Keskustapuolueen olisi aika alkaa tekemään selvyyttä toimistaan kylmän sodan aikana. Keskustan olisi selvitettävä omat luurankonsa kaapistaan ja kyettävä antamaan uskottava vastaus siihen, että miksi Suomi ajautui sen presidentin Urho Kekkosen pitkän valtakauden aikana ns. suomettumisen tilaan.
Suomi oli rähmällään NL:oon päin. Suomi meni niin rähmälleen NL:n edessä, että taipui jopa siihen, että nimitti hallituksiinsa henkilöitä, joilla oli Kremlin hyväksyntä. Presidentti Kekkosen piti hyväksyttää hallituksen kokoonpano Moskovassa ja sen piti nauttia Moskovan luottamusta, eikä eduskunnan. Kekkosen kaudella eduskunnan arvovaltaa halveksuttiin kaiken aikaa. Kekkonen ja Moskova pyyhkivät jalkansa eduskuntaan, koska eduskuntavaalien tuloksia ei kunnioitettu.
Urho Kekkonen nimitti hallituksia Moskovasta käsin. Viimeinen itsenäinen, Moskovasta irrallaan oleva hallitus oli K.A. Fagerholmin 3. hallitus, joka oli vallassa 1958-1959. Moskova ei tätä hallitusta hyväksynyt ja se kaadettiin Kekkosen vedettyä Maalaisliiton pois hallituksesta. Syntyi ns. yöpakkaskriisi Suomen ja NL:n välillä ja kriisi laukesi kun Fagerholm oli kaadettu.
Jos katselee Urho Kekkosen toimintaa hänen pitkän kautensa aikana, Suomen liikkumatila oli olematon. Suomi oli tiukasti NL:n talutusnuorassa kiinni. Suomi käytännössä ajoi Moskovan etujen mukaista politiikkaa ja yksi merkittävimmistä operaatiosta oli NL:n perustaman DDR:än tunnustamisprosessi 1969-1972. Suomi ajoi vimmalla despoottivaltio DDR:än tunnustamista vaikka maassa loukattiin räikeällä tavalla ihmisoikeuksia. Ihmisiä murhattiin Berliinin muurilla ja ihmisiä katosi jäljettömiin. Suomen toiminta DDR:än suhteen kertoo kuinka olematon Suomen liikkumatila oli. Suomen tila oli niin olematon, että sen oli pakko tunnustaa roistovaltio DDR.
Ihmisoikeuksista ei välitetty. Kekkonen ei koskaan tuominnut NL:n aiheuttamaa sortoa Itä-Euroopassa ja ei asettunut missään poikkiteloin Moskovan kanssa. Kekkonen ei ollut Imre Nagy tai Aleksandr Dubcek, jotka uhkasivat diktatuuria kaiken uhallakin ja he saivat maksaa siitä raskaan hinnan. Nagy teloitettiin Unkarin kansannousun jälkeen ja Dubcek erotettiin Tsekkoslovakian kommunistisesta puolueesta ja karkotettiin maasta. Heidän kunniansa loattiin.
Urho Kekkosella ei ollut omaa ulkopolitiikkaa. Hän ei kyennyt luomaan sellaista, koska Neuvostoliitto saneli ulkopolitiikan suunnan. Ainoa merkittävä avaus Suomelta länteen oli EEC:n vapaakauppasopimuksen hyväksyminen 1973. Suomi sai tuon sopimuksen luultavasti siksi, että se ajoi DDR:n tunnustamista itsenäiseksi valtioksi. Kyseessä oli jonkinlainen palkkio Kekkoselle.
Itse en pidä Suomea länteen kuuluneena maana Kekkosen aikana. Suomi oli eräänlainen välimuoto Itä-Euroopan maiden joukossa. Suomella oli kapitalistinen talousjärjestelmä, mutta valtion osuus talouselämässä oli kuitenkin vahva. Suomessa vallitsi vahva sensuuripolitiikka ja kaikenlainen NL-arvostelu kiellettiin vaarallisena. Sensuuri oli niin tiukka, että Suomi jopa pelkäsi Aleksandr Solzenitsynin kirjan julkaisemista suomeksi 1974. Kirjan suomalainen kustantaja painostettiin hiljaiseksi Vankileirien saaristo-kirjan edessä.
Suomesta ei löytynyt kylmän sodan aikana Imre Nagyn, Dubcekin, Vaclav Havelin tai Lech Walesan kaltaisia johtajia, jotka olisivat pahimpina aikoina uskaltaneet taistella vapauden puolesta. Suomesta ei löytynyt omaa walesaa, joka olisi taistellut vapaan mielipiteenilmaisun puolesta. Suomessa ei tuomittu ketään NL:n arvostelusta koska kukaan ei usakaltanut arvostella Neuvostoliittoa tai Urho Kekkosta. Suomen poliittinen kenttä alistettiin kuuliaiseksi Kekkosen linjalle. Kaikki lopulta huipentui 1978, kun Kekkonen valittiin kaikkien puolueiden ehdokkaana uudelleen presidentiksi. Paasikiven-Kekkosen linja oli juurutettu lopullisesti Suomeen ja ainoaksi totuudeksi.
