Kissan kellojen soitto

Hämärtyvä ilta maalasi maalaistalon kuistin kultaisenruskeilla sävyillä. Kissa nimeltä Miisu – vanha, viisas ja samettiturkkinen herra – istui portaalla ja katseli, kuinka syystuuli pyöritteli pihalla viimeisiä vaahteranlehtiä.
Miisun kaulassa roikkui pieni, hopeinen kello. Se oli peräisin ajalta, jolloin Miisu oli vielä villi ja vikkelä pentu ja emäntä halusi pitää huolen siitä, ettei pieni tassuttelija hukkuisi pitkään heinikkoon. Nyt kello oli vanhentunut yhdessä Miisun kanssa. Sen ääni ei soinut enää herkeämättä, vaan se vaati tarkoituksenmukaisia liikkeitä: pään nykäisyä, korvien pudistusta tai tiettyä, arvokasta askellusta.
Kun Miisu liikkui hiljaisessa talossa, kello ei pitänyt meteliä. Se oli salaisuus. Mutta heti kun Miisu pysähtyi ja päätti laulaa iltalaulunsa tai pyytää lempipaikkaansa sohvalta, alkoi kummallinen taika.
Klin-klin, helk-helk.
Ensin kuului varovainen kilkatus, kun Miisu venytti etutassujaan ja haukotteli niin että viikset sotkeutuivat. Se oli merkki siitä, että päivän kiireet olivat ohi. Sitten kello soi toisella tavalla, kun Miisu hieroi poskeaan puuoveen: tiling-ling. Ihan kuin pienet keijut olisivat soittaneet hopeisia kannelkieliä suoraan lattialankuilla.
Talon vanha emäntä istahti keinutuoliin ja hymyili aina, kun kuuli tuon tutun äänen.
– No niin, Miisu siellä taas soittaa iltasoittoaan, hän sanoi hiljakseltaan ja laittoi puuvillaisen vilttiin nurkan rullalle, jotta kissan oli hyvä käydä levolle.
Miisu hyppäsi keinutuolin viereiselle matolle, pyörähti kaksi kierrosta ja käpertyi tiukalle kerälle. Hopeinen kello asettui mukavasti kaulansivulle. Ennen kuin silmät sulkeutuivat, Miisu teki vielä yhden pienen pään nykäyksen.
Klin.
Viimeinen sävel häipyi huoneen hämärään, ja taloon laskeutui syvä, lämmin rauha. Kissan kellot olivat soittaneet yön alkaneeksi.