eräs tööt tööt kirjoitti seuravaa erässä viestissä .
>>Ilman muuta minun ja sinun elämä on Jumalan käsissä, en minä sitä epäile, älä epäile sinäkään - edes vastoinkäymisten kohdalla. Sinulle on annettu vapaa tahto, muista se !
>>Ilman muuta minun ja sinun elämä on Jumalan käsissä, en minä sitä epäile, älä epäile sinäkään - edes vastoinkäymisten kohdalla. Sinulle on annettu vapaa tahto, muista se !
Vastaukset 37
Vanhimmat
Jo luomisen perusteella ihmisellä on vapaa tahto. Kuitenkin tahto on lankeemuksen vääristämä ja sitoma. Langenneen ihmisen tahto ohjaa ihmistä väärään. Synnin laki pyrkii loitontamaan ihmisen tahdon Jumalan vanhurskaasta tahdosta.
Ihmisen tulee pyrkiä täyttämään Jumalan käskyt ja kilvoiteltava himoja vastaan, jotta hän tällä kuuliaisuudella - ja siihen liittyvällä Jumalan armolla - voittaisi tahtoaan orjuuttavan synnin lain. Ihmisesen sydämessä käydään hengellistä taistelua. Taistelukenttänä on ihmisen tahto ja voittopalkintoja on ihmisen tahdon omistus: kuuluuko se ihmiselle Jumalassa, vai pahan voimille.
Vain Jumalan tahto on absoluuttisen vapaa. Ihmisen tahto voi kuitenkin tulla suhteellisella tavalla vapaaksi, kun se vapaaehtoisesti mukautuu Jumalan tahtoon. Jumala itse ei loukkaa ihmisen tahdonvapautta. Ilman vapaata tahtoa ei olisi rakkautta. Voimme rakastaa Jumalaa ja lähimmäistämme todella aidosti vain sen mukaisesti, miten vapaudumme synnin ja himojen vallasta.
Tässä muutama haja-ajatus leipätyön ohessa.
Lisää haja-ajatuksia.
Ymmärtääkseni ihmisen tahdon vapauden riippumattomuus on nähty eri aikoina hieman eri painotuksissa.
Aito Efraim Syyrialainen 300-luku esim. piti ihmisen tahdon vapautta todellisena Jumalan kuvana ihmisessä. Siksi jos oikein olen ymmärtänyt, vapaa tahto oli loukkaamaton osa ihmistä.
Hieman myöhemmin kreikkalainen pseudo Efraim alkoi vaikuttaa ja syntyi tekstejä Efraimin nimissä. Näissä kreikkalaistuneissa Efraimin teksteissä vapaa tahto nähtiin täysin synnin orjuuttamana, mistä syntyi ehdottoman kuuliaisuuden periaate luostarikilvoittelussa. Ihmisen tahto voi päätyä vain pahaan, siksi oma tahto on kuoletettava ja alistettava Jumalan tahdolle so. hengellisen ohjaajan tahdolle. Tällaiseen totalitaariseen ajatteluun johti "kreikkalainen" Efraim.
Silti ihmisen vapaus on nytkin ehdoton. Meitä ei pakoteta pahaan, vaan valitsemme sen itse, tosin se on usein helpompi valinta - ainakin näennäisesti. Meitä ei myöskään pakoteta hyvään ja pelastukseen.
Toisaalta, aloituksestani huolimatta en asetu tässä zzhoppia vastaan. Olisi mielenkiintoista pohtia lankeemuksen vaikutusta vapaaseen tahtoon. Jos otamme esimerkiksi ne tahattomat synnit, joita teemme. tai teot, joissa yritämme olla hyvän puolella, mutta olemme silloin toista vastaan ja siksi lankeamme taas.
Onko näissä tapauksissa kyse vapaan tahdon orjuudesta lankeemuksen seurauksille, vai siitä, että kannatamme ismejä, emme pyhittymistä. Vaiko molempia.
En ole aivan varma seuraavan lauseen oikeellisuudesta: "Ihmisen tahto voi kuitenkin tulla suhteellisella tavalla vapaaksi, kun se vapaaehtoisesti mukautuu Jumalan tahtoon." Se riippuu täysin siitä, miten loukkaamattomana ihmisen tahdon vapaus nähdään lankeemuksen jälkeisessä ajassa. Millainen on käsityksemme perisynnin siirtyvyydestä jne...Näet jos ajattelemme, että Vapaa tahto on oleellinen ja rikkoutumaton osa ihmistä ei se voi olla suhteellista missään vaiheessa. Toisaalta jos lankeemus vaikuttaa siihen se voi olla nyt suhteellista ja täydellistyä tulevassa ajassa.
On luonnollista, että pelastuksen kannalta vapaa tahto pitää suunnata oikein, että ihminen kulkisi oikeaan suuntaan. Mutta jos tarkastelemme asiaa irti seuraamuksista, eli emme välitä siitä mitä seuraa ja pidä toista tietä oikeana, niin eikö ihmisellä ole vapaa tahto valita, se mitä hän tekee ja kuinka elämänsä käyttää? Eikö tässä ole kyse tahdon vapaudesta?
Jumalahan ei rankaise vaan rakastaa kaikkia ja haluaa, että kaikki pelastuvat, omalla valinnallamme saatamme hylätä rakkauden ja tuomita itsemme, mutta toisella valinnalla saatamme pyrkiä kohti pelastusta. Toki elämme lankeemuksen alaisessa maailmassa ja saavutamme täydellisyyden vasta tulevassa ajassa.
No tämän kirjoittelun sisältö sisälsi tuskin lainkaan informaatiota. Mutta pohdinnalla haluan osoittaa, että käsitys vapaasta tahdosta on hiuksen hieno ja sisältää laajoja näkökulmia. Kyse painotuksissa on myös elämän myönteisyydestä tai taipumuksesta pessimismiin. Siis siinä kumpaa painotetaan, mahdollisuutta oikeaan valintaan, vaiko taipumusta pahaan ja tahdon kuolettamista.
Se kumpi painotus miellyttää ja tuntuu oikealta on paljon myös kiinni henkilöhistoriasta. Siitä kuinka paljon elämässä on kokemut myönteisiä asioita, taikka kohdannut vastoinkäymmisiä, jotka ovat seurausta ihmisten väärästä valinnasta.
Mutta tärkeää on esim. huomioida Jumalan ennalta tietämisen ja ennalta määräämisen ero. Jos Jumala viisaudessaan tietää mikä meille on parasta ja kuinka me tiemme kuljemme, se ei tarkoita, että Hän ennalta määräisi meidät niin tekemään.
Pidän edelleen kiinni sanomisistani. Vain Jumala voi olla täysin vapaa. Tämä selittyy sillä, että Jumala on Luoja ja luomaton, kun taas ihminen on luotu. Ihmisen vapaus on ja pysyy luodun todellisuuden rajoittama, ellei hän vapaaehtoisesti mukaudu Jumalan tahtoon, kuten ovat tehneet ne lukuisat Jumalassa pyhät ihmiset, jotka elämällään ja teoillaan ovat ylittäneet luodun olennon mahdollisuudet.
Ihmisellä todellakin on järjelliselle olennolle ominainen vapaus ja siten myös vastuu. Itse Jumala on vapaasta tahdostaan rajoittanut vapauttaan suhteessa ihmiseen. Hän pitää ihmiselle antamaansa vapaata tahtoa loukkaamattomana.
En tunne Efraim Syyrialaisen opetusta aiheesta, mutta voisin olettaa sen liittyvän ennen muuta hänen askeettisiin ja pastoraalisiin kirjoituksiinsa. Tällöin hänen opetustaan olisi tulkittava tässä kontekstissa, ei niinkään systemaattisen teologianharjoituksen ilmauksena. Voin toki olla väärässäkin. Uskon kuitenkin, että eri aikakausien "painotukset" ovat usein pitkälti näennäisiä, koska kirkkoisät puhuvat samasta asiasta usein täysin eri kontekstissa.