Kekkosen ajan sensuuri ja suomettumisen perintö elää edelleen vahvasti Suomessa. Tämä näkyy kaikessa toiminnassa Suomen politiikassa. Edelleenkään Suomessa ei uskalleta avata tutkimuksia poliitikkojen kytkennöistä DDR:än salaiseen poliisiin Stasiin tai KGB:hen. Virallinen Suomi vaikenee menneisyydestään ja ei halua selvittää asioitaan. Suomen poliittisen menneisyyden maton alta löytyy valheen "haiseva raato". Tuo "löyhkäävä raato" haisee kuitenkin pitkälle ja sen hajua ei voi olla huomaamatta. Tuo "likatunkio" olisi selvitettävä, muuten Suomi ei koskaan voi seisoa omilla jaloillaan itsenäisenä kansakuntana.
Suomi oli rähmällään NL:oon päin. Suomi meni niin rähmälleen NL:n edessä, että taipui jopa siihen, että nimitti hallituksiinsa henkilöitä, joilla oli Kremlin hyväksyntä. Presidentti Kekkosen piti hyväksyttää hallituksen kokoonpano Moskovassa ja sen piti nauttia Moskovan luottamusta, eikä eduskunnan. Kekkosen kaudella eduskunnan arvovaltaa halveksuttiin kaiken aikaa. Kekkonen ja Moskova pyyhkivät jalkansa eduskuntaan, koska eduskuntavaalien tuloksia ei kunnioitettu.
Urho Kekkonen nimitti hallituksia Moskovasta käsin. Viimeinen itsenäinen, Moskovasta irrallaan oleva hallitus oli K.A. Fagerholmin 3. hallitus, joka oli vallassa 1958-1959. Moskova ei tätä hallitusta hyväksynyt ja se kaadettiin Kekkosen vedettyä Maalaisliiton pois hallituksesta. Syntyi ns. yöpakkaskriisi Suomen ja NL:n välillä ja kriisi laukesi kun Fagerholm oli kaadettu.
Jos katselee Urho Kekkosen toimintaa hänen pitkän kautensa aikana, Suomen liikkumatila oli olematon. Suomi oli tiukasti NL:n talutusnuorassa kiinni. Suomi käytännössä ajoi Moskovan etujen mukaista politiikkaa ja yksi merkittävimmistä operaatiosta oli NL:n perustaman DDR:än tunnustamisprosessi 1969-1972. Suomi ajoi vimmalla despoottivaltio DDR:än tunnustamista vaikka maassa loukattiin räikeällä tavalla ihmisoikeuksia. Ihmisiä murhattiin Berliinin muurilla ja ihmisiä katosi jäljettömiin. Suomen toiminta DDR:än suhteen kertoo kuinka olematon Suomen liikkumatila oli. Suomen tila oli niin olematon, että sen oli pakko tunnustaa roistovaltio DDR.
Ihmisoikeuksista ei välitetty. Kekkonen ei koskaan tuominnut NL:n aiheuttamaa sortoa Itä-Euroopassa ja ei asettunut missään poikkiteloin Moskovan kanssa. Kekkonen ei ollut Imre Nagy tai Aleksandr Dubcek, jotka uhkasivat diktatuuria kaiken uhallakin ja he saivat maksaa siitä raskaan hinnan. Nagy teloitettiin Unkarin kansannousun jälkeen ja Dubcek erotettiin Tsekkoslovakian kommunistisesta puolueesta ja karkotettiin maasta. Heidän kunniansa loattiin.
Urho Kekkosella ei ollut omaa ulkopolitiikkaa. Hän ei kyennyt luomaan sellaista, koska Neuvostoliitto saneli ulkopolitiikan suunnan. Ainoa merkittävä avaus Suomelta länteen oli EEC:n vapaakauppasopimuksen hyväksyminen 1973. Suomi sai tuon sopimuksen luultavasti siksi, että se ajoi DDR:n tunnustamista itsenäiseksi valtioksi. Kyseessä oli jonkinlainen palkkio Kekkoselle.
Itse en pidä Suomea länteen kuuluneena maana Kekkosen aikana. Suomi oli eräänlainen välimuoto Itä-Euroopan maiden joukossa. Suomella oli kapitalistinen talousjärjestelmä, mutta valtion osuus talouselämässä oli kuitenkin vahva. Suomessa vallitsi vahva sensuuripolitiikka ja kaikenlainen NL-arvostelu kiellettiin vaarallisena. Sensuuri oli niin tiukka, että Suomi jopa pelkäsi Aleksandr Solzenitsynin kirjan julkaisemista suomeksi 1974. Kirjan suomalainen kustantaja painostettiin hiljaiseksi Vankileirien saaristo-kirjan edessä.
