaan, eikä hän tarvinnut heidän hyväksyntäänsä. Hän sai elää rauhassa, silloin kun ne itseään täynnä olevat viisaat hukkuivat hitaasti omiin sanoihinsa ja siihen loputtomaan tyhjyyteen, josta he luulivat löytäneensä onnen.