Liukuuko kirkko vasemmisto-kuplaan vai hajoaako kuppikuntiin?
Mitä herraa palvelevat kansanedustajat ja poliitikot, jotka poseeraava seurakuntavaaleissa? Kulttuurisota riehuu myös seurakunnissa.
Kirkko on niin houkutteleva instituutio, että marraskuun 15. päivän seurakuntavaalit kiinnostavat myös poliitikkoja ja jopa kansanedustajia. Poliitikot tietävät, että seurakuntien ydinjoukko, harmaat pantterit, ovat uskollisia äänestäjiä myös muissa vaaleissa.
Somessa roihuaa kulttuurisota punavihreän "suvaitsevaisen" ja konservatiivisen Suomen välillä. Sama jakolinja repii myös kirkkoa.
Historiallisesti Suomen evankelisluterilaisen kirkon johto on asettunut pääsääntöi porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen ja valkoisen Suomen puolelle.
Vasemmistossa uskontoon on puolestaan suhtauduttu usein halveksivasti. Sanoiha Karl Marx, yksi sosialismin ja kommunismin keskeisistä teoreetikoista, että "uskon on oopiumia kansalle".
Suhtautuminen Israeliin, palestiinalais- ja sukupuolikysymyksiin jakavat kansaa oikeisto- ja vasemmistoakselilla. Sateenkaariparien oikeuksien ajaminen sopii hyvin punavihreän maailmankuvan arvoihin. Näissä talkoissa kirkko on jo korviaan myöten Muun muassa arkkipiispa Tapio Luoma on arvostellut julkisesti hallituksen leikkauspolitiikkaa ja jopa hallitusohjelmaa (Yle 4.10.2023).
Alkaako kirkko näyttäytyä enemmänkin hallituksen vastaisena oppositiovoimana kuir henkisenä liikkeenä tai ulkoparlamentaarisena voimana kuten työmarkkinajärjestöt.
Eikö esivallan puolesta rukoileminen riittäisi perinteiseen tapaan? Kun kirkko nostaa hallituksen poliittisen arvostelun kohteeksi, siitä tulee helposti poliittinen osapuoli, edunvalvoja tai yksi lobbari muiden joukossa.
Juuri auenneet seurakuntien vaalikoneet todistavat, että ehdokkaiden kysymyspatteristo seksuaalietiikasta, ilmastonmuutoksesta ja tasa-arvosta ei juuri eroa kunta- ja eduskuntavaalien vaalikoneista. Flirttailu maallisen vallan kanssa näyttää jatkuvan.
Kymmenen käskyn ja Vuorisaarnan julistaminen nostaa niin sosiaalidemokraatin kuin kokoomuslaisenkin moraalin tasoa. Kirkon ei tarvitse sotkeutua politisoituneisiin ja yhteiskunnallisiin kiistoihin. Yksilön moraalinormeissa olisi riittävästi työmaata. Kirkko kaipaa hengellistä johtajuutta, ei poliittista viisastelua maallisen elämäntavan sylikoirana. Jos kirkko alkaa matkia woke-kulttuurin suvaitsevaisuusihanteita ja samalla unohtaa oman hengellisen erityistehtävänsä, se on pulassa.
Jäsenkato jatkuu, ja luterilainen kirkko uhkaa ajautua marginaali-ilmiöksi. Yhä useamman hengellisyyden kaipuu kanavoituu muihin taivaskanaviin.
Mitä herraa palvelevat kansanedustajat ja poliitikot, jotka poseeraava seurakuntavaaleissa? Kulttuurisota riehuu myös seurakunnissa.
Kirkko on niin houkutteleva instituutio, että marraskuun 15. päivän seurakuntavaalit kiinnostavat myös poliitikkoja ja jopa kansanedustajia. Poliitikot tietävät, että seurakuntien ydinjoukko, harmaat pantterit, ovat uskollisia äänestäjiä myös muissa vaaleissa.
Somessa roihuaa kulttuurisota punavihreän "suvaitsevaisen" ja konservatiivisen Suomen välillä. Sama jakolinja repii myös kirkkoa.
Historiallisesti Suomen evankelisluterilaisen kirkon johto on asettunut pääsääntöi porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen ja valkoisen Suomen puolelle.
Vasemmistossa uskontoon on puolestaan suhtauduttu usein halveksivasti. Sanoiha Karl Marx, yksi sosialismin ja kommunismin keskeisistä teoreetikoista, että "uskon on oopiumia kansalle".
Suhtautuminen Israeliin, palestiinalais- ja sukupuolikysymyksiin jakavat kansaa oikeisto- ja vasemmistoakselilla. Sateenkaariparien oikeuksien ajaminen sopii hyvin punavihreän maailmankuvan arvoihin. Näissä talkoissa kirkko on jo korviaan myöten Muun muassa arkkipiispa Tapio Luoma on arvostellut julkisesti hallituksen leikkauspolitiikkaa ja jopa hallitusohjelmaa (Yle 4.10.2023).
