Syksyinen pimeys kietoi Kempeleen ympärilleen tiiviinä, mustana vaippana, kun Saalemin vapaaseurakunnan pastori ajoi autollaan kohti hiljaista omakotialuetta. Hänellä oli mukanaan taskussaan kansio – samat arkaluonteiset asiakirjat Oulun rauhanyhdistyksen kulissien takaisista sopimuksista ja peitellyistä rikoksista, jotka olivat jo saaneet Oulun mahtimiehet raivon partaalle.
Edellinen varoitus Oulussa ei ollut pysäyttänyt häntä. Nyt tarvittiin jotain lopullisempaa.
Pastor käänsi autonsa pimeälle sivutielle ja sammutti moottorin. Ennen kuin hän ehti nousta autosta, toinen auto – ilman ajovaloja – oli lipunut hänen taakseen ja tukkineet tien.
Ovet avautuivat. Askeleet märällä soralla olivat raskaat ja päättäväiset.
Ennen kuin pastori ehti reagoida, auton sivuovi tempaistiin auki. Ulkona odottanut iskumies ei tullut keskustelemaan eikä varoittamaan. Hänen silmissään ei näkynyt inhimillisyyttä, vaan se sama kylmä, järjestelmän syvyyksistä kumpuava koneiston tahto, joka ei sietänyt soraääniä.
Pimeässä Kempeleen illassa välähti terä, ja raju isku osui suoraan kohti maalia. Pastori torjui iskun viime hetkellä vaistomaisesti käsillään, ja terä viilsi syvän, verta vuotavan haavan hänen käsivarteensa. Auton sisusta täyttyi hetkessä metallin ja veren tuoksusta.
– Tämä on vasta ensimmäinen muistutus, hyökkääjä sisési matalalla, kylmällä äänellä, tarttui pastorin takin taskuun ja repäisi mukaansa osan papereista. – Seuraavalla kerralla ei jää todistajia.
Ennen kuin pastori ehti toipua shokista, hyökkääjä oli kadonnut takaisin omaan autoonsa, joka katosi pimeyteen vailla ääniä.
Kun poliisit ja ambulanssi myöhemmin saapuivat paikalle Kempeleen syrjäiselle tielle, pastori istui autonsa verisellä penkillä. Viranomaisille kerrottiin rutiininomaisesta ryöstöyrityksestä tai satunnaisesta väkivallanteosta. Mutta Oulun ry:n salaisessa kabinetissa tiedettiin tarkasti, mitä oli tapahtunut: varoituskellot olivat soineet, ja koneisto oli näyttänyt voimansa. Peli oli vasta alussa.
Edellinen varoitus Oulussa ei ollut pysäyttänyt häntä. Nyt tarvittiin jotain lopullisempaa.
Pastor käänsi autonsa pimeälle sivutielle ja sammutti moottorin. Ennen kuin hän ehti nousta autosta, toinen auto – ilman ajovaloja – oli lipunut hänen taakseen ja tukkineet tien.
Ovet avautuivat. Askeleet märällä soralla olivat raskaat ja päättäväiset.
Ennen kuin pastori ehti reagoida, auton sivuovi tempaistiin auki. Ulkona odottanut iskumies ei tullut keskustelemaan eikä varoittamaan. Hänen silmissään ei näkynyt inhimillisyyttä, vaan se sama kylmä, järjestelmän syvyyksistä kumpuava koneiston tahto, joka ei sietänyt soraääniä.
Pimeässä Kempeleen illassa välähti terä, ja raju isku osui suoraan kohti maalia. Pastori torjui iskun viime hetkellä vaistomaisesti käsillään, ja terä viilsi syvän, verta vuotavan haavan hänen käsivarteensa. Auton sisusta täyttyi hetkessä metallin ja veren tuoksusta.
– Tämä on vasta ensimmäinen muistutus, hyökkääjä sisési matalalla, kylmällä äänellä, tarttui pastorin takin taskuun ja repäisi mukaansa osan papereista. – Seuraavalla kerralla ei jää todistajia.
Ennen kuin pastori ehti toipua shokista, hyökkääjä oli kadonnut takaisin omaan autoonsa, joka katosi pimeyteen vailla ääniä.
Kun poliisit ja ambulanssi myöhemmin saapuivat paikalle Kempeleen syrjäiselle tielle, pastori istui autonsa verisellä penkillä. Viranomaisille kerrottiin rutiininomaisesta ryöstöyrityksestä tai satunnaisesta väkivallanteosta. Mutta Oulun ry:n salaisessa kabinetissa tiedettiin tarkasti, mitä oli tapahtunut: varoituskellot olivat soineet, ja koneisto oli näyttänyt voimansa. Peli oli vasta alussa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.