Miten luulette lapseen ( vauva-ikäinen) vaikuttavan jos lapsi ei saa äitinsä hyväksyntää? Onko kellään kokemusta moisesta ja miten asia on elämäänne vaikuttanut? Oletteko hyväksyneet omat lapsenne tms.?
Lapsen HYVÄKSYMINEN
Hipsu
9919
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
minun mielestäni lapsia rakastetaan. Hyväksyntä on jotain mitä annetaan jollekin vieraalle ihmiselle tai asialle.
Jos taas pähkäilet vaikeutta rakastaa tai että ei ole onnen huumaa vauvasta niin sekin on normaalia. Joskus kestää vain pidemmän aikaa todella kiintyä. Esimerkiksi jos on vanhemman oma elämä rikkinäinen ja ongelmainen, paljon surua jostain syystä niin lapsen rakastaminen todella vie voimia, mutta toisaalta antaa taas takaisin;) Ja käänteisesti, jos alkaa tuntea vihantunteita, niin kannattaa sukkelaan hakea apua ongelmaan.
hyväksymättömyyden vastakohta on hylkääminen. Tarkoitan juuri sitä, lähinnä psyykkistä hylkäämistä tunne-tasolla. Sillä valitettava tosiasia on, että lapsia tehdään myös muiden syiden vuoksi kuin äidinrakkauden.
Hyväksymisen vastakohta on hylkääminen,- lämpö teettää tepposia.
...ajattelin että olisimme voineet jutella enemmänkin tuosta lapsen hyväksymisestä vast. hylkäämisestä, tai äidinrakkaudesta jonka mainitsit.
Onko sinulla omakohtaisia kokemuksia näistä teemoista?
Jäin lukemaan noita mainioita sivuja mm.hyväksymisestä, joita joku enkeli ehdotti muutama viesti eteenpäin. Kiitos niistä!
Mulla tosiaan on omakohtaisia kokemuksia ns. hyväksikäytöstä, eli niin etten koskaan saanut olla lapsi vaan olin äidilleni "äiti". Traumaa kannan yhä edelleen ja pyrin normaalisuuteen.
jos äiti, syystä tai toisesta, ei muutamassa viikossa ala kiintyä lapseen kokee lapsi todella sen hylkäämisenä.
ja äiti voi kuitenkin kokoajan hoitaa lapsen ulkoisesti hyvin. puhtaat vaatteet, ruoka kellon mukaan. säännöllinen elämänrytmi, unet ajallaan, ulkoisesti kaikki ok.
mutta tunnesiteen puuttuminen vaurioittaa lasta henkisesti ja kevyimmillään siitä jää epäluuloisuus toisia ihmisiä kohtaan, vakavimmillaan lapsesta saataa kehittyä psykopaattinen murhaaja.
lue mirjam kallandin lapsi ja kiintymyssuhde kirjoja ja tutkimuksia.
Siiskö että jos vauvaan ei kiinny muutamassa viikossa, niin vauriot ovat korjaamattomat? Vaikka vauva saisi kaiken tarvitsemansa hoidon, olla sylissä ym. Silti se "vaistoaa" äidin sisimmät ajatukset telepaatikon lailla, ja kehittyy murhaajaksi ja saa vakavia kiintymyshäiriöitä?
Toivottavasti kirjoitustasi ei lue kukaan epävarmempi äiti.
nyt tuli taas luettua aikamoista potaskaa! Muutama viikko on aivan liian lyhyt aika kiintyä todella lapseen!Varsinkin, jos tämän kiintymättömyyden tuloksena on psykopaatti!
Hormoonit tekevät tepposiaan ja muutenkin vie aikaa tottua siihen kaikkeen uuteen, mitä vauva tuo tullessaan. Voi viedä jopa muutaman kuukaudenkin ennenkuin tajuaa todella, että lapsi on oma ja häneen todella, siis todella kiintyy.
Itse sain esikoisiksi heti kaksi vauvaa kerralla, lapset olivat aivan toivottuja eikä mitään synnytyksen jälkeistä masennustakaan ollut, elämän tilanne ja henkinen hyvinvointikin normaalia, mutta silti vaan ihmettelin ja tuijottelin vauvoja varmaan viikko tolkulla. En sitä kyllä siinä vaiheessa vielä kiintymykseksi kutsuisi. Kunhan tuijottelin ja mietiskelin, että siinä he nyt ovat.
Kyllähän sitä sanotaan, että synnytyskivut häviää, kun saa palkinnoksi niin ihanan ja oman vauvan. Minusta se on vaan tapa sanoa. Minun synnytyskokemus ei ollut traumaattinen, ihan normaali alatiesynnytys, ilman puudutuksia, poikkeuksena kuitenkin, että synnytin yhden sijaan kaksi vauvaa. Mutta en silti ajatellut enkä niin väittänyt, että kivut hävisivät heti, kun sai lapset rinnalleen.
Ja on totuttu, että tuore äiti on niin ylpeä omasta kauniista vauvastaan. Minusta omat lapseni eivät olleet kauniita, ei edes siedettävän näköisiä syntyessään, vasta pelottavan vauvamaisuuden poistuttua aloin todella pitämään lapsiani kauniina. Enkä ole vielä tänäkään päivänä nähnyt kaunista vastasyntynyttä, vaikka vauvoja on tullut paljon nähtyä, ei ainuttakaan, jota voisi kauniiksi sanoa!
Että kerroppas nyt kuinkas hirveitä psykopaattimurhaajia minun lapsistani tulee, kun en heihin heti parissa viikossa kokenut kiintyväni????!!!!!Ja kauniinakaan en heitä heti alkuun pitänyt ja "persekkin" oli hellänä, vaikka palkintona oli ihan kaksin kappalein vauvoja. (Ok, hieman tuli livettyä aiheesta...=D)
Muuten, onko sinulla kkk itselläsi lapsia?
Ajattelin vastata, kun kysymys oli hyvä.
Itse olen 14-vuotiaan syvästi kehitysvammaisen tytön äiti. Minulla ei ollut vaikeuksia lapsen rakastamisessa, mutta hänen vammojensa hyväksyminen oli aikoinaan ihan helvetin kova pala. Enkä oikein tiedä tuosta hyväksyminen-hylkääminen vastakkainasettelustakaan. Minun oli tyttö lopulta pakko "hylätä" kun ei kotihoito ollut mahdollista. Luulen vaan, että meidän tapauksessamme tämä "hylkääminen" kosketti enemmän äitiä kuin lasta.