Alkaako kirkko näyttäytyä enemmänkin hallituksen vastaisena oppositiovoimana kuir henkisenä liikkeenä tai ulkoparlamentaarisena voimana kuten työmarkkinajärjestöt.
Eikö esivallan puolesta rukoileminen riittäisi perinteiseen tapaan? Kun kirkko nostaa hallituksen poliittisen arvostelun kohteeksi, siitä tulee helposti poliittinen osapuoli, edunvalvoja tai yksi lobbari muiden joukossa.
Juuri auenneet seurakuntien vaalikoneet todistavat, että ehdokkaiden kysymyspatteristo seksuaalietiikasta, ilmastonmuutoksesta ja tasa-arvosta ei juuri eroa kunta- ja eduskuntavaalien vaalikoneista. Flirttailu maallisen vallan kanssa näyttää jatkuvan.
Kymmenen käskyn ja Vuorisaarnan julistaminen nostaa niin sosiaalidemokraatin kuin kokoomuslaisenkin moraalin tasoa. Kirkon ei tarvitse sotkeutua politisoituneisiin ja yhteiskunnallisiin kiistoihin. Yksilön moraalinormeissa olisi riittävästi työmaata. Kirkko kaipaa hengellistä johtajuutta, ei poliittista viisastelua maallisen elämäntavan sylikoirana. Jos kirkko alkaa matkia woke-kulttuurin suvaitsevaisuusihanteita ja samalla unohtaa oman hengellisen erityistehtävänsä, se on pulassa.
Jäsenkato jatkuu, ja luterilainen kirkko uhkaa ajautua marginaali-ilmiöksi. Yhä useamman hengellisyyden kaipuu kanavoituu muihin taivaskanaviin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi on Raamatussa sellainen oppi, joka riittää ohjenuoraksi uskovaiselle ihmiselle. Muiden ihmisten hyväksyminen omana itsenään riittää.
Kirkon tulee olla enemmistön asioilla, ei homojen.
Kirkon tulee olla jokaisen ihmisen asialla.
Vasemmistolaiset ei ole kuin omilla asooillasn, nekin muilla maksettavat.
Tuo yllätys että kirkon pääpiispa ollut nyt monesti demari polittikko.
Edellisetkin oli, joka viinasalkkua kuljetti, Mäkinen, halonen ja hesan demari piispan kanssa ryyppäsivät kirkon viinoja ja söivät hyvästi kirkon, laskuun, se yksinkin kahdelta 300, euron ravintola lasku. Oli lehteen laittaneet laskun. Halonen ei silloin ollut kirkkoon kuuluva presssana.
Silti kirkollisvero raha kelpasi.
Vaihda patriarkka Kirillin leiriin ja lopeta vinkuminen.
"Ongelma" ratkaistu!
Kirkko on aina sotkeutunut yhteiskunnallisiin ja poliittisiin asioihin ja kiistoihin niin meillä kuin muuallakin. Vielä vuoteen 1906 Suomessa oli säätyvaltiopävät, missä papistolla oli yhtenä säätynä edustajiaan. Tästä on pitkä perinne feodaaliajan yhteiskunnissa. Papiston valta on ollut erittäin suurta keskiajalla. Paavi pystyi asettamaan kokonaisen valtion kirkonkroukseen ja hengellinen ja maallinen valta kinasivat pitkään vallasta. Vasta sääty-yhteiskunnasta luopuminen heikensi kirkon valtaa ja osallstumista maallisten asioden hoitoon.
Historiallisesti siis tilanne on ollut täysin pänvastainen kuin mitä kerrot. Kirkko osallistuu yhteiskunnan päätöksentekoon ja vaikuttamiseen huomattavast vähemmän kuin menneinä aikoina. Kirkossa piispat ja papt yrittävät nykyään etsiä vastauksia Jeesuksen opetuksista yhteiskunnallisiin asiohin. Monet Jeesuksen opetukset eivät miellytä jäsenistöä, minkä vuoksi he kuten sinäkin kritisoit kirkkoa. Sehän on nimenomaan sirtynyt poliittisesta hengelliseen pohdintaan tässä etsinnässä. Itse uskon, että se lisää kirkon kannatusta ihmisten silmissä, koska moni arvostaa rehellistä lähestymistapaa.
Säätyvaltiopäivillä papisto liittoutui useissa kysymyksissä talonpoikaissäädyn kanssa, kun taas vastaavasti aatelisto ja porvaristo löysivät helposti toisensa. Yksikään noista neljästä säädystä ei ollut yksinään muita suurempi vallankäyttäjä.