Kallion ja leivän äärellä: Kiitos ja ehtoollinen

Aurinko laski matalalta Pohjanmaan lakeuksien ylle, piirtäen taivaanrantaan raudan- ja kullanvärisiä juovia. Syksyinen tuuli ravisti koivujen viimeisiä lehtiä, mutta vanhan puutalon tuvassa oli lämmintä. Pöydälle oli katettu arkisen yksinkertainen ateria: höyryävä perunakeitto, tuoksuva ruisleipä ja muutama lasi vettä.
Siinä pöydän ympärillä istuivat väsyneet, mutta toisilleen rakkaat ihmiset. He olivat kulkeneet pitkän matkan, kukin omien taakkojensa, särkyneiden muistojensa ja elämän kolhujen kanssa. Pöydän päässä vanha isä – ihminen, jonka sydän oli nähnyt liikaa kylmyyttä, mutta joka oli silti oppinut tuntemaan armahtavan valon – kohotti katseensa.
Ennen kuin kukaan otti lusikkaansa käteen, isä laski kätensä yhteen. Hän sulki silmänsä ja susitteli hiljaisen kiitoksen. Se ei ollut vain tapa tai tyhjä muoto, vaan syvä, sydämestä kumpuava huokaus: Kiitos, Taivaan Isä, tästä leivästä, tästä lämmöstä ja siitä, että saamme olla tässä yhdessä, rikkinäisinä mutta armahdettuina.
Kun keitto oli syöty ja puheensorina vaimeni rauhalliseksi iltatunnelmaksi, tapahtui jotakin hiljaista. Isä nousi, otti kaapista valkoisen liinan, leivänpalasen ja pienen lasillisen viiniä.
Illan hämärä täyttyi pyhästä hiljaisuudesta. Tämä ei ollut enää vain tavallinen ateria, vaan se kääntyi kohti sitä suurempaa pöytää, jonne jokainen eksynyt ihminen on kutsuttu.
Isä jakoi leivän palaset kädestä käteen. Ota ja nauti, hän kuiskasi lempeästi, tämä on Kristuksen ruueksi annettu ruumis puolestasi. Ja sitten viinimaljan: Tämä on uuden liiton malja, verellä lunastettu rauha.
Siinä pienessä tuvassa ei ollut sijaa tuomiolle, ei vanhoille peloille eikä sille pimeydelle, joka oli yrittänyt puristaa ihmisten mieliä ahtaiksi. Ehtoollisen leipä ja viini eivät kysyneet, kuinka monta kertaa ihminen oli langennut tai kuinka syviä olivat ne haavat, joita maailma oli lyönyt. Ne kertoivat vain yhdestä asiasta: rakkaudesta, joka kantaa silloinkin, kun oma voima loppuu.
Kun viimeinenkin oli saanut osansa, he istuivat vielä pitkään hiljaa käsikkäin. Pöydän äärestä lähti ihmisiä, joiden sydämissä ei enää asunut pelko, vaan syvä, levollinen kiitollisuus siitä, että Isän syli oli avoinna aivan jokaiselle.