Oli hämärtyvä syysilta Oulussa, ja Rauhanyhdistyksen valkoisen rakennuksen ikkunoista heijastui lempeä valo pimeyteen. Sisällä oli juuri veisattu virsi, ja ilmapiirissä leijui syvä, odottava hiljaisuus. Monen rinnassa oli kulkenut pitkään se sanaton, polttava ikävä – se taivaallinen koti-ikävä, joka ei taha maailmassa milloinkaan hellittää, vaan huokuu salaisena huokauksena ihmisen sydämestä kohti iankaikkisuutta.
Yhtäkkiä ilta tummui uuteen, maalliseen ymmärrykseen nähden käsittämättömään loistoon.
Taivaankansi ei vain auennut, vaan se ikään kuin taittui auki, ja sieltä alkoi laskeutua alas se, mitä profeetat olivat kauan sitten nähneet: Uusi Jerusalem, pyhä kaupunki, hohtaen kirkkaita jalokiviä, jaspis Muuria ja puhtainta kultaa, joka säteili sellaista valoa, ettei mikään pohjoinen revontuli tai pimeys voinut sitä varjostaa. Se laskeutui hitaasti, äänettömästi, suoraan Rauhanyhdistyksen yläpuolelle, pysähtyen leijumaan matalalle yllä olevan taivaan sineen.
Sillä samalla hetkellä taivaan portaat avautuivat täydeltä laidalta. Valtava enkeliarmeija tuli ulos valon virrasta, laskeutuen alas pihaan, portaille ja salin ympärille. Heidän siipiensä havina oli kuin tuulen henkäys kesäisellä kedolla, ja heidän kasvoillaan loisti taivaallinen rakkaus.
He tulivat vastaanottamaan niitä, joiden huulet olivat pitkään huokailleet ikäväänsä keskellä maallista vaellusta.
Sisällä ja ulkona ihmisten rinnasta puhkesi syvä, vapauttava huokaus – ei surun, vaan sen suuren riemun huokaus, kun pitkä matka oli päättymässä ja koti oli lähellä. Enkelit ojensivat kätensä, ja koti-ikävän vaivaamat, väsyneet mutta nyt kyynelistä puhtaat vaeltajat saivat kokea sen hetken, jota varten oli eletty ja uskottu: taivas ja maa kohtasivat, ja iankaikkinen rauha laskeutui paikkaan, jossa oltu oli niin hyvä olla.
Yhtäkkiä ilta tummui uuteen, maalliseen ymmärrykseen nähden käsittämättömään loistoon.
Taivaankansi ei vain auennut, vaan se ikään kuin taittui auki, ja sieltä alkoi laskeutua alas se, mitä profeetat olivat kauan sitten nähneet: Uusi Jerusalem, pyhä kaupunki, hohtaen kirkkaita jalokiviä, jaspis Muuria ja puhtainta kultaa, joka säteili sellaista valoa, ettei mikään pohjoinen revontuli tai pimeys voinut sitä varjostaa. Se laskeutui hitaasti, äänettömästi, suoraan Rauhanyhdistyksen yläpuolelle, pysähtyen leijumaan matalalle yllä olevan taivaan sineen.
Sillä samalla hetkellä taivaan portaat avautuivat täydeltä laidalta. Valtava enkeliarmeija tuli ulos valon virrasta, laskeutuen alas pihaan, portaille ja salin ympärille. Heidän siipiensä havina oli kuin tuulen henkäys kesäisellä kedolla, ja heidän kasvoillaan loisti taivaallinen rakkaus.
He tulivat vastaanottamaan niitä, joiden huulet olivat pitkään huokailleet ikäväänsä keskellä maallista vaellusta.
Sisällä ja ulkona ihmisten rinnasta puhkesi syvä, vapauttava huokaus – ei surun, vaan sen suuren riemun huokaus, kun pitkä matka oli päättymässä ja koti oli lähellä. Enkelit ojensivat kätensä, ja koti-ikävän vaivaamat, väsyneet mutta nyt kyynelistä puhtaat vaeltajat saivat kokea sen hetken, jota varten oli eletty ja uskottu: taivas ja maa kohtasivat, ja iankaikkinen rauha laskeutui paikkaan, jossa oltu oli niin hyvä olla.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.