Suomesta ei löytynyt kylmän sodan aikana Imre Nagyn, Dubcekin, Vaclav Havelin tai Lech Walesan kaltaisia johtajia, jotka olisivat pahimpina aikoina uskaltaneet taistella vapauden puolesta. Suomesta ei löytynyt omaa walesaa, joka olisi taistellut vapaan mielipiteenilmaisun puolesta. Suomessa ei tuomittu ketään NL:n arvostelusta koska kukaan ei usakaltanut arvostella Neuvostoliittoa tai Urho Kekkosta. Suomen poliittinen kenttä alistettiin kuuliaiseksi Kekkosen linjalle. Kaikki lopulta huipentui 1978, kun Kekkonen valittiin kaikkien puolueiden ehdokkaana uudelleen presidentiksi. Paasikiven-Kekkosen linja oli juurutettu lopullisesti Suomeen ja ainoaksi totuudeksi.
Kekkosen ajan sensuuri ja suomettumisen perintö elää edelleen vahvasti Suomessa. Tämä näkyy kaikessa toiminnassa Suomen politiikassa. Edelleenkään Suomessa ei uskalleta avata tutkimuksia poliitikkojen kytkennöistä DDR:än salaiseen poliisiin Stasiin tai KGB:hen. Virallinen Suomi vaikenee menneisyydestään ja ei halua selvittää asioitaan. Suomen poliittisen menneisyyden maton alta löytyy valheen "haiseva raato". Tuo "löyhkäävä raato" haisee kuitenkin pitkälle ja sen hajua ei voi olla huomaamatta. Tuo "likatunkio" olisi selvitettävä, muuten Suomi ei koskaan voi seisoa omilla jaloillaan itsenäisenä kansakuntana.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Suomi alistettiin koiraksi jonka piti olla kyyryssä Moskovaan - nöyristely oli huipussaan
ja monia asioita salattiin kansalta mm. NL sukellusveneretket joista ei saanut puhua edes
merivartiosto, jostain tuli mahtikäskyt.
Myös Vennamosta kanneltiin, kerran oli retkikunta
Leningradissa ja Vennamo majoitettiin muista
erillään 5 km päähän!!!!
Joku siis kävi kuiskaamassa ja ne olivat "UKK 1 ":N juoksupojat.
Sanottakoon, että presidentti Tarja Halonen ei ole Vaclav Havel tai Lech Walesa. Jos Halonen olisi todellinen ihmisoikeuksien puolustaja, hän olisi kylmän sodan aikana näyttänyt, että hänelle vapaus ja ihmisoikeusasiat merkitsevät jotakin. Halonen on näyttelijä. Hän on yrittänyt omaksua tasa-arvon ja ihmisoikeuksien ajajan roolin, mutta todellisuudessa vähät välittää ihmisten kärsimyksistä.
Toivoisin, että suomalaiset katselisivat Halosta DDR:n tunnustamiskomitean kautta. Tuon komitean kautta pystyy näkemään todellisen Halosen. Minusta on selvää, että Vaclav Havel tai Olof Palme tai Martin Luther King eivät koskaan olisi menneet jäseneksi komiteaan, jonka ainoa päämäärä on laillistaa sorto ja hävitys. Halonen istui komiteassa, joka halusi kansainvälisen tunnustuksen ihmisten sorrolle. DDR oli sortajavaltio. Ihmisiä murhattiin Berliinin muurille, kun he yrittivät diktatuurista paeta vapauteen. Halonen ei välittänyt ihmisten hädästä. Hän ei nähnyt tarpeelliseksi taistella 1970-luvulla vapauden puolesta vaan ajoi sorron laillistamista. Jos Halonen olisi aito ihmisoikeuksien puolustaja, hän olisi jättäytynyt pois DDR:än tunnustamiskomiteasta, mutta ei jäänyt. Hänelle oli tärkeää olla jäsenenä tuossa komiteassa. Tuo jäsenyys kertoo Halosen todellisesta arvomaailmasta.
...että otan sen talteen. Täyttä asiaa ja hyvin kirjoitettu.
Tapani ei ole arvuutella niiden kirjoittajien henkilöllisyyttä, jotka haluavat esiintyä anonyymeina, mutta tuota lukiessa tulee väkisinkin mieleen yksi täällä paljon esiintynyt. Tai sitten olet uusi tulokas. Jos asia on niin, niin tervetuloa: kaltaisiasi täällä tarvitaan!
vahvempaa ja säännöllisempää lääkitystä.