Niinpä voin sanoa, että en ole laisinkaan eri mieltä Efraimin kanssa, jos hän opettaa kuten sanot: "Aito Efraim Syyrialainen 300-luku esim. piti ihmisen tahdon vapautta todellisena Jumalan kuvana ihmisessä. Siksi jos oikein olen ymmärtänyt, vapaa tahto oli loukkaamaton osa ihmistä."
On eräs kirkkoisä, joka käytännön pakosta on joutunut ottamaan systemaattisemman otteen aiheeseen. Kyseessä on Maksimos Tunnustaja (600-l.), joka puolusti ortodoksista opetusta Kristuksen kahdesta tahdosta monoteleettistä harhaoppia vastaan. Ihmisen tahtoa käsitellessään hän erottaa toisistaan luonnollisen tahdon ja harkitsevan (gnoomisen) tahdon. Edellinen on ihmiselle luomisessa annettu, jälkimmäinen taas seurausta lankeemuksesta. Lankeemuksessa ihmisen tahto siis jakaantui.
Jos ihminen käyttäisi luonnollista tahtoaan, hän ei edes joutuisi tekemään valintoja. Hän seuraisi luonnostaan Jumalan tahtoa myös silloin, kun se asettuu kaikkea omaa harkintaa vastaan. Niin hullulta kuin se ehkä kuulostaakin - mutta olemmehan toivottavasti hulluja Kristuksessa - harkinta on ilmausta epätäydellisyydestämme. Se rajoittaa todellista vapauttamme Jumalassa. Valinnan vapaus ei siis välttämättä ole täysin yhtenevä todellisen vapauden kanssa. Jumalan ei tarvitse tehdä valintoja. Hän yksinkertaisesti toimii oman kaikkitietävän ja vanhurskaan tahtonsa mukaan.
Ihmisessä on säilynyt tahto hyvään, mutta langenneessa todellisuudessa se tapaa jäädä itsekkäiden pyrkimyksiemme jalkoihin. Siksi vasta taistelu himoja vastaan aloittaa aidon hengellisen elämän. Tämä taistelu on jokaisen ihmisen vapaustaistelu oman itsenäisyytensä puolesta näennäisitsenäisyyttä vastaan. Totuus tekee meidät vapaiksi; totuus ihmisestä Jumalan kuvana ja kaltaisuutena, mutta samalla totuus ihmisestä langenneena ja synnillisten himojen orjuuttamana. Tämän vuoksi Kirkko pitää oikeata uskoa - oppia ja etiikkaa - elintärkeänä.
Jatkokeskustelun voimme toki siirtää netistä vaikkapa lounastauolla, kun nyt kerta olemme molemmat taas palanneet töiden ääreen.
Älkää ihmeessä keskustelko vain lounastauolla, vaan jakakaa pohdintanne meidän muiden kanssa!
Aina yhtä kiinnostavia kysymyksiä:
"Ihmisen tahtoa käsitellessään hän erottaa toisistaan luonnollisen tahdon ja harkitsevan (gnoomisen) tahdon. Edellinen on ihmiselle luomisessa annettu, jälkimmäinen taas seurausta lankeemuksesta. Lankeemuksessa ihmisen tahto siis jakaantui."
Heittäkäähän ajatuksia siitä, mikä oli ihmisen "lankeamaton tila" - evoluutiotahan ei voine torjua, joten missä vaiheessa tämä tila vallitsi? Ennen korkeakulttuurin syntyä? Myös ensimmäiset käsitykset uskonnosta, ehkäpä myös harkinnasta ja valinnasta, sntyivät tuolloin, joten oliko ihmisen lankeamattomuus jonkinlaista puhtaassa intuitiivisessa tilassa elämistä? Neandertal vai varhainen nykyihminen?
"Valinnan vapaus ei siis välttämättä ole täysin yhtenevä todellisen vapauden kanssa."
Niinpä. Teodikean ihanuus ja kurjuus. Aina selittämättömän edessä: miksi on rakkautta viedä lapsi liikenteeseen ja jättää hänet yksin keksimään mitä tapahtuu, kun juoksee auton alle?
Olen pahoillani jos ajattelette ettei tällaisia pidä kysellä; jokainen kuitenkin mielessään joutuu jollain tavalla nämä asiat linkittämään.
Lankeamaton tila on tila, jossa ihminen toimii luonnon (luomisjärjestyksen) mukaan. Tämä on mahdollista, kun ihminen elää Jumalan yhteydessä. En näe tarpeellisena lähteä pohtimaan asian suhdetta evoluutioteoriaan, joka muuten ei ole täysin itsestään selvyys makroevoluution tasolla. Jos joku kuitenkin haluaa näin tehdä, niin tehköön. Aiheesta on mahdollista vääntää kättä toisaalla suomi24:n keskusteluosastoissa (no, en välttämättä suosittele).
Oleellista tässä yhteydessä on joka tapauksessa ymmärtää, että ihminen on ja elää lankeemuksen alaisessa tilassa. Tämä on se todellisuus, joka meidän on opittava ottamaan huomioon, ei eläen sen mukaisesti, vaan vastustaen sen vaikutusta elämäämme. Eivätkä nämä asiat ole vain jotain teoriaa, jota voimme mielenkiinnon vuoksi pohdiskella, vaan elämällemme suuntaa antavia kysymyksiä.
Evoluutioteorian ottaminen maailmankatsomukselliseksi lähtökohdaksi olisi irtaantumista kristinuskosta. Aito tiede ei edes pyri maailmankatsomukselliseen rooliin. Se ainoastaan koettaa selittää miten luodussa todellisuudessa asiat ovat, ei miten niiden tulisi olla. Se ei kykene huomioimaan maailmaa langenneena todellisuutena eikä tunne syntiä. Ainakaan tällä hetkellä se ei kykene huomioimaan maailmaa edes luotuna, vaikka jotkut tiedemiehet ovat asiassa toistakin mieltä.
"Hieman myöhemmin kreikkalainen pseudo Efraim alkoi vaikuttaa ja syntyi tekstejä Efraimin nimissä. Näissä kreikkalaistuneissa Efraimin teksteissä vapaa tahto nähtiin täysin synnin orjuuttamana, mistä syntyi ehdottoman kuuliaisuuden periaate luostarikilvoittelussa. Ihmisen tahto voi päätyä vain pahaan, siksi oma tahto on kuoletettava ja alistettava Jumalan tahdolle so. hengellisen ohjaajan tahdolle. Tällaiseen totalitaariseen ajatteluun johti "kreikkalainen" Efraim".
Tämä teksti on erittäin mielenkiintoinen, sillä pseudo Efraimin näkemys vapaasta tahdosta, joka on täysin synnin orjuuttama vastaa täysin Lutherin näkemystä. Kuten Efraim sanoo: " Ihmisen tahto voi päätyä vain pahaan, siksi oma tahto on kuoletettava ja alistettava Jumalan tahdolle so. hengellisen ohjaajan tahdolle".
Miten tämä tahdon kuolettaminen sitten tapahtuu. Kristus on minusta siitä hyvä esimerkki. Jumala asettaa meidän itsekunkin päälle ristin (mikä se sitten onkin), joka alkaa kuolettaa omaa tahtoa Jumalalle kuuliaseksi, kuten Kristuksestakin todetaan. (Hepr. 5:8) "Ja niin hän, vaikka oli Poika, oppi siitä, mitä hän kärsi, kuuliaisuuden".
