Oli heinäkuun hidas ja valoisa ilta Pohjanmaalla, seesteinen ja pehmeä kuin untuva. Kaukana horisontissa taivaankansi kaartui hennon pastellisena, maalaten matalat pellot ja vanhat lankkuseinät kullan, vaaleanpunaisen ja vaaleansinisen sävyillä. Ilma tuoksui kypsyvältä viljalta, tuoreeltaan niitetyltä nurmelta ja turpeelta, ja kesätuuli henkäili vastaan lämpimänä, lempeänä hyväilynä.
Pienen kylän keskellä, ison nurmikentän ympärille levittäytyneillä pitkillä penkeillä ja vilteillä istui suuri joukko ihmisiä. Seurasunnuntain jälkeinen ilta oli rauhoittunut hiljaiseen yhdessäoloon. Lasten paljaat jalat vilistivät leikeissä, ja heidän naurunsa helähteli puhtaana iltataivaalle, lomittuen kauempana laulavan leivosen liverrykseen.
Mustiin ja hillittyihin, kesän lämmössä keveisiin vaatteisiin pukeutuneet mummut ja vaarit istuivat vieretysten puupenkeillä, heidän kasvonsa valaistuina rauhallisesta hymystä. Nuoret istuivat ryhmissä nurmikolla, ja heidän matala, soliseva puheensorinansa ja iloinen puheenvaihtonsa kertoivat turvallisesta yhteenkuuluvuudesta. Kukaan ei ollut yksin, eikä kenenkään tarvinnut kantaa huomispäivän murheita yksin.
Pihan laidalla seisoi pitkä pöytä, jolle oli katettu suuria kahvipannuja, koreittain tuoksuvia, vastaleivottuja pullia ja äidin tekemiä marjapiirakoita. Vanha emäntä kaatoi posliinikupista höyryävää kahvia vieraalle, ja he vaihtoivat muutaman lämpimän sanan, joiden taustalla kyti syvä, sanaton ymmärrys elämän lahjasta ja armosta.
Kun aurinko alkoi hitaasti laskea, se ei laskenutkaan pimeyteen, vaan jätti jälkeensä ikuisen kesäyön kirkkaan, valkoisen hohdon – sen saman valon, joka kantoi sukupolvesta toiseen. Ihmiset alkoivat hiljaisesti laulaa siioninlaulua, jonka sävelet nousivat ilmaan puhtaasti ja vaatimattomasti, yhtenä ainoana kiitollisena huokauksena kesästä, lämmöstä ja siitä yhteisestä matkasta, jota kuljettiin käsi kädessä, saman taivaan alla.
Pienen kylän keskellä, ison nurmikentän ympärille levittäytyneillä pitkillä penkeillä ja vilteillä istui suuri joukko ihmisiä. Seurasunnuntain jälkeinen ilta oli rauhoittunut hiljaiseen yhdessäoloon. Lasten paljaat jalat vilistivät leikeissä, ja heidän naurunsa helähteli puhtaana iltataivaalle, lomittuen kauempana laulavan leivosen liverrykseen.
Mustiin ja hillittyihin, kesän lämmössä keveisiin vaatteisiin pukeutuneet mummut ja vaarit istuivat vieretysten puupenkeillä, heidän kasvonsa valaistuina rauhallisesta hymystä. Nuoret istuivat ryhmissä nurmikolla, ja heidän matala, soliseva puheensorinansa ja iloinen puheenvaihtonsa kertoivat turvallisesta yhteenkuuluvuudesta. Kukaan ei ollut yksin, eikä kenenkään tarvinnut kantaa huomispäivän murheita yksin.
Pihan laidalla seisoi pitkä pöytä, jolle oli katettu suuria kahvipannuja, koreittain tuoksuvia, vastaleivottuja pullia ja äidin tekemiä marjapiirakoita. Vanha emäntä kaatoi posliinikupista höyryävää kahvia vieraalle, ja he vaihtoivat muutaman lämpimän sanan, joiden taustalla kyti syvä, sanaton ymmärrys elämän lahjasta ja armosta.
Kun aurinko alkoi hitaasti laskea, se ei laskenutkaan pimeyteen, vaan jätti jälkeensä ikuisen kesäyön kirkkaan, valkoisen hohdon – sen saman valon, joka kantoi sukupolvesta toiseen. Ihmiset alkoivat hiljaisesti laulaa siioninlaulua, jonka sävelet nousivat ilmaan puhtaasti ja vaatimattomasti, yhtenä ainoana kiitollisena huokauksena kesästä, lämmöstä ja siitä yhteisestä matkasta, jota kuljettiin käsi kädessä, saman taivaan alla.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.