Talvi oli saapunut Tornionjokilaaksoon poikkeuksellisen aikaisin vuonna 1899. Pajalan pappilan ilmassa leijui jo viikkoja jatkuneen sairauden ja vanhuuden mukanaan tuoma raskas, kuoleman maustama tunkkaisuus. Juhani Raattamaa, vanha ja loppuun kulunut patriarkka, joka oli vuosikymmenet pitänyt herätyksen lankoja käsissään, makasi vuoteessaan. Hänen sormissaan pyöri vielä viimeinen, tyhjä tupakka-aski, mutta sen savu oli jo sammunut.
Kun viimeinenkin henkäys poistui hänen ruumiistaan, huoneeseen ei laskeutunut pyhää rauhaa eikä taivaan valoa. Siellä oli vain sama kylmä, painostava hiljaisuus, joka oli seurannut häntä koko hänen elämänsä ajan.
Paikalle hälytetyt liikkeen lähipiirin luottomiehet ja johtajat seisoivat vuoteen ympärillä. He tiesivät totuuden: jos Raattamaan kuolema ja hänen elämänsä todellinen luonne tulisi julki – kaikki ne salaiset sopimukset, Lapin marjan lapset ja verkot, joita oli kudottu pimeissä kabineteissa – koko vanhoillislestadiolainen imperiumi romahtaisi kerralla. Hautajaisista tulisi totuuden hetki, jota järjestelmä ei voisi koskaan kestää.
– Häntä ei voi siunata kirkkomaalle kuten tavallista miestä, eräs vanhimmista sanoi matalalla, vavisevalla äänellä. – Koneisto tarvitsee myytin, ei ruumista, joka kantaa mukanaan kaikkea tätä pimeyttä.
Päätös syntyi ilman rukouksia.
Yön pimeimpinä tunteina, kun Pajalan kylä ja kirkonkylän raitit olivat vaipuneet syvään uneen, pappilan takaovelle ajettiin peitetty hevonen ja reki. Raattamaan eloton ruumis kiedottiin paksuun, rautalangalla kiristettyyn purjekankaaseen. Se nostettiin reelle, ja kaksi miestä ohjasi hevosen kohti pohjoista, kohti vanhoja, hylättyjä kaivoskuiluja ja malmikenttien laitoja, joihin kukaan ulkopuolinen ei koskaan eksynyt.
Maa oli roudassa ja kova kuin kivi. Metsän keskellä, mustan ja ammottavan syvän kaivoskuilun reunalla, hevonen pysäytettiin.
Kuilun pohjalta ei kuulunut tuulen huminaa, vain kaukainen, pimeä kaiku jostain maan sisästä. Miehet tarttuivat ruumiiseen kiinni – toinen jaloista, toinen harteista.
– Herätyksen tähden, toinen mutisi puolustuksekseen, vaikka hänen äänensä vapisi pelosta.
He tempaisivat samalla hetkellä. Purjekankaaseen kääritty ruumis lensi ilmassa kaaren, jättäen jälkeensä vain pienen lumipöllyn, ja katosi sitten täydelliseen pimeyteen. Kuilusta kuului pitkä, metallinen ja ontto kopsahdus, kunnes kaikki hiljeni uudelleen.
Seuraavana päivänä Pajalassa julistettiin suruviesti: vanha patriarkka oli nukkunut pois, ja hänen sielunsa oli siirtynyt taivaan lepoon. Seuraväki itki, virsikirjat avattiin ja saarnatuolista kerrottiin tarinaa suuresta uskon sankarista. Mutta kukaan ei tiennyt, että Raattamaan ruumis makasi syvällä kaivoskuilun pohjalla, poissa päivänvalosta, osana sitä samaa varjojen valtakuntaa, jota hän oli koko ikänsä rakentanut.
Kun viimeinenkin henkäys poistui hänen ruumiistaan, huoneeseen ei laskeutunut pyhää rauhaa eikä taivaan valoa. Siellä oli vain sama kylmä, painostava hiljaisuus, joka oli seurannut häntä koko hänen elämänsä ajan.
Paikalle hälytetyt liikkeen lähipiirin luottomiehet ja johtajat seisoivat vuoteen ympärillä. He tiesivät totuuden: jos Raattamaan kuolema ja hänen elämänsä todellinen luonne tulisi julki – kaikki ne salaiset sopimukset, Lapin marjan lapset ja verkot, joita oli kudottu pimeissä kabineteissa – koko vanhoillislestadiolainen imperiumi romahtaisi kerralla. Hautajaisista tulisi totuuden hetki, jota järjestelmä ei voisi koskaan kestää.
– Häntä ei voi siunata kirkkomaalle kuten tavallista miestä, eräs vanhimmista sanoi matalalla, vavisevalla äänellä. – Koneisto tarvitsee myytin, ei ruumista, joka kantaa mukanaan kaikkea tätä pimeyttä.
Päätös syntyi ilman rukouksia.
Yön pimeimpinä tunteina, kun Pajalan kylä ja kirkonkylän raitit olivat vaipuneet syvään uneen, pappilan takaovelle ajettiin peitetty hevonen ja reki. Raattamaan eloton ruumis kiedottiin paksuun, rautalangalla kiristettyyn purjekankaaseen. Se nostettiin reelle, ja kaksi miestä ohjasi hevosen kohti pohjoista, kohti vanhoja, hylättyjä kaivoskuiluja ja malmikenttien laitoja, joihin kukaan ulkopuolinen ei koskaan eksynyt.
Maa oli roudassa ja kova kuin kivi. Metsän keskellä, mustan ja ammottavan syvän kaivoskuilun reunalla, hevonen pysäytettiin.
Kuilun pohjalta ei kuulunut tuulen huminaa, vain kaukainen, pimeä kaiku jostain maan sisästä. Miehet tarttuivat ruumiiseen kiinni – toinen jaloista, toinen harteista.
– Herätyksen tähden, toinen mutisi puolustuksekseen, vaikka hänen äänensä vapisi pelosta.
He tempaisivat samalla hetkellä. Purjekankaaseen kääritty ruumis lensi ilmassa kaaren, jättäen jälkeensä vain pienen lumipöllyn, ja katosi sitten täydelliseen pimeyteen. Kuilusta kuului pitkä, metallinen ja ontto kopsahdus, kunnes kaikki hiljeni uudelleen.
Seuraavana päivänä Pajalassa julistettiin suruviesti: vanha patriarkka oli nukkunut pois, ja hänen sielunsa oli siirtynyt taivaan lepoon. Seuraväki itki, virsikirjat avattiin ja saarnatuolista kerrottiin tarinaa suuresta uskon sankarista. Mutta kukaan ei tiennyt, että Raattamaan ruumis makasi syvällä kaivoskuilun pohjalla, poissa päivänvalosta, osana sitä samaa varjojen valtakuntaa, jota hän oli koko ikänsä rakentanut.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.