Vapaan tahdon ongelmaa käsitellään myös Exoduksessa, jossa Faaraosta todetaan, että Jumala paadutti faaron sydämen ja huomattava tässä on se, että Jumala sanoi Moosekselle ennalta, miten kävisi, josta todistaa esim ( 2. Moos. 9:12) "Mutta Herra paadutti faraon sydämen, niin ettei hän kuullut heitä, niinkuin Herra oli sanonutkin Moosekselle". Minkä Jumala ennalta tietää se välttämättä tapahtuu.
Tässä herää mielenkiintoinen kysymys faaraon vapaasta tahdosta. Mikä se loppujen lopuksi on, kun on ihmisestä kysymys. Jumalalla on täysin vapaa tahto, se on selvä. Mutta oleellinen kysymys on se, miten lankeemus vaikutti ihmiseen.
Orjuttiko syntiinlankeemus ihmisen tahdon kokonaan vai osittain. Loogisesti ajateltuna osittainen lankeemus tuottaa minusta ongelmia sen suhteen, missä ihmisen sielussa on se raja, jota synti ei ole turmellut?
Ihan lyhyesti tuosta "aidosta Efraimista"... joka siis kirjoitti paljon tekstejään RUNOmuotoon ällikkä niiden suora systematisointi jonkinlaiseksi efraimilaiseksi oppirakennelmaksi (esimerkiksi vapaasta tahdosta) on aina ongelmallista. Ja esimerkiksi Sebastian Brock, joka on kirjoittanut paljonkin Efraimista... hän on se, joka on rakentanut rakennelman, ei Efraim.
Systemaattisempaa esitystä löytynee juuri tuolta ZZHyppääjän mainitsemalta Maksimos Tunnustajalta. Vaikka tässäkin tapauksessa (ainakin allekirjoittanut) on joutunut tyytymään niihin teoksiin, jotka on kirjoittanut joku Maksimoksen rakentelija eikä itse Maksimos.
Jep. Gotta go... :)
"Evoluutioteorian ottaminen maailmankatsomukselliseksi lähtökohdaksi olisi irtaantumista kristinuskosta. Aito tiede ei edes pyri maailmankatsomukselliseen rooliin."
Totta. Evoluutioteoria ei ota kantaa elämän syntyyn vaan sen kehitykseen. Maailmankatsomuksellinen käsityksestä tulee, jos ihminen katsoo tämän riittävän ja ei-tieteellisen pohdinnan olevan enemmän tai vähemmän turhaa, koska mitään näyttöä Jumalasta ei ole.
Tämän päivän kristitty elää maailmassa, jossa tiede nakertaa pohjaa alueilta, jotka perinteisesti ovat kuuluneet "uskonnon läänityksiin" - kurjimmat kärjistykset löytynevät fundamentalismista, jossa Raamattua luetaan luonnontieteen oppaana versus huimaavasti kehittynyt kosmologia. Makroevoluution totuudellisuus oli ehkä vielä joskus 1970-luvulla kiikun kaakun, mutta ei enää pitkään aikaan, kyllä todistusaineisto on ihan selvää.
Hengellisen elämän kanavointi ei näissä paineissa ole helppoa, ja niinpä moni lopettaa kyselemisenkin vastausten puutteessa ja vielä useammat viittaavat kintaalla. Se on sääli, koska näin henkisen ja hengellisen pohdinta kuihtuu - olkoonkin, ettei vastauksena viime kädessä taida kuitenkaan olla kuin apofaattinen "pimeys" eli emme tiedä viime kädessä mitään ja jäämme uskon varaan. Loogisesti päättelemällä päädymme samaan. Filosofisesti päättelemällä ja valitsemalla päädymme samaan.
Ihminen on pohtiva olento, ja se pohtimisen kyky liippaa läheltä vapaan tahdon käsitettä? Eikö olisi armollisempaa ellei sitä lainkaan olisi? ;D
Makroevoluution nykytilanteesta voi lukea esim. kirjan "Evoluutio - kriittinen analyysi". Kirja on varsin uusi ja julkaistiin joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla suomeksi. Kyllä se makroevoluutio osoittautuu edelleenkin ongelmalliseksi teoriaksi, vaikka sitä julkisesti taidetaan harvemmin uskaltaa kyseenalaistaa.
Usko ei ole tiedon vastakohta, vaan usko syvimmällä tasollaan on nimenomaan tietoa, se on jumalantuntemista. Sitäpaitsi kaikki tieto vaatii uskoa johonkin. Katolilainen kirjailija Chesterton on sanonut: "Joka ei usko mihinkään uskoo mihin vaan."
Tiede ei tietenkään voi antaa suoraa näyttöä Jumalasta, sillä se voi tutkia ainoastaan luotua todellisuutta. Ikävää tieteellistä tietoa kohtaan on, jos Luojaa ei voida edes hypoteettisesti ottaa huomioon (näin jotkut tiedemiehet haluaisivat tieteellisen todistusaineistoon vedoten tehdä). Fundamentalistiselle raamatuntulkinnalle voikin nähdä rinnakkaisilmiönä luonnontieteiden harjoituksen, joka ei osaa irtautua "yksin luonto" -periaatteesta.
Järjellinen ihminen tekee kysymyksiä ja hyvä niin. Oleellisempaa on kuitenkin elää kuin kysellä. Jos elämme Jumalassa, kysymykset saavat oikeat mittasuhteet. Vastauksiakin voi löytyä, jos ei halua vain vahvistusta omiin käsityksiinsä.
Eiköhän tämä tästä jo osaltani riitä.
ajatuksia.
Ensinnäkin tuosta Efraimista. Taotao lähestyy asiaa oikealta kannalta. Lueskelin eilen illalla Efraimia ja totesin, että kyllä hänenkin runoissaan langennut tahto on vioittunut ja vasta pyhittynyt tahto on vapaa kirkastetussa muodossa.
Kyseenalaistukseni ZZHOPin väittämään oli aito, koska kaipasin tarkempaa erittelyä siihen miksi vapaus on suhteellista.
Itsekin mietin jo Paavalin lausahdusta Roomalaiskirjeestä:
19. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.
20. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.
21. Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta.
22. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain,
23. mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki.
Silti esim. Efraim näkee ihmisellä mahdollisuuden valintaan, joko seurata Adamia tai Kristusta. Eli predestinaatioon asti ei liene Efraimin ajattelu etene, mutta ilman Jumalan armoa ihminen on kykenemätön toimimaan ja etenemään kohti todellista vapautta.
Sitten Jumalan sallimukseen. Monesti käytetään ilmausta, kuten Faaraon kohdalla, että Jumala paadutti tai Jumala asettaa koettelemuksen jne...
Ort. kirkon piirissä tämä tulkitaan Jumalan sallimuksena. Jumala sallii ja antaa Faraon paatua ja kiusaajan koetella. Jumala ei sinällään liene tee pahaa vaan sallii pahan. Se millä sanoilla tämä ilmaistaan kulloisessakin tilanteessa riippuu tilanteesta ja tarkoituksesta siitä, mitä halutaan sanoa.
En tiedä onko tarpeen miettiä missä on raja mikä osa tahdosta on vapaa ja mikä osa ei. Sanomme, että alkuperäinen tilamme on vioittunut ja olemme kuolevaisia ja sairaita, silti näemme myös hyviä ja terveitä päiviä. Samoin luulisin vaikka tahtomme on vääristynyt, voimme tahtoessamme yrittää seurata Kristusta ja huutaa avuksi Herraa Jumalaamme. Eli olemuksemme on vääristynyt, mutta selkeä erittely on tarpeetonta, ehkä jopa mahdotonta luulisin.
