Syysoravan kultainen kätkö

Männynlatvassa, missä neulaset alkoivat jo kellastua ja tuuli tuoksui kostealta maalta ja kypsyviltä puolukoilta, asui Orava. Syksy oli tullut pohjoiseen täydellä voimallaan. Aamuisin ruoho oli kuurassa, ja ilman virkistävä terävyys sai pienen pörröhäntäisen työmiehen liikkeelle varhain ennen auringonnousua.
Oravalla oli kiire. Ei mikään tavallinen kiire, vaan se elintärkeä, ikivanha kiire, joka heräsi sen veressä aina syyspäivän tasauksen jälkeen. Oli löydettävä talven varastot.
Se hyppäsi oksalta toiselle ketterästi, kynnet napsahdellen kaarnaa vasten. Pääasiana olivat kuusen- ja männynkävyt, mutta myös suuret, pulleat puolukat ja metsän pohjalta löytyvät herkkutatit, jotka Orava oli levittänyt kuivumaan matalien kuusenoksien päälle.
– Vielä tänne, ja tuonne.
Orava kaivoi kuonollaan sammalta vanhan kelopuun juurelta. Se pudotti sinne parikymmentä täydellistä, rasvaista mäntypähkinää ja peitti ne tarkasti naavalla, jotta naapurin närhi tai utelias metso ei löytäisi sen aarteita. Mutta toisin kuin tarinoissa usein sanotaan, Oravalla ei ollut vain yhtä varastoa. Sillä oli kymmeniä pieniä kätköjä pitkin metsää – kivien koloissa, puunkololoissa ja sammalmättäiden alla. Osa niistä unohtuisi talven tullen, ja niistä kasvaisivat uudet taimet, vaikka Orava itse ei sitä tietäisi. Se teki vain työtään luonnoissa, osana jotain suurempaa kiertokulkua.
Aurinko kohosi vaaran ylle ja maalasi taivaan kuparilla ja vaaleanpunaisella. Metsä hiljeni hetkeksi, ja Orava pysähtyi kuusen oksalle. Se istuutui takatassuilleen, otti kävyn etutassujensa väliin ja alkoi nopeilla, napsahtelevilla liikkeillä kuoria sen siemeniä. Turkki oli jo paksuuntumassa talvikuntoon, ja pitkä häntä toimi tasapainottajana syyssötkistyksessä.
Ympärillä leijaili viimeisiä kellastuneita koivunlehtiä, jotka leijailivat maahan hiljaisessa sateessa. Syksy ei ollut Oravalle pelkkää työtä ja varautumista; se oli myös valoa, puhtaan ilman tuoksua ja sitä rauhaa, joka laskeutui pohjoiseen luontoon ennen pitkää ja syvää talviunta.
Kun viimeinenkin käpy oli kaluttu tyhjiin ja kätköt tehty, Orava pyyhkäisi kuononsa tassullaan, katsoi vielä kerran yli autioituvan metsän ja katosi sitten loikalla syvemmälle hämärtyvään kuusikkoon. Talvi sai tulla.