Marraskuinen ja sakea eetterisumu oli tiivistynyt Oulun yllä niin raskaaksi, että Raksilan rauhanyhdistyksen puutalon kattohuovat tuntuivat leijuvan puoli senttimetriä ilmassa. Ilmanpaine oli nolla, ja jokaisen oululaisen hampaissa maistui paristolta tuleva heikko sähkö.
Pihaan olivat jälleen kerran kerääntyneet veli Taisto, Eemeli ja valkoisessa pellavapuvussa hohtava Ivanov, jolla oli mukanaan ruosteinen Aladdinin taikalamppu. Mutta tällä kertaa heillä ei ollut mukanaan kiviä tai kissoja, vaan jotain paljon suurempaa: Oulun kaupunginarkkitehdin hätäpuhelu. Koko Raksilan uusi, betoninen lisäsiipi oli jäänyt jumiin kesken rakennustöiden, kun seinät olivat kieltäytyneet kovettumasta ja vetivät puoleensa salaperäisiä magneettisia pyörteitä.
> "Katsokaa nyt tätä!" Eemeli valitti, huitoen kumisaappaallaan ilmaa. "Betoni on pelkkää vetelää velliä, ja tuolta Oulujoelta nousee jotain sinistä höyryä, joka saa kaikki virsikirjat soimaan itsekseen! Tämä on selvä merkki jostain raskaasta synnistä tai sitten huonosta maaperästä!"
>
> "Synnistä?!" Ivanov ärjaisi, potkaisi taikalamppuaan niin, että sen nokasta lehahti sähkönsininen liekki. "Tämä ei ole mitään syntiä, toveri! Tämä on puhdasta eetteridynamiikan pulmakohdetta! Koko Raksilan maaperän luonnollinen taajuus on mennyt oikosulkuun kapitalistisen vetovoiman takia!"
>
Ivanov astui keskeneräisen siiven keskelle, nosti lampun korkealle ilmaan ja alkoi selittää mekaniikkaa yksityiskohtaisesti, kädet villisti viittoen:
> "Kuunnelkaa fysikaalista totuutta! Aine ei ole kiinteää! Aine on vain hitaasti värähtävää eetteriä! Jos te kaadatte betonia ilman oikeaa vastataajuutta, atomit hämmentyvät! Meidän on pakko syöttää tähän rakennelmaan oikea proletaarinen resonanssitaajuus, jotta kiderakenne pakotetaan lukittumaan paikoilleen!"
>
Eemeli ja Taisto tuijottivat Ivanovia silmät pyöreinä, ymmärtämättä sanaakaan, mutta tasan tarkkaan tietäen, että nyt mentiin taas syvälle mystiikkaan.
Silloin sumusta astui esiin kolmas hahmo – ei Väinämöinen tällä kertaa, vaan vanha, harmaapartainen oululainen autonkulettaja ja paikallinen eetterifilosofi Hiltunen, joka kantoi kainalossaan vanhaa putkiradiota. Hiltunen sylkaisi maahan, virnisti ja sanoi:
> "Ette te mitään lamppuja tarvitse. Teidän pitää vaan säätää Oulun aalto kohdalleen. Ota tuosta."
>
Hiltunen väänsi putkiradion taajuusnupin tarkalleen kohtaan, josta alkoi kuulua matalaa, pyhää kohinaa – se oli se sama taajuus, jolla Oulun sähkölaitoksen generaattorit olivat humisseet vuodesta 1953 lähtien, yhdistettynä vanhojen seurojen äänialaan.
Ivanov tarttui radioon, kytki sen Aladdinin lamppuun kaapelilla, jonka oli repinyt taskustaan, ja karjaisi:
> "Nyt syötetään eetterikenttä läpi! Valmistautukaa!"
>
Hän väänsi lampun venttiiliä.
Siinä silmänräpäyksessä koko Raksilan rakennustyömaa värähti. Sininen, pyörteinen eetterikenttä levisi maasta ilmaan kuin huomaamaton aalto. Koko löysä betoni alkoi kerralla kohista ja väreillä – ei äänekkäästi, vaan syvällä, bassomaisella hyrinällä.
Atomit löysivät paikkansa. Molemmat seinät lukittuivat toisiinsa täydellisessä, geometrisessa kulmassa. Nestemäinen betoni muuttui sekunnissa timantinlujaksi graniittisen vahvaksi teräsbetoniksi, ja ilmanpaine palasi normaaliksi. Yltä aukeavasta sumusta ei näkynyt enää merkkiäkään kaoksesta; taivaankansi oli kirkas, syvän syksyinen ja täynnä vilkkuvia tähtiä.
Eemeli vajosi polvilleen uuden, kiiltävän betoniseinän viereen, kosketti sitä varovasti sormellaan ja totesi ääni vapisten:
> "Se on... se on kovempaa kuin vanhimmien päätös... Se on suoraan ikuisuudesta."