Evoluutio, niin lueskelen juuri mainiota Risto Heikkilän kirjaa "kun minä katselen taivasta". Kirja on osin vastaus Enqvistin ja Valtaojan yleistajuisille teoksille ja pohtii uskon ja tieteen suhdetta (sen lisäksi, että esittelee tähtien tarkkailua ja tähtitieteen tuloksia). Kirjassa tulee hyvin ilmi se miten heikko nykytietämyksemme maailmankaikkeudesta on, vaikka toisin väitetään.
Esimerkiksi tunnemme vasta joitakin prosentteja maailmankaikkeuden materiasta ja aineesta. Suurin osa maailmankaikkeutta on nykyteorian mukaan Pimeää ainetta ja energiaa, joita ei tunneta, mutta jotka voidaan käänteisesti havaita.
Tiede voi havannoida fyysisiä ja kulttuuriin kuuluvia ilmiöitä ja niiden mekanismeja. Valitettavasti osa sen tekijöistä ei pysy lestissään vaan tekee johtopäätöksiä Jumalan olemassaolosta. Usein nämä johtopäätökset ovat perusteettomia, koska heillä ei ole oikeaa käsitystä teologiasta, joka puhuu ihmisen sielusta ja suhteesta Jumalaan.
Valistusajalla keksittiin ajatus: "siellä missä ei ole tietoa tarvitaan Jumalaa ja missä on tietoa ei tarvita Jumalaa. Nyt alamme jo tietää sen miten vähän tiedämme ja Jumala alkaa taas tulla tarpeelliseksi.
No tämä ei ollut suorastaan evoluutioon, mutta voiko pohtia aikaa ja hetkeä jolloin vapaa tahto vaurioitui? Lankeemuksessa ihminen nautti hyvän ja pahan tiedon puusta (ei siis omenaa). Lähi-idän tieto-opissa tämä tarkoittaa sitä, että kun syön tiedän syöväni, kun istun tiedän istuvani. Kun teen pahaa tiedän niin tekeväni jne. Hmm...Ehkä tästä ei tarvitse jatkaa.
Tässä vielä viimeinen kommentti:
Tuo suosittelemasi kirja on kyllä valitettavasti aika tasan osoitettu virheelliseksi ja ihan käyvin perustein.
Tässä kaikessahan olemme tietysti semantiikan suossa, eli "tieto" on yhdelle yhtä ja toiselle toista - useimmat sekaannukset taitavatkin syntyä, kun esim. tieteen ja uskonnon semantiikat sotketaan keskenään. Pitäisiköhän filosofian tasolla pyrkiä vain pelkistettyyn jakoon luotu - luomaton ja vielä jättää käsite "luotu" vain ja ainoastaan uskonnolliseen käsitteistöön?
"Ikävää tieteellistä tietoa kohtaan on, jos Luojaa ei voida edes hypoteettisesti ottaa huomioon (näin jotkut tiedemiehet haluaisivat tieteellisen todistusaineistoon vedoten tehdä). "
Täysin samaa mieltä.
Kuten eräs kirkkoisä on todennut, jokaista argumenttia vastaan on olemassa vasta-argumentti. Varmasti kirjassa on virheellisyyksiä. Mutta oletettavasti myös niissä argumenteissa, joita on syösty sitä vastaan. Teoriat on luotu kinastelua varten.
Odotellaan ja katsotaan mitä uutta tietoa tiede tuo aikanaan tullessaan. Jokainen aika pitää itseään ainoana, jolla on varmaa tietoa. Ehkäpä joku galileogalilei tai kopernikus vielä kääntää asioita perusteellisesti päälaelleen.
Mutta nyt puolestani voimme kernaasti lopetella, koska olemme jo harhautuneet itse aiheesta. Jatkoja...
"Esimerkiksi tunnemme vasta joitakin prosentteja maailmankaikkeuden materiasta ja aineesta. Suurin osa maailmankaikkeutta on nykyteorian mukaan Pimeää ainetta ja energiaa, joita ei tunneta, mutta jotka voidaan käänteisesti havaita. "
Eikö olekin kiehtovaa? Joskus ajateltiin, että taivas kurkistaa meihin aukkojen kautta (tähdet), nyt ollaan tässä vaiheessa. Nurkan takana ovat multiversumit ja säieteoriat. Entä sen jälkeen?
Ehkä minun ei mielestänne edes pitäisi kuulua kirkkoon, mutta kuulunpa kuitenkin, riipun hampaillani apofaattisessa ajattelussa ja jostain intuitiivisesta syystä tunnen kirkkoa kohtaan syvää rakkautta.
"Tiede voi havannoida fyysisiä ja kulttuuriin kuuluvia ilmiöitä ja niiden mekanismeja. Valitettavasti osa sen tekijöistä ei pysy lestissään vaan tekee johtopäätöksiä Jumalan olemassaolosta. Usein nämä johtopäätökset ovat perusteettomia, koska heillä ei ole oikeaa käsitystä teologiasta, joka puhuu ihmisen sielusta ja suhteesta Jumalaan. "
Tasan samaa mieltä. Olemme jälleen semantiikassa. Tiedemies ei välttämättä tarvitse uskon semantiikkaa tai lyriikkaa yhtään mihinkään, koska hän kokee vääräksi rajoittaa millään tavalla totuuden etsintäänsä. Toisaalta matematiikan filosofia, kvantti- ja metafyysinen tie voi olla aika metkaa ja johtaa jälleen apofaattisille porteille?
Ja kääntäen: uskonnon termein ei voi selittää tiedettä. Ongelma: miten ihmeessä näitä pystytään vaikkapa koulussa opettamaan rinnakkain? Aiemmin jyräsi uskonto, nyt jyrää tiede.
"Lähi-idän tieto-opissa tämä tarkoittaa sitä, että kun syön tiedän syöväni, kun istun tiedän istuvani. Kun teen pahaa tiedän niin tekeväni jne" - tulemmeko tätä polkua pisteeseen "olen ihminen, koska tiedän kuolevani"? Eli tietoisuuden syntyyn, kuoleman tajuun - jonka käänteisilmiönä ovat korkeakulttuurit, jolla tätä dilemmaa ilmaistaan. Tiede, taide - ja uskonto.
Hmm.
ZZHop tuossa aiemmin jo vähän napautti, että pitää elää Jumalassa eikä tämmöisiä pohdiskella, mutta minulle ne ovat sisäkkäiset asiat enkä voi niitä toisistaan erottaa. Kaipa Jumala ottaa tämän pohdinnan pois sitten kun hyväksi näkee? Onko tämä pahasta?
Kiitos Risto Heikkilä -vinkistä, täytyy hakea kirja käsiin hetimiten.
"ZZHop tuossa aiemmin jo vähän napautti, että pitää elää Jumalassa eikä tämmöisiä pohdiskella"
Enpä muista tällaista väittäneeni. Sanoin, että oleellista on elää Jumalassa. Pohdiskelua en millään tavoin kieltänyt.
Sanoit
"Oleellisempaa on kuitenkin elää kuin kysellä. Jos elämme Jumalassa, kysymykset saavat oikeat mittasuhteet"
Luin rivien välistä jotain sellaista mitä siellä ei ollut. Anteeksi!
Mittasuhteet: ikuisuuden näkökulmasta useimmat pohdintamme ovat silkkaa turhuutta.
"Hieman myöhemmin kreikkalainen pseudo Efraim alkoi vaikuttaa ja syntyi tekstejä Efraimin nimissä. Näissä kreikkalaistuneissa Efraimin teksteissä vapaa tahto nähtiin täysin synnin orjuuttamana, mistä syntyi ehdottoman kuuliaisuuden periaate luostarikilvoittelussa. Ihmisen tahto voi päätyä vain pahaan, siksi oma tahto on kuoletettava ja alistettava Jumalan tahdolle so. hengellisen ohjaajan tahdolle".
Tämä lainaamasi teksti onkin sitten virheellinen. Sitä en tullut ajatelleeksi, kun vastasin kirjoitukseesi.
