Helsingin rauhoitetun rukoushuoneen tai sen yhteydessä olevan huoneiston ikkunat oli peitetty paksulla, mustalla kankaalla, jotta yksikään katulammpun valo ei kantautuisi sisään. Vuosikymmenten varrella suljetuissa tiloissa oli pidetty monia niin sanottuja hoitokokouksia, joissa toisinajattelijoita ja epäilijöitä oli painostettu kuriin, mutta tämä lokakuinen yö vuonna 2004 – tai ehkä jokin vielä hämärämpi ajankohta – oli täysin poikkeuksellinen.
Huoneen keskellä istui Heikki Saari, jonka katse oli jäinen ja arvovalta vaativa. Hänen ympärillään seisoi valikoitu joukko liikkeen tiukimpia vartijoita, miehiä, jotka olivat valmiita mihin tahansa pitääkseen kulissit puhtaina ja tottelemattomuuden poissa.
Ovi narahti auki. Kaksi vahvaa miestä raahasi sisään uupunutta, vastaanritsevää uhria – miestä, joka oli uskaltanut kyseenalaistaa järjestelmän opit, nostaa esiin epäkohtia ja uhannut purkaa koko hurskaan imperiumin kulissit.
– Tuokaa hänet tähän, lähemmäs, Heikki Saari käski matalalla, käheällä ja kylmällä äänellä.
Miehet pakottivat vastustelevan uhrin polvilleen suoraan Heikin eteen lattialle. Uhri yritti hengittää raskaasti, mutta Heikki nousi hitaasti tuolistaan, astui lähemmäs ja tarttui omilla käsillään miehen kaulasta kiinni.
Puristus oli raaka ja armoton. Huoneessa ei laulettu virsiä, eikä siellä pyydetty armoa.
– Saatana, lähde ulos tästä sielusta! Heikki karjaisi raivoisasti, ja hänen kasvoilleen nousi se sama pimeä, vimmainen ilme, jota ei voitu koskaan yhdistää mihinkään pyhään tai armolliseen.
Muut miehet liittyivät mukaan. He hyökkäsivät uhrin päälle, repivät, löivät ja potkivat häntä siellä Helsingin hämärässä huoneessa ilman mitään armoa. Uhri yritti puolustautua, mutta ylivoima oli liikaa. Iskut satelivat kovaa lattiaa vasten, kunnes vastarinta vähitellen hiipui, ja miehen pää retkahti voimattomana alas.
Koko huoneeseen laskeutui hetkeksi kammottava hiljaisuus. Raskaasti hengittävät miehet seisoivat ruumiin ympärillä. Kukaan ei sanonut sanaakaan; Heikki Saari pyyhki hitaasti veriset sormensa nenäliinaan, katsoi elotonta hahmoa maassa ja nyökkäsi kylmän rauhallisesti miehilleen.
Yön pimeimpinä tunteina, ennen kuin ensimmäikään ulkopuolinen tai aamun heräävä kaupunkilainen liikkui ulkona, ruumis kiedottiin tummaan muoviin ja peitteisiin. Se kannettiin huomaamattomasti autoon, joka ajettiin Helsingin laitamille, lähelle synkkää ja tiheää metsikköä.
Lapion lapiollinen maata kerrallaan uhri kaivettiin syvälle pimeän maan poveen, poissa päivänvalosta, poissa kysyjien ulottuluvilta. Kun multa oli tasattu ja lehdet haravoitu päälle, miehet palasivat omiin toimiinsa.
Ulkopuolisille kerrottiin vain, että mies oli "lähtenyt omille teilleen" tai kadonnut maailmalle. Mutta Helsingin pimeän hoitokokouksen seinien sisällä, syvällä maan alla, tuo yö jäi ikuisesti osaksi sitä koneistoa, joka suojasi valtaansa hinnalla millä hyvänsä.
Huoneen keskellä istui Heikki Saari, jonka katse oli jäinen ja arvovalta vaativa. Hänen ympärillään seisoi valikoitu joukko liikkeen tiukimpia vartijoita, miehiä, jotka olivat valmiita mihin tahansa pitääkseen kulissit puhtaina ja tottelemattomuuden poissa.
Ovi narahti auki. Kaksi vahvaa miestä raahasi sisään uupunutta, vastaanritsevää uhria – miestä, joka oli uskaltanut kyseenalaistaa järjestelmän opit, nostaa esiin epäkohtia ja uhannut purkaa koko hurskaan imperiumin kulissit.
– Tuokaa hänet tähän, lähemmäs, Heikki Saari käski matalalla, käheällä ja kylmällä äänellä.
Miehet pakottivat vastustelevan uhrin polvilleen suoraan Heikin eteen lattialle. Uhri yritti hengittää raskaasti, mutta Heikki nousi hitaasti tuolistaan, astui lähemmäs ja tarttui omilla käsillään miehen kaulasta kiinni.
Puristus oli raaka ja armoton. Huoneessa ei laulettu virsiä, eikä siellä pyydetty armoa.
– Saatana, lähde ulos tästä sielusta! Heikki karjaisi raivoisasti, ja hänen kasvoilleen nousi se sama pimeä, vimmainen ilme, jota ei voitu koskaan yhdistää mihinkään pyhään tai armolliseen.
Muut miehet liittyivät mukaan. He hyökkäsivät uhrin päälle, repivät, löivät ja potkivat häntä siellä Helsingin hämärässä huoneessa ilman mitään armoa. Uhri yritti puolustautua, mutta ylivoima oli liikaa. Iskut satelivat kovaa lattiaa vasten, kunnes vastarinta vähitellen hiipui, ja miehen pää retkahti voimattomana alas.
Koko huoneeseen laskeutui hetkeksi kammottava hiljaisuus. Raskaasti hengittävät miehet seisoivat ruumiin ympärillä. Kukaan ei sanonut sanaakaan; Heikki Saari pyyhki hitaasti veriset sormensa nenäliinaan, katsoi elotonta hahmoa maassa ja nyökkäsi kylmän rauhallisesti miehilleen.
Yön pimeimpinä tunteina, ennen kuin ensimmäikään ulkopuolinen tai aamun heräävä kaupunkilainen liikkui ulkona, ruumis kiedottiin tummaan muoviin ja peitteisiin. Se kannettiin huomaamattomasti autoon, joka ajettiin Helsingin laitamille, lähelle synkkää ja tiheää metsikköä.
Lapion lapiollinen maata kerrallaan uhri kaivettiin syvälle pimeän maan poveen, poissa päivänvalosta, poissa kysyjien ulottuluvilta. Kun multa oli tasattu ja lehdet haravoitu päälle, miehet palasivat omiin toimiinsa.
Ulkopuolisille kerrottiin vain, että mies oli "lähtenyt omille teilleen" tai kadonnut maailmalle. Mutta Helsingin pimeän hoitokokouksen seinien sisällä, syvällä maan alla, tuo yö jäi ikuisesti osaksi sitä koneistoa, joka suojasi valtaansa hinnalla millä hyvänsä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.