>>”Kristinuskon paradokseja – vastakohtia – on, että kristitty on samalla kertaa syntinen ja vanhurskas, kelvoton ja kelvollinen, saastainen ja pyhä. Hän on myös samalla kertaa heikko ja voimakas. Nämä eivät ole pelkkiä sanontoja, vaan jokapäiväistä kipeää totta jokaisen kristityn elämässä. Tätä kaksijakoisuus ei ole kaksinaamaisuutta. Kristitty on ehyesti Herran oma, vaikka hän huomaakin, ettei koskaan ole kokonainen niin kuin matkalle lähtiessään kuvitteli… Uskoimme, että nyt synnit on pyyhitty pois eikä uusia enää tehdä. Luulimme pääsevämme kaikesta entisestä… Itselläni oli käsitys, että Hengellä täytetyllä ei ole kiusauksia ja että uuden voiman turvin kuljetaan iloiten ja kiittäen taivasta kohden. Monet joutunevat minun laillani suureen ristiriitaan Jumalan opettaessa, että olemme samalla kertaa syntiset ja vanhurskaat. Vanha luonto on tallella ja Jumala sallii kiusausten tulla… ” (Erkki Leminen, Sana 13.10.1981).
Tämä kahden vastakkaisen totuuden samanaikaisuus leimaa kaikkea uskon elämää. Uskova on kyllä uusi ihminen (2 Kor 5:17) ja samaan aikaan hänen on päivittäin pukeuduttava uuteen ihmiseensä, joka on jo luotu totuuteen, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää.(Ef 4:24). Uskova on myös vanha ihminen, joka on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa (Room 6:6) ja samaan aikaan hänen on pantava pois vanha ihmisensä (Ef 4:22) ja ristiinnaulittava se.
Olemme läpi elämme ajan kuin savi savenvalajan pöydällä (Jer 18:3-6) ja samaan aikaan jo valmis saviastia, jossa on suunnattoman suuri aarre, usko Jeesukseen (2 Kor 4:7). Meissä on suunnattoman kallis aarre ja kuitenkin olemme vain saviastioita. Olemme murheellisia ja huokailemme ja samaan aikaan saamme aina olla iloisia (2 Kor 6:10). Loistamme kyllä Herran valoa, mutta samaan aikaan meitä kehotetaan elämään valon lapsina (Ef 5:6). Tajuamme, että on kauheaa joutua elävän Jumalan käsiin (Hepr 10:31) ja pelkäämme Jumalan vihaa (Fil 2:12) ja samaan aikaan riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen (Room 5:2). Olemme varmoja pelastumisestamme (Room 8:38-39) ja samaan aikaan emme voi kuitenkaan olla varmoja siitä, että pääsemme perille (1 Kor 10:11-12). Katsokoon se, joka luulee seisovansa, ettei lankea! Jumala pyhittää meidät kokonaan (1 Tess 5:23) ja kuitenkin meitä kehotetaan Jumalaa peläten pyhittämään elämämme kokonaan hänelle (2 Kor 7:1).
Uskovan elämässä on Jumalan rauhaa ja iloa, mutta myös uskon heikkoutta, kiusauksia ja ahdistuksia. Uskonelämä on pikemminkin kaiken vastaanottamista Jumalalta kuin itsensä Jumalalle antamista, enemmän halajamista kuin omistamista, hurskaaksi tulemista kuin hurskaana olemista.
Kristukseen uskovan elämää leimaa sekoitus heikkoutta ja voimaa, kärsimystä ja iloa, luottamusta ja toiveissa pettymistä, turvallisuutta ja pelkoa, menestystä ja vastoinkäymistä, epätoivoa ja toivoa, kiitosta ja panettelua, katkeraa itkua ja vapauttavaa naurua, sairautta ja terveyttä ja lopuksi kaikkein varmimpana vaiheena - usein vähiten sitä odottaessamme - kuolema.
Meidän on opittava pitämään yhdessä tällaiset vastakkaiset kuvaukset uskonelämästä. On helpompi yksinkertaistaa ja korostaa vain toista puolta. Jumalan Hengen meissä tapahtuvaa työtä ei voida kuvata totuudellisesti muuten kuin näennäisesti toisensa poissulkevien vastakohtien avulla.
Nyt tähän ahdistukseen tulee lohdutus tuosta tärkeästä avainsanasta samaan aikaan. Keskellä syntikurjuuttani olen jo autuas Jumalan lapsi. Autuuteni ei ole siinä mitä minusta on tullut tai mitä itse saan aikaan. Autuuteni on siinä, mitä Jeesus on tehnyt puolestani. Siihen saan turvata ja Kristuksen täytetyn työn katseleminen tuo levottomaan sydämeen rauhan.>>
( Otelainaus: Olavi Peltola/Syntinen ja vanhurskas)
s-seutulainen
Tämä kahden vastakkaisen totuuden samanaikaisuus leimaa kaikkea uskon elämää. Uskova on kyllä uusi ihminen (2 Kor 5:17) ja samaan aikaan hänen on päivittäin pukeuduttava uuteen ihmiseensä, joka on jo luotu totuuteen, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää.(Ef 4:24). Uskova on myös vanha ihminen, joka on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa (Room 6:6) ja samaan aikaan hänen on pantava pois vanha ihmisensä (Ef 4:22) ja ristiinnaulittava se.
Olemme läpi elämme ajan kuin savi savenvalajan pöydällä (Jer 18:3-6) ja samaan aikaan jo valmis saviastia, jossa on suunnattoman suuri aarre, usko Jeesukseen (2 Kor 4:7). Meissä on suunnattoman kallis aarre ja kuitenkin olemme vain saviastioita. Olemme murheellisia ja huokailemme ja samaan aikaan saamme aina olla iloisia (2 Kor 6:10). Loistamme kyllä Herran valoa, mutta samaan aikaan meitä kehotetaan elämään valon lapsina (Ef 5:6). Tajuamme, että on kauheaa joutua elävän Jumalan käsiin (Hepr 10:31) ja pelkäämme Jumalan vihaa (Fil 2:12) ja samaan aikaan riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen (Room 5:2). Olemme varmoja pelastumisestamme (Room 8:38-39) ja samaan aikaan emme voi kuitenkaan olla varmoja siitä, että pääsemme perille (1 Kor 10:11-12). Katsokoon se, joka luulee seisovansa, ettei lankea! Jumala pyhittää meidät kokonaan (1 Tess 5:23) ja kuitenkin meitä kehotetaan Jumalaa peläten pyhittämään elämämme kokonaan hänelle (2 Kor 7:1).
Uskovan elämässä on Jumalan rauhaa ja iloa, mutta myös uskon heikkoutta, kiusauksia ja ahdistuksia. Uskonelämä on pikemminkin kaiken vastaanottamista Jumalalta kuin itsensä Jumalalle antamista, enemmän halajamista kuin omistamista, hurskaaksi tulemista kuin hurskaana olemista.
Kristukseen uskovan elämää leimaa sekoitus heikkoutta ja voimaa, kärsimystä ja iloa, luottamusta ja toiveissa pettymistä, turvallisuutta ja pelkoa, menestystä ja vastoinkäymistä, epätoivoa ja toivoa, kiitosta ja panettelua, katkeraa itkua ja vapauttavaa naurua, sairautta ja terveyttä ja lopuksi kaikkein varmimpana vaiheena - usein vähiten sitä odottaessamme - kuolema.
Meidän on opittava pitämään yhdessä tällaiset vastakkaiset kuvaukset uskonelämästä. On helpompi yksinkertaistaa ja korostaa vain toista puolta. Jumalan Hengen meissä tapahtuvaa työtä ei voida kuvata totuudellisesti muuten kuin näennäisesti toisensa poissulkevien vastakohtien avulla.
Nyt tähän ahdistukseen tulee lohdutus tuosta tärkeästä avainsanasta samaan aikaan. Keskellä syntikurjuuttani olen jo autuas Jumalan lapsi. Autuuteni ei ole siinä mitä minusta on tullut tai mitä itse saan aikaan. Autuuteni on siinä, mitä Jeesus on tehnyt puolestani. Siihen saan turvata ja Kristuksen täytetyn työn katseleminen tuo levottomaan sydämeen rauhan.>>
( Otelainaus: Olavi Peltola/Syntinen ja vanhurskas)
s-seutulainen
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tässä on hyvä muistaa, mitä tarkoittaa sana paradoksi. Se ei tarkoita ristiriitaa. Se tarkoittaa NÄENNÄISTÄ ristiriitaa; jotakin, mikä näyttää ristiriidalta, mutta ei ole sitä.