"19. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.
20. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.
21. Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta.
22. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain,
23. mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki".
Palaan vielä osittain tekstiini, jonka olen aikaisemmin kirjoittanut tällä palstalla ja joka liityy lainaamaasi Paavalin roomalaiskirjeeseen.
Alkusynti
Pappismunkki Ilarion kirjoittaa kirjassaan "Uskon mysteeri" alkusynnistä viitaten Paavalin kirjeeseen roomalaisille (Room. 5:12) "Sentähden, niinkuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet". Tästä kohdasta Ilarion toteaa näin:" Tämä Paavalin teksti , johon kirkon oppi alkusynnistä perustuu, voidaan käsittää eri tavoin. Kreikan sanat "ef´o pantes hemarton" voidaan kääntää "sillä hänessä ovat kaikki tehneet syntiä" tai myös "jossa kaikki ovat tehneet syntiä"( ts. kaikki ihmiset ovat Aadamin hahmossa tehneet syntiä) Alkusynnin käsite vaihtelee näiden käännösten mukaisesti.
"Jos me hyväksymme ensimmäisen käännöksen, se merkitsee, että jokainen ihminen on vastuussa omista synneistään, mutta ei Aadamin rikkomuksesta".
"Jos me kuitenkin luemme tämän Roomalaiskirjeen kohdan näin: "jossa kaikki ovat tehneet syntiä" (kuten tekstin slaaviksi kääntänyt sen luki), me voimme sanoa, että Aadamin synti luetaan kaikkien häntä seuraavien sukupolvien syyksi, sillä synti on tarttunut ihmisluontoon. Taipumus syntiin muuttuu perinnölliseksi ja rangaistus synnistä yhteiseksi". Ihmisen luonto on sairastunut syntiin", kuten pyhä Kyrillos Aleksandrialainen sanoo, ja sen seurauksena me olemme kaikki syypäitä Aadamin syntiin, jo senkin vuoksi, että me kaikki olemme yhtä luontoa Aadamin kanssa".
Edelleen;
"Pyhä Makarios Egyptiläinen puhuu "synnin hapatuksesta" ja "himojen salaisesta saastasta ja ylettömästä määrästä", jotka ovat tunkeutuneet ihmisen luontoon vastoin hänen alkuperäistä puhtauttaan: synti on juurtunut niin syvään ihmisen luontoon, että kaikilla Aadamin jälkeläisillä on perinnöllinen taipumus syntiin".
Toisaalla kuitenkin John Meyendorff kirjassaan "Bysantin teologia" kohdassa "peritty syyllisyys" näyttää kieltävän sen ajatuksen, että synti olisi luonteeltaan periytyvää.
Edellisiin teksteihin viitaten "näyttäisi" siltä, että ortodoksisessa kirkossa on kahdenlaista näkemystä synnin periytymisestä. (voitte korjata, jos olen väärässä) Edelleen on minusta loogista ajatella, että jos synti on periytyvää on sitä myös syyllisyys.
Palaan varsinaiseen teemaan eli vapaaseen tahtoon.
Lueskelin eilen mm. Augustinuksen kirjoituksia ja Pelagiolais-kiistan historiaa. Esille nousi seuraavia ajatuksia.
Pelagiolainen harhaoppi lähti liikkeelle siitä, että vapaa tahto on ihmisessä todellakin muuttumnaton ja ihminen kykenee vapaassa tahdossaan tekemään hyvää ja pelastumaan, jolloin Jumala palkitsee ihmisen armossaan.
Tämä nyt oli hyvin lyhyesti ja yksinkertaisesti sanottu.
Taistellessaan pelagiolaisuutta vastaan Augustinus tuli johtopäätökseen, ettei ilman armoa ihminen voi pelastua. Augustinuksen ainoalaatuisuus oli predestinaatioajattelussa, siinä, että Jumala päättää ketkä pelastuvat ja saavat armon toimia. Silti Augustunuskin kirjoitti, että ihmisen tahtoessa Jumala antaa armonsa, mutta toisaalta ihminen ei osaa tahtoa ilman armoa.
Kaikki lienee tietävät, että seuraava predestinaatioon tarttunut teologi oli vasta Luther. Ainakin eilen lukemani perusteella ilmeni, etteivät Augustinuksen lisäksi muut kirkkoisät ole menneet yhtä pitkälle ajattelussaan.
Toisaalta ero on hiuksen hieno. Tässä esimerkiksi tulee ottaa eräs Raamatun kohta eli: Luukas 19:1-10.
1. Jeesus tuli Jerikoon ja kulki kaupungin halki.
2. Siellä asui mies, jonka nimi oli Sakkeus. Hän oli publikaanien esimies ja hyvin rikas.
3. Hän halusi nähdä, mikä mies Jeesus oli, mutta ei pienikokoisena ylettynyt kurkistamaan väkijoukon takaa.
4. Niinpä hän juoksi jonkin matkaa edemmäs ja kiipesi metsäviikunapuuhun nähdäkseen Jeesuksen, joka oli tulossa sitä tietä.
5. Mutta tultuaan sille kohtaa Jeesus katsoi ylös ja sanoi: "Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi."
6. Sakkeus tuli kiireesti alas ja otti iloiten Jeesuksen vieraakseen.
7. Kun ihmiset näkivät tämän, he sanoivat paheksuen: "Syntisen miehen talon hän otti majapaikakseen."
8. Mutta Sakkeus sanoi Herralle kaikkien kuullen: "Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin."
9. Sen kuultuaan Jeesus sanoi häneen viitaten: "Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi. Onhan hänkin Abrahamin poika.
10. Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan."
Tätä Raamatun kohtaa voidaan tulkita kolmella eri tavalla ja kaikki liittyvät armon ja tahdon osuuteen pelastuksessa. Pelagiolainen tapa on tarttua Sakkeuksen tahtoon. Kun Sakkeus sanoo antavansa omaisuudestaan köyhille jne... Hänet palkitaan pelastuksella. Ensin on siis Sakkeuksen tahto ja sitten palkkio.
Toinen on predestinaatioon viittaava tapa. Kristus valitsee Sakkeuksen vierailemalla hänen luonaan. Tämän seurauksena Sakkeus saa armon kääntyä.
Kolmas tapa kuvaa hyvin ortodoksista lähestymistä ja synergiaa. Kyse on samanaikaisesta prosessista, jossa armo vaikuttaa, mutta myös ihmisen tahto.
Kristus tulee Jerikoon ja Sakkeus on utelias ja kiinnostuu. Tästä prosessi käynnistyy. Kristuksen vierailu on vastaus sakkeuksen uteliaisuuteen ja tähän Sakkeus vastaa omalta osaltaan kääntymällä Kristuksen vierailun tukemana.
Eli kyse on samanaikaisesta tapahtumasta. Ihminen ei voi kääntyä ilman armoa, mutta Jumala ei pelasta meitä vasten tahtoamme. Tarvitaan uteliaisuus pieni tahon kipinä, joka ei kuitenkaan voi toteutua ilman armoa.
En tiedä onko tämä selkeästi esitetty, mutta toivon tästä aukeavan ortodoksisen ajattelun vivahteen. Pelastus ei ole palkkio ihmisen toiminnalle, mutta se ei ole myöskään ennalta määrätty tietyille ihmisille - valituille. Pelastus on yhteistyötä, jossa ilman armoa ei voi toimia, muttei myöskään ilman tahtoa. Jumala ei ennalta määrää niitä joilla tahto on vaan kutsuu kaikkia.
"Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan."
Perittyä syyllisyyttä en tässä käsittele. Mutta kirkolla ei voi olla kahta näkemystä niin tärkeässä asiassa. Eri tilanteissa asiaa voidaan hieman eri tavoin painottaa. Jatkan myöhemmin jos joku muu ei ehdi ensin...