>
Ivanov pyyhki otsaltaan hikeä, laski radion ja lampun maahan, sytytti pienen savukkeen ja sanoi tyytyväisenä:
> "Se on eetteridynamiikkaa, toveri. Kun mekaniikka on hallussa, niin taivas ja maa tottelevat tahtoa. Lähdetään kahville."
>
Pihaan olivat jälleen kerran kerääntyneet veli Taisto, Eemeli ja valkoisessa pellavapuvussa hohtava Ivanov, jolla oli mukanaan ruosteinen Aladdinin taikalamppu. Mutta tällä kertaa heillä ei ollut mukanaan kiviä tai kissoja, vaan jotain paljon suurempaa: Oulun kaupunginarkkitehdin hätäpuhelu. Koko Raksilan uusi, betoninen lisäsiipi oli jäänyt jumiin kesken rakennustöiden, kun seinät olivat kieltäytyneet kovettumasta ja vetivät puoleensa salaperäisiä magneettisia pyörteitä.
> "Katsokaa nyt tätä!" Eemeli valitti, huitoen kumisaappaallaan ilmaa. "Betoni on pelkkää vetelää velliä, ja tuolta Oulujoelta nousee jotain sinistä höyryä, joka saa kaikki virsikirjat soimaan itsekseen! Tämä on selvä merkki jostain raskaasta synnistä tai sitten huonosta maaperästä!"
>
> "Synnistä?!" Ivanov ärjaisi, potkaisi taikalamppuaan niin, että sen nokasta lehahti sähkönsininen liekki. "Tämä ei ole mitään syntiä, toveri! Tämä on puhdasta eetteridynamiikan pulmakohdetta! Koko Raksilan maaperän luonnollinen taajuus on mennyt oikosulkuun kapitalistisen vetovoiman takia!"
>
Ivanov astui keskeneräisen siiven keskelle, nosti lampun korkealle ilmaan ja alkoi selittää mekaniikkaa yksityiskohtaisesti, kädet villisti viittoen:
> "Kuunnelkaa fysikaalista totuutta! Aine ei ole kiinteää! Aine on vain hitaasti värähtävää eetteriä! Jos te kaadatte betonia ilman oikeaa vastataajuutta, atomit hämmentyvät! Meidän on pakko syöttää tähän rakennelmaan oikea proletaarinen resonanssitaajuus, jotta kiderakenne pakotetaan lukittumaan paikoilleen!"
>
Eemeli ja Taisto tuijottivat Ivanovia silmät pyöreinä, ymmärtämättä sanaakaan, mutta tasan tarkkaan tietäen, että nyt mentiin taas syvälle mystiikkaan.
Silloin sumusta astui esiin kolmas hahmo – ei Väinämöinen tällä kertaa, vaan vanha, harmaapartainen oululainen autonkulettaja ja paikallinen eetterifilosofi Hiltunen, joka kantoi kainalossaan vanhaa putkiradiota. Hiltunen sylkaisi maahan, virnisti ja sanoi:
> "Ette te mitään lamppuja tarvitse. Teidän pitää vaan säätää Oulun aalto kohdalleen. Ota tuosta."
>
Hiltunen väänsi putkiradion taajuusnupin tarkalleen kohtaan, josta alkoi kuulua matalaa, pyhää kohinaa – se oli se sama taajuus, jolla Oulun sähkölaitoksen generaattorit olivat humisseet vuodesta 1953 lähtien, yhdistettynä vanhojen seurojen äänialaan.
Ivanov tarttui radioon, kytki sen Aladdinin lamppuun kaapelilla, jonka oli repinyt taskustaan, ja karjaisi:
> "Nyt syötetään eetterikenttä läpi! Valmistautukaa!"
>
Hän väänsi lampun venttiiliä.
Siinä silmänräpäyksessä koko Raksilan rakennustyömaa värähti. Sininen, pyörteinen eetterikenttä levisi maasta ilmaan kuin huomaamaton aalto. Koko löysä betoni alkoi kerralla kohista ja väreillä – ei äänekkäästi, vaan syvällä, bassomaisella hyrinällä.
Atomit löysivät paikkansa. Molemmat seinät lukittuivat toisiinsa täydellisessä, geometrisessa kulmassa. Nestemäinen betoni muuttui sekunnissa timantinlujaksi graniittisen vahvaksi teräsbetoniksi, ja ilmanpaine palasi normaaliksi. Yltä aukeavasta sumusta ei näkynyt enää merkkiäkään kaoksesta; taivaankansi oli kirkas, syvän syksyinen ja täynnä vilkkuvia tähtiä.
Eemeli vajosi polvilleen uuden, kiiltävän betoniseinän viereen, kosketti sitä varovasti sormellaan ja totesi ääni vapisten:
> "Se on... se on kovempaa kuin vanhimmien päätös... Se on suoraan ikuisuudesta."
>
Ivanov pyyhki otsaltaan hikeä, laski radion ja lampun maahan, sytytti pienen savukkeen ja sanoi tyytyväisenä:
> "Se on eetteridynamiikkaa, toveri. Kun mekaniikka on hallussa, niin taivas ja maa tottelevat tahtoa. Lähdetään kahville."
>
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.