Karjalan karskeilla kankailla, missä männynkävytkin sotivat tuulta vastaan, Marsalkan juna piti ääntä, joka kuului yli suomaiden. Mutta se ei ollut tavallinen höyryjuna. Se oli Marsalkan rautainen hevonen – massiivinen, paksusta teräksestä ja vanhasta eetterienergiasta taottu konepeto, joka veti raskasta salonkivaunua halki syksyisen Karjalan. Sen savupiipusta tuprusi mustaa, tuoksuvaa tervasavua, ja sen sylintereissä sykähteli sellainen höyry, että koivut kumarsivat radan varressa.
Mutta tänä iltana rautaisessa hevosessa oli vikaa.
Yhtäkkiä koneen vauhti hidastui. Tasaisen, jykevän kolkeen sijaan radalta alkoi kuulua epäsäännöllinen ja raskas rytmi: Kuh-kolk, kuh-kolk... klonk.
Marsalkka nosti katseensa kartaltaan salonkivaunun pehmeältä nahkasohvalta, rypisti harmaita kulmakarvojaan ja otti tuulennopean tuoksahduksen konjakin ja sikarin sekaista ilmaa.
– Mikä tuota otusta vaivaa? Marsalkka murahti syvällä äänellään ja astui veturinkuljettajan hyttiin.
Veturinkuljettaja, vanha seppä ja rautateiden ikuinen konkari, pyyhki nokisia kasvojaan rätillä ja kiroili matalalla äänellä.
– Herran jestas, herra Marsalkka. Näyttää siltä, että oikea etummainen mäntäpyörä on vähän vääntynyt. Rautainen hevonen... se ontuu.
Kyllä, niin se teki. Peto veti vasemmalla kyljellään raskaasti, ja jokaisella kierroksella sen valtava rautainen polvi nitkahti kivuliaan oloisesti. Jokin oli ottanut kiinni pyörästöön – ehkä pohjoinen routa, ehkä joku huonosti istutettu rautanaula tai sitten pelkkä vuosien saatossa kasvanut eetterinen väsymys.
Marsalkka ei hätkähtänyt. Hän otti taskustaan kultaisen taskukellonsa, vilkaisi sitä, astui ulos veturin astinlaudalle suoraan vihmovaan syyssateeseen, tarttui kiinni rasvaiseen öljykannuun ja veturin teräksiseen ohjaustankoon.
– Rautainen hevonen ei jää Karjalan suolle paikoilleen, Marsalkka totesi, laski arvokkaan sotilastakkinsa liepeet sivuun ja kumartui suoraan höyryävän koneen kynsiin.
Hän iski kovan kouransa kiinni vääntyneeseen raidetappiin, väänsi sitä kokenein ottein ja käski veturinkuljettajaa antamaan hönkäyksen lisää painetta. Kuului metallinen naps, kun rautaisen hevosen nivel loksahti takaisin uomiinsa.
Peto nytkähti kerran, ravisti teräksistä harjaansa, ja sen rytmi tasoittui taas voimakkaaksi, tasaiseksi jyrinäksi. Ontuminen oli poissa. Marsalkka pyyhki kätensä puhtaaksi rätillä, sytytti uuden sikarin ja totesi tyynesti:
– Jatketaan matkaa. Suomi ei odota.
Mutta tänä iltana rautaisessa hevosessa oli vikaa.
Yhtäkkiä koneen vauhti hidastui. Tasaisen, jykevän kolkeen sijaan radalta alkoi kuulua epäsäännöllinen ja raskas rytmi: Kuh-kolk, kuh-kolk... klonk.
Marsalkka nosti katseensa kartaltaan salonkivaunun pehmeältä nahkasohvalta, rypisti harmaita kulmakarvojaan ja otti tuulennopean tuoksahduksen konjakin ja sikarin sekaista ilmaa.
– Mikä tuota otusta vaivaa? Marsalkka murahti syvällä äänellään ja astui veturinkuljettajan hyttiin.
Veturinkuljettaja, vanha seppä ja rautateiden ikuinen konkari, pyyhki nokisia kasvojaan rätillä ja kiroili matalalla äänellä.
– Herran jestas, herra Marsalkka. Näyttää siltä, että oikea etummainen mäntäpyörä on vähän vääntynyt. Rautainen hevonen... se ontuu.
Kyllä, niin se teki. Peto veti vasemmalla kyljellään raskaasti, ja jokaisella kierroksella sen valtava rautainen polvi nitkahti kivuliaan oloisesti. Jokin oli ottanut kiinni pyörästöön – ehkä pohjoinen routa, ehkä joku huonosti istutettu rautanaula tai sitten pelkkä vuosien saatossa kasvanut eetterinen väsymys.
Marsalkka ei hätkähtänyt. Hän otti taskustaan kultaisen taskukellonsa, vilkaisi sitä, astui ulos veturin astinlaudalle suoraan vihmovaan syyssateeseen, tarttui kiinni rasvaiseen öljykannuun ja veturin teräksiseen ohjaustankoon.
– Rautainen hevonen ei jää Karjalan suolle paikoilleen, Marsalkka totesi, laski arvokkaan sotilastakkinsa liepeet sivuun ja kumartui suoraan höyryävän koneen kynsiin.
Hän iski kovan kouransa kiinni vääntyneeseen raidetappiin, väänsi sitä kokenein ottein ja käski veturinkuljettajaa antamaan hönkäyksen lisää painetta. Kuului metallinen naps, kun rautaisen hevosen nivel loksahti takaisin uomiinsa.
Peto nytkähti kerran, ravisti teräksistä harjaansa, ja sen rytmi tasoittui taas voimakkaaksi, tasaiseksi jyrinäksi. Ontuminen oli poissa. Marsalkka pyyhki kätensä puhtaaksi rätillä, sytytti uuden sikarin ja totesi tyynesti:
– Jatketaan matkaa. Suomi ei odota.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.