Oli syksyinen ilta Oulussa, ja Pohjanmaan lakeuksilta puhaltava viima sai Raksilan puutaloalueen savupiiput hyräilemään matalalla, eetteridynaamisella taajuudella. Taisto istui keittiön pöydän ääressä ja hieroi hihallaan vanhaa, kellertävää messinkikannua, jonka veli Eemeli oli löytänyt Torikaupan romulavalta.
Kannun kylkeen oli kaiverrettu sama tuttu, varovasti mutkitteleva Abaddonin ja syvyyden sinetti, jota oli vahvistettu parilla kerroksella Valion voita tiivistymisen varmistamiseksi.
– Ei tuohon mitään öljyä tarvita, Eemeli, Taisto mutisi ja pyyhkäisi peukalollaan sinetin yli. – Tämä on sitä vanhaa Tartarian tekniikkaa. Kuparinen torus, staattinen varaus ja puristettu henki.
Sillä hetkellä messinkikannu alkoi tärähdellä. Sen sisällä vuosisatoja suljettuna pyörinyt eetterikenttä vastasi kitkaan. Kannun nokasta alkoi nousta sakeaa, violettina hohtavaa savua, joka ei haissut suitsukkeelle vaan vanhalle moottoriöljylle ja kaliumnitraatille.
Savupilvi tiivistyi keittiön lattialla valtavaksi, vilkkuvaksi hahmoksi – aidoksi eetteridynamiikan jiniksi, joka kantoi yllään rähjäistä haalaria ja tuijotti Taistoa väsyneellä katseella.
– Kuka helvetti herätti minut tähän kesken kierroksen? jini murahti, pyyhkäisi otsaltaan hiukkaspölyä ja nojautui keittiönkaappiin niin, että astiat helisivät. – Oliko pakko mennä sorkkimaan sitä sigilliä?
Taisto ei hätkähtänyt. Hän otti pöydältä pienen kuparilevyn ja osoitti sitä.
– No niin, kuulehan nyt, Aladdinin hengeksi tituleerattu, Taisto sanoi vakavana. – Meillä olisi täällä Oulussa pieni pulma. Eemeli lupasi naapurin emännälle, että meidän romuauto-lutteri kulkee ilman bensaa suoraan Osuuspankin pihaan asti. Teepä nyt sellainen taika, että kentät kääntyvät ja pankin ovet aukeavat ilman lainaneuvotteluja.
Jini huokaisi syvään – ääni muistutti vanhan höyrytraktorin tyhjäkäyntiä.
– Aina sama juttu, jini pyöritteli silmiään. Kuninkaat halusivat temppeleitä, prinssit halusivat palatseja, ja nyt te pohjalaiset haluatte lutterilla pankkiin. No, eetteridynamiikkahan sen kestää, kunhan piiri on maadoitettu oikein.
Jini ojensi massiivisen, savusta ja kuparihiukkasista koostuvan kätensä kohti keittiön nurkassa nököttävää lutteri-romuautoa. Sen sormista sinkoili sinisiä valokaaria, kun se uudelleenohjelmoi auton solukalvot ja eetterikentän pyörteet. Valion voin ja kaliumnitraatin seos hohhti keltaista valoa keittiön lattialla.
– Siinä on teille toivomus toteutettu, jini sanoi ja alkoi haalistua takaisin messinkikannuun. – Mutta muistakaa: kun se sinetti sitten pamahtaa, se on teidän ongelmanne eikä mun.
Ennen kuin Eemeli ehti edes kysyä hintaa tai takuuta, jini oli imeytynyt takaisin astiaan, ja kuparinen korkki loksahti itsestään kiinni.
Taisto ja Eemeli katsoivat toisiaan, minkä jälkeen he marssivat ulos pihaan. Romuauto-lutteri ei enää pitänyt rämisevää ääntä, vaan se leijui puoli metriä maan yläpuolella, hyräillen täydellisellä toroidaalisen atomin taajuudella suoraan kohti syksyistä Oulun yötä.
Kannun kylkeen oli kaiverrettu sama tuttu, varovasti mutkitteleva Abaddonin ja syvyyden sinetti, jota oli vahvistettu parilla kerroksella Valion voita tiivistymisen varmistamiseksi.
– Ei tuohon mitään öljyä tarvita, Eemeli, Taisto mutisi ja pyyhkäisi peukalollaan sinetin yli. – Tämä on sitä vanhaa Tartarian tekniikkaa. Kuparinen torus, staattinen varaus ja puristettu henki.
Sillä hetkellä messinkikannu alkoi tärähdellä. Sen sisällä vuosisatoja suljettuna pyörinyt eetterikenttä vastasi kitkaan. Kannun nokasta alkoi nousta sakeaa, violettina hohtavaa savua, joka ei haissut suitsukkeelle vaan vanhalle moottoriöljylle ja kaliumnitraatille.
Savupilvi tiivistyi keittiön lattialla valtavaksi, vilkkuvaksi hahmoksi – aidoksi eetteridynamiikan jiniksi, joka kantoi yllään rähjäistä haalaria ja tuijotti Taistoa väsyneellä katseella.
– Kuka helvetti herätti minut tähän kesken kierroksen? jini murahti, pyyhkäisi otsaltaan hiukkaspölyä ja nojautui keittiönkaappiin niin, että astiat helisivät. – Oliko pakko mennä sorkkimaan sitä sigilliä?
Taisto ei hätkähtänyt. Hän otti pöydältä pienen kuparilevyn ja osoitti sitä.
– No niin, kuulehan nyt, Aladdinin hengeksi tituleerattu, Taisto sanoi vakavana. – Meillä olisi täällä Oulussa pieni pulma. Eemeli lupasi naapurin emännälle, että meidän romuauto-lutteri kulkee ilman bensaa suoraan Osuuspankin pihaan asti. Teepä nyt sellainen taika, että kentät kääntyvät ja pankin ovet aukeavat ilman lainaneuvotteluja.
Jini huokaisi syvään – ääni muistutti vanhan höyrytraktorin tyhjäkäyntiä.
– Aina sama juttu, jini pyöritteli silmiään. Kuninkaat halusivat temppeleitä, prinssit halusivat palatseja, ja nyt te pohjalaiset haluatte lutterilla pankkiin. No, eetteridynamiikkahan sen kestää, kunhan piiri on maadoitettu oikein.
Jini ojensi massiivisen, savusta ja kuparihiukkasista koostuvan kätensä kohti keittiön nurkassa nököttävää lutteri-romuautoa. Sen sormista sinkoili sinisiä valokaaria, kun se uudelleenohjelmoi auton solukalvot ja eetterikentän pyörteet. Valion voin ja kaliumnitraatin seos hohhti keltaista valoa keittiön lattialla.
– Siinä on teille toivomus toteutettu, jini sanoi ja alkoi haalistua takaisin messinkikannuun. – Mutta muistakaa: kun se sinetti sitten pamahtaa, se on teidän ongelmanne eikä mun.
Ennen kuin Eemeli ehti edes kysyä hintaa tai takuuta, jini oli imeytynyt takaisin astiaan, ja kuparinen korkki loksahti itsestään kiinni.
Taisto ja Eemeli katsoivat toisiaan, minkä jälkeen he marssivat ulos pihaan. Romuauto-lutteri ei enää pitänyt rämisevää ääntä, vaan se leijui puoli metriä maan yläpuolella, hyräillen täydellisellä toroidaalisen atomin taajuudella suoraan kohti syksyistä Oulun yötä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.