En valitettavasti ehdi tällä hetkellä perehtyä aiheeseen kovin syvällisesti, mutta yhden lisähuomion voin i. Tuomaksen kirjoituksen oheen antaa.
Adamin syyllisyys ei ortodoksisen käsityksen mukaan ole periytyvää, koska synti ei ole periytyvää. Periytyvää on taipumus syntiin - "synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun" sanoo psalmi 51. Ja syyllisyyshän on eri asia kuin taipumus. Taipumus viittaa lankeemuksen alaiseen maailmaan. Jokainen on vastuussa synneistään, koska on jokaisen vallassa päättää miten hän suhtautuu omiin synnillisiin taipumuksiinsa.
Makarios Egyptiläinen ja John Meyendorff eivät siten näyttäisi olevan ristiriidassa keskenään. Pappismunkki Ilarion Alfejev tuo oikeastaan esiin vain saman asian kuin Meyendorff.
...vastauksesta. Palaan vapaaseen tahtoon myöhemmin. Ehdin kuitenkin lueskella Kallistos Waren kirjaa, joten tässä viestissä käsittelen vielä perisyntiä ja hänen näkemystään siitä.
Arkkimandriitta Kallistos Ware kirjoittaa kirjassaan "ortodoksinen tie", että kirkon tradition mukaan Aadamin alkuperäinen synti vaikuttaa kyllä koko ihmissukuun ja sen seuraukset vaikuttavat sekä fyysiselle että moraaliselle tasolle, jotka ilmenevät sekä sairauksina, että moraalisena heikkoutena, mutta hän kiistää sen, että synti merkitsisi syyllisyyden periytymistä "ikään kuin kysymys olisi jostakin fyysisestä syyllisyyden >>saastasta
En ole tullut ajatelleeksi asiaa siltä kannalta, että synti ja taipumus syntiin olisivat eri asioita. Oli hyvä, että kiinnitit huomioni tähän, koska nyt voin pohtia tätä asiaa hieman toisesta näkökulmasta.
Olenko ymmärtänyt oikein, jos totean, että syyllisyysnäkökulma tulee vasta sen jälkeen, jos suostumme synnillisiin taipumuksiimme sanoissa ja teoissa. Mutta entä sitten ajatuksissa?
Jos olemme rehellisiä me huomaamme, ettemme ole vapaita pahoista ajatuksista, jotka elävät ikään kuin itsenäistä elämää sielussamme. Toisin sanoen pahat ajatukset tulevat mieleemme riippumatta meidän tahdostamme. Eikö Kristus aseta eteemme syyllisyysnäkökulman syvimmältään nimenoman ajatuksiin liittyen?
Palatakseni vielä John Meyendorffin kirjaan, hän toteaa syyllisyyttä pohtiessaan mm. näin "kuolema, joka oli Aadamille "synnin palkka" (Rm. 6:23), on myöskin niiden rangaistuksena, jotka Aadamin tavoin tekevät syntiä. Se edellyttää Aadamin synnillä olevan kosmista merkitystä, mutta ei väitä (apostoli Paavali) hänen jälkeläistensä olevan syyllisiä kuten hän oli, elleivät myöskin he tee syntiä Aadamin tavoin".
Edellinen kohta liittyy (Room. 5:12) erilaisiin käännöksiin kreikan sanoista " eph ho pantes hemarton" - koska kaikki ovat syntiä tehneet - Näin tämä käännös kuuluu suomalaisessa Raamatussa ja näin tämän kohdan ymmärtää myös Meyendorff. (Sen sijaan huomasin vasta nyt, että Pappismunkki Ilarion tulkitsee kreikan sanat "ef´o pantes hemarton, "sillä hänessä ovat kaikki tehneet syntiä" tai myös "jossa kaikki ovat tehneet syntiä")
Eräs ajatus, joka minussa heräsi lukiessani tätä kohtaa on se, että Aadam ei tiennyt synnistä ennen lankeemustaan, minusta me olemme sitä vastoin siinä asiassa erilaisessa tilanteessa, koska synti tai synnin taipumus elää jo aivan pienissä lapsissa, vaikka he eivät tietoisesti syntiä teekkään.
Palatakseni vielä syyllisyysnäkökulmaan Kristus toteaa: (Matt. 15:19) "Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset".
Minusta tämän perusteella ei yksiselitteisesti voida sivuuttaa syyllisyysnäkökulmaa, vaikka se ei tuliskaan ilmi sanoissa eikä teoissa, niin minusta ajatuksissa leikkauspiste on olemassa.
No, yritän lyhyesti koota jotain ajatuksia ennen kuin poistun töistä ja tietokoneen ääreltä.
Eräs huomionarvoinen seikka on, että ihminen tekee syntiä myös tiedostamattaan. Villkaistessani katolilaisuus-palstalle huomasin, että tämä asia ei ollut ainakaan siellä selvä. Synti on erottautumista Jumalasta ja Hänen vanhurskaasta tahdostaan, joten se on riippumaton siitä, syyllistytäänkö siihen tietoisesti.
Synti ei ole oikeudellinen asia, vaan hengellinen sairaus. Jos ihminen on sairas, hän on sairas, vaikka hänen sairauttaan ei osattaisi edes diagnotisoida. Synti ei siis ole syntiä siksi, että Jumala on jotkut asiat sellaiseksi määritellyt, vaan siksi, että niistä on haittaa suhteellemme Jumalaan, lähimmäisiimme, luomakuntaan ja itseemme.
Ortodoksiteologit pyrkivät pitkälti välttämään koko syyllisyys-käsitteen käyttöä, koska synnin luonne ei ole niinkään moralistinen kuin hengellinen. Samaten kuolemasta puhutaan harvemmin rangaistuksena, koska Jumala ei aiheuttanut kuolemaa, vaan ihmisen lankeemus, joka on erottautumista Jumalasta - elämän lähteestä. Itse asiassa ortodoksinen opetus lähtee siitä, että kuolemattomuus oli ihmisessä potentiaalisena mahdollisuutena, joka palautui Kristuksessa. Näiltä osin Raamattua ei pidä ymmärtää täysin kirjaimellisesti.
Pahoista ajatuksista lähtevät synninteot (Matt. 15:19). Hengelliseen kilvoituselämään kuuluu siten olennaisena taistelu pahoja ajatuksia vastaan. Ihminen ei kuitenkaan vielä tee syntiä, jos hänen mieleensä pulpahtaa synnillinen ajatus. Mikäli hän sitä vastoin antaa mielessään tälle ajatukselle tilaa, on hän jo tehnyt syntiä, kuten Kristus antaa ymmärtää sanoessaan, että se tekee huorin, joka katsoo (sillä silmällä) toisen miehen naiseen.
Synnillä tarkoitetaan paitsi synnintekoja myös synnin sairautta. Siksi väärinkäsityksiä yleensä tapahtuu. Synnin sairauteen ihminen ei ole syyllinen, tekoihin kyllä, sillä hänellä on vapaa tahto. Toisaalta teotkin ovat tietyssä mielessä sairauden oireita. Tekojen suhteen on välttämätöntä osata erottaa, vilpittömästi himojaan vastaan taistelevan ihmisen yksittäinen lankeemus ja synnissä elävän ja siten katumattoman ihmisen tilanne. Edellinen on vähäisempi hengellinen ongelma kuin jälkimmäinen, joka edustaa jonkinasteista paatumusta ja välinpitämättömyyttä.
En nyt tiedä vastasinko tällä kertaa varsinaiseen ongelmaan. Toivottavasti tästä oli jotain apua.
