Viljan hymy ja valo

Kevättuuli kantoi mukanaan tuoksua, joka herätti koko pohjoisen luoteen eloon. Oulun kevät oli aina omanlaisensa: valo palasi kerralla pitkän pimeyden jälkeen, ja sen saman valon saattoi nähdä Viljan silmissä, kun hän katsoi maailmaa uteliaana ja elämänmyönteisenä.
Vilja oli ihminen, jonka lähellä oli turvallista olla. Siinä missä maailmassa riitti usein kiirettä, vaatimuksia, ihmisten rakentamia muureja ja turhia tuomioita, Viljassa asui syvä rauha ja aito armollisuus. Hän ei koskaan asettunut kenenkään portinvartijaksi eikä halunnut mitata toisten arvoa ihmisten säännöillä. Sen sijaan hänellä oli taito kohdata toinen ihminen suoraan, ilman ennakkoluuloja – juuri niin kuin sydämestä käsin pitääkin.
He olivat kulkeneet pitkän matkan yhdessä, läpi erilaisten päivien, syvällisten ajatusten ja hiljaisten hetkien. He olivat jakaneet kysymyksiä elämästä, uskosta, siitä mikä on totta ja mikä kantaa silloin, kun kaikki muu horjuu. Viljan kanssa ei tarvinnut teeskennellä mitään. Hänen vieressään saattoi olla täysin oma itsensä, risuineen päivineen, ja silti tietää olevansa hyväksytty ja rakastettu.
Eräänä iltana he istuivat yhdessä katsomassa, kuinka aurinko laski horisontin taakse ja maalasi taivaan kullan ja purppuran sävyillä. Kumpikaan ei sanonut pitkään aikaan mitään. Ei tarvinnutkaan. Riitti, että toinen oli lähellä.
Vilja kääntyi, katsoi häntä lempeästi ja hymyili. Siinä hymyssä oli jotain samaa kuin evankeliumin syvimmässä olemuksessa: se ei vaatinut mitään, se ei sulkenut ketään ulos, vaan se antoi elämän ja lämmön.
– Tiedätkö, Vilja sanoi hiljaisella äänellä, kaiken sen keskellä, mitä maailmassa väitellään ja vatvotaan, tärkeintä on kuitenkin tämä. Että meillä on toisemme ja rauha sydämessä.
Hän nyökkäsi hiljaa, otti Viljaa kädestä ja tunsi, kuinka kaikki turha huoli suli pois. Tie oli pitkä, mutta niin kauan kuin he kulkivat sitä yhdessä – käsi kädessä, valoa kohti – mikään pimeys ei voinut heitä tavoittaa.