Ehkä on hyvä täydentää zzhopin selvitystä vielä synti sanan merkityksen selvittämisellä. Sana synti tulee Kreikan kielen sanasta amartia. Amartia ei ole oikeudellinen termi vaan tulee urheilusta tai sotilaskäytöstä. Kirjaimellisesti amartia tarkoittaa ohi ampumista. Termiä käytettiin alunperin ilmeisesti jousiammunnan yhteydessä.
Synti on siis ohi ampumista, ei lain rikkomista. Tästä herää monenlaisia ajatuksia. Syntiä on siis kaikki se mikä erottaa meidät elämämme päämäärästä - maalista eli Jumalasta ja jumaloitumisesta.
Toisaalta taas palataksemme roomalaiskirjeeseen synnin alaisina ammumme ohi maalin vaikka yrittäisimme osua eli tehdä hyvää ja seurata Kristusta.
Tällä ja Paavalin kirjeellä on merkitys kristillistä moraliteettiä miettiessä. Itse asiassa koska olemme synnin alaisia ja siten aina ollessamme jonkin puolesta olemme myös jotakin vastaan. Tämä johtaa usein siihen, että toisen hyvä on toisen paha. Siksi ensisijaisesti kristityn tehtävä on kilvoitella ja etsiä pyhyyttä ja vasta toissijaisesti seurata "ismejä" (jos ollenkaan, ehkä ei ollenkaan).
Vasta jumaloituneina Jumalan armon välittömässä vaikutuksessa voimme pyhien tavoin Herran ohjauksessa toimia todellisen kristillisen "moraalin" mukaan. Vasta silloin voimme intuitiivisesti Jumalan ohjauksessa nähdä mikä kussakin ongelmatilanteessa on oikea ratkaisu kullakin hetkellä.
Siksi esimerkiksi jäljitellessämme pyhien kulkemaa tietä olemme vaikean tehtävän edessä. Emme voi soveltaa heidän yksittäisessä tilanteessaan tekemiä ratkaisuja yleisesti muihin samankaltaiselta vaikuttaviin tilanteisiin. Emmekä heidän yksittäiseen tilanteeseen antamaansa ohjausta tai selitystä voi yleistää kaikkiin saman kaltaisen oloisiin tilanteisiin.
Siksi voimme oikeutetusti kysyä onko millään lailla merkitystä kristillisen elämän kannalta. Toki meillä on kanonit eli kirkkolaki. Mutta ne ensisijaisesti kertovatkin sen milloin hengellinen elämä on oikealla tiellä. Kanonisen lain puitteissa olemme turvallisilla vesillä ja räikeitä virheitä (ohiampumisia) ei tapahdu. Mutta pelkästään kanoneja noudattamalla emme voi lainkaan sanoa olevamme hyviä kristittyjä tai pyhittymisen tiellä.
Kristuksen seuraaminen on jotakin muuta kuin lain seuraamista...Eikä synti ole lain rikkomista vaan elämän tarkoituksen hukkaamista.
iT
Kysymys tahdon vapaudesta ei todellakaan ole niitä helpoimpia kysymyksiä ratkaistavaksi ja seuraavassa tekstissäni onkin lähinnä mietteitä tästä asiasta, enkä tiedä täyttävätkö ne teologiset kriteerit.
Kun luin tekstiäsi Sakkeuksesta kiinnitin huomiota yhteen seikkaan. Kun Sakkeus istui puussa ja Jeesus tuli hänen kohdalleen niin Jeesus katsoi ylös ( Luuk. 19: 5.) ja sanoi: "Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi."
"Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi", on kohta, joka sai minut miettimään asiaa edeltätietämisen kannalta. Tämä Jeesuksen sana on minusta merkittävä, koska Hän ennalta tiesi (kuten Jumala tietää), että hän vierailee Sakkeuksen kodissa. Sakkeushan ei sitä voinut tietää. Toinen seikka on se, että olisihan Jeesus "voinut" olla huomaamatta Sakkeusta, mutta niin ei käynyt, koska hänen oli nimenomaan määrä olla vieraana Sakkeuksen kodissa.
Mikä sitten on Sakkeuksen osuus pelastuksessa? Onko into saada nähdä Jeesus hänen omaa tahtoaan vai Jumalan armoa?
Minä ajattelen koko prosessin Jumalan armon aikaansaamaksi, eli Jeesus edeltätiesi Sakkeuksen istuvan puussa ennen kuin Hän oli edes Jerikossa asti ja Jeesus myös ennalta tiesi, että hän menisi Sakkeuksen taloon, koska juuri sinne hän oli matkalla, vaikkei Sakkeus sitä vielä tiennyt, että "Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi. Onhan hänkin Abrahamin poika". Minusta, kun on kysymys Jumalasta, silloin ei voi olla missään muodossa kysymys sattumasta. Siitä varmaan olemme samaa mieltä, ettei maailmassa ylipäätään mitään tapahdu sattumalta.
Toisaalta luulisin myös ymmärtäväni sinun näkökantasi ortodoksisesta lähestymistavasta, kun toteat;
"Eli kyse on samanaikaisesta tapahtumasta. Ihminen ei voi kääntyä ilman armoa, mutta Jumala ei pelasta meitä vasten tahtoamme".
Tosin tätä tekstiäsi "Jumala ei pelasta meitä vasten tahtoamme".
minun taytyy hieman pureskella, koska juuri siten kävi Paavalin kohdalla Damaskoksen tiellä.
"Tarvitaan uteliaisuus pieni tahon kipinä, joka ei kuitenkaan voi toteutua ilman armoa".
Eikö täten kuitenkin kaikki ole Jumalan armon aikaansaannosta?
Jo jossakin aikaisemmassa viestissä kirjoitin, että ennalta määräämisen ja ennalta tietämisen välillä on suuri ero. Jumala on Kaikkivaltias ja tietää ennalta kuinka meidän käy ja tietää mikä meille on parasta.Mutta ihminen ei välttämättä toimi Jumalan tahdon mukaan, siinäkin tapauksessa Jumala tietää kuinka me toimimme. Mutta hän ei pakota meitä toimimaan.
Jumala sallii meille vapauden, koska Rakkaus, (joka Jumala apostoli Johanneksen mukaan on) ei koskaan toimi pakottamalla. Bysantin teologiassa, jos olet lukenut Meyendoffia pidettiin ehdottomasti kiinni siitä, ettei Jumala pakota meitä ottamaan pelastusta vastaan.
Siispä Jumala ja Kristus ennalta tiesi, että Sakkeus ottaa hänet vieraakseen, hän myös tiesi Sakkeuksen innon ja uteliaisuuden. Mutta Sakkeus olisi toki voinut kieltäytyä, mutta senkin Jumala olisi ennalta tiennyt.
Hieman samoin on Paavalin laita. Paavali etsi totuutta ja vainosi kristittyjä, koska luuli olevansa totuuden puolella. Mutta kun todellinen totuus - Kristus - paljastui/ilmestyi hänelle, hän otti sen vastaan. Paavalilla olisi ollut myös mahdollisuus kieltäytyä.
Lopuksi Jumalan armon vaikutuksesta. Raamatussa ilmenee useassa kohdin, että Jumala haluaa kaikkien pelastuvan. Siellä sanotaan mm:
"Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille." Matt. 5:45b.
Nyt on huomioitava, että sade on tässä tapauksessa hyvä asia. Ilman sadetta vilja ei kasvanut silloin, niinkuin ei nykyisinkään.
Jumala siis antaa armonsa kaikille. Ihmisen tehtävä on ottaa se vastaan ja antaa sen vaikuttaa, ja pyrkiä sitä kohti. Siksi nöyryys on hyvin tärkeä teema. Vain nöyrä ihminen on valmis ottamaan armon vastaan.
Mutta on tarkkaan muistettava ennaltätietämisen ja määräämisen ero sekä synergian hienovivahteinen merkitys. Jumalan armo on kaikkien ulottuvilla, meidän tulee kääntyä.
Tästä lähtien Jeesus julisti: "Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!" Matt.4:17
Terv. i Tuomas
Toisaalta on ilmeistä, että Israelin kansan vapauttamisen yhteydessä, Jumala nimenomaan pakotti Faaron toimimaan antamalla ulkoisesti sanansa, jonka Mooses välitti Faaraolle ja kuten aikaisemmin totesin Jumala tiesi ennalta, ettei Faarao päästäsi Israelilaisia lähtemään. Oliko sitten Faaraolla vapaa tahto, että hän olisi voinut toimia toisin? Jumala kuitenkin ennaltatiesi varmasti, ettei Faarao päästäisi Israelilaisia lähtemään.
Jos Jumala edeltänäkee, että Faarao ei päästä Israelilaisia lähtemään tai Faarao voi vapaasti muuttaa päätöksensä, niin täytyy jommankumman, minkä Jumala edeltätiesi, välttämättä tapahtua, tai sitten Jumala erehtyy edeltätietämisessään ja edeltäilmoittamisessaan, mikä on mahdotonta.
Niin kuitenkin tapahtui, kuinka Jumala oli edeltäilmoittanut ja kun Faarao viimein päästi Isrelilaiset, ei hän siltikään muuttanut päätöstään vaan lähti ajamaan Israelilaisia takaa, joka päättyi tunnetulla tavalla.
Samoin kävi Juudaksen tapauksessa. Jomman kumman on oltava voimassa, Juudas on kavaltava tai muuttava kavaltamistahtonsa. Mutta tässäkin tapauksessa Jumala ei voi erehtyä edeltätietämisessään. (Joh. 17:12) "Kun minä olin heidän kanssansa, varjelin minä heidät sinun nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, ja suojelin heitä, eikä heistä joutunut kadotetuksi yksikään muu kuin se kadotuksen lapsi, että kirjoitus kävisi toteen". ( Ps.41:10)
Ennaltamääräämisestä ei minusta edellisissä esimerkeissä voi olla kyse. Sen sijaan minusta voidaan sanoa, että meidät on paremminkin ennaltamäärätty pelaustukseen Kristuksessa, kuten (Ap. t. 4:12) toteaa: "Eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa; sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman."
Ennaltatietämisen katson kuuluvan Jumalan salaisuuksiin, kuten (Joh. 6:39) Jeeesus toteaa: "Ja minun lähettäjäni tahto on se, että minä kaikista niistä, jotka hän on minulle antanut, en kadota yhtäkään, vaan herätän heidät viimeisenä päivänä. Tässähän puhutaan niistä, jotka Jumala on Jeesukselle antanut.
Mitä Paavaliin tulee ja kysymykseen hänen vapaasta tahdostaan lienee (Gal. 1:15-16) antavan siihen "yhdenlaisen" vastauksen. "Mutta kun hän, joka äitini kohdusta saakka on minut erottanut ja kutsunut armonsa kautta, näki hyväksi ilmaista minussa Poikansa, että minä julistaisin evankeliumia hänestä pakanain seassa, niin minä heti alunpitäenkään en kysynyt neuvoa lihalta ja vereltä".
Tämän perusteella Jumala tiesi ennalta Paavalin vastauksen, koska samoin kuin Faaraon ja Juudaksen tapauksessa, täytyi jomman kumman olla voimassa, joko Paavalista tulee pakanain apostoli tai Paavali voi kieltäytyä. Tässäkään tapauksessa Jumala ei voi erehtyä ennaltatietämisessään, koska se on mahdotonta, joten Paavalista Jumalan edeltätietämyksen mukaan tuli pakanain apostoli.
Siitä olen samaa mieltä, että Jumala tarjoaa armoaan kaikille Jeesuksessa Kristuksessa, senhän takia on asetettu evankeliumin julistajan virka, että kaikki saisivat kuulla hyvän sanoman Jeesuksesta Kristuksesta. Kaikille sitä julistetaan, mutta Jumala edeltänäkee, ketkä sanan ottavat vastaan. Sitä me emme tiedä, eikä meidän tarvitsekaan tietää. Se kuuluu minusta Jumalan salaisuuksiin. Oleellista minusta on vain se, että evankeliumia julistetaan ja sakramentit jaetaan Jeesuksen käskyn mukaan.
Kuten tiedämme Jumalan sana on lakia ja evankeliumia ja molempia tulee saarnata. Laki paljastaa synnin ja sen tehtävä on saattaa meidät katumukseen, mutta vaikka laki on välttämätön katumukseen, se ei voi kuitenkaan antaa meille elämää, kirjoittaahan Mooses siitä vanhurskaudesta, joka laista tulee, että ihminen, joka sen täyttää, on siitä elävä.(Room. 10:5) Minusta ei kuitenkaan voida sanoa, että kukaan ihminen olisi koskaan lakia täyttänyt, paitsi Kristus.
"Jumaloituminen tai vanhurskauttaminen"seuraa kyllä katumusta, mutta ei minusta siten, että se olisi katumisen vaan armon aikaansaannos. Katumus ei toisin sanoen ole "vanhurskauttamisen tai jumaloitumisen" vaikuttava syy, vaan armo ( Jos näitä kahta edellistä voi nyt aivan verrata täysin toisiinsa. Asiaa on käsitellyt,kuten varmaan tiedät luterilaisella puolella aikoinaan Prof. T: Mannermaa kirjassaan "In ipsa fide Christus adest."
Vaikka olisimmekin joistain asioista erimieltä, voin yhtyä täysin siihen Maksimos tunnustajan toteamukseen, että "mieli, joka alkaa filosofoida jumalallisia asioita" alkaa uskosta. Onhan usko Kristukseen kaiken alku ja loppu.
Toteat, että nöyryys on tärkeä teema. Sitä se on minunkin mielestäni. Olemalla nöyriä näemme paremminkin omat vikamme ja jätämme toisten viat Jumalan arvoitaviksi.
Terv. K-J
Niin, tässä tulee, jos kirjoituksesi oikein ymmärsin, selkeästi esiin luterilaisen ja ortodoksisen teologian ajattelun erot.
Ennaltamääräämistä ei ortodoksisessa teologiassa hyväksytä. Ennaltatietäminen kyllä.
Jumala ei myöskään voi erehtyä ennaltatietämisessään. Se ei silti vie meiltä vapaata tahtoamme.
Seuraava johtopäätös ei ole mielestäni oikea:
"Jos Jumala edeltänäkee, että Faarao ei päästä Israelilaisia lähtemään tai Faarao voi vapaasti muuttaa päätöksensä, niin täytyy jommankumman, minkä Jumala edeltätiesi, välttämättä tapahtua, tai sitten Jumala erehtyy edeltätietämisessään"
Jos Jumalan kaikkitietävyys on täydellinen Hän tietäisi ennalta myös sen, että Faarao lopulta muuttaa päätöksensä. Eikä se vie meiltä vapaata tahtoa pois, tai muuta Jumalan kaikkitietävyyttä.
En ole perehtynyt Mannermaan kirjaan. Hyvin vähän itseasiassa seuraan läntistä oppikeskustelua. Jonkin Mannermaan kirjan olen lukenut, käsitteli kolminaisuusopin kehitystä. Ainakin se teema jäi mieleen.
Sen olen huomannut, että läntisen ja itäisen teologian välillä on keskustelua vaikeuttava termien erilaisuus. Mutta nyt oikeisiin töihin.
Vastaan paremmin, kunhan ehdin ja jos joku muu ei ehdi ensin.
terv, i T
On aivan totta, että ihminen tekee syntiä sekä tiedostamattaan, että tieten tahtoen rikkomalla Jumalan vanhurskasta tahtoa.
Toteat edelleen, että synti ei ole oikeudellinen asia, vaan hengellinen sairaus, mutta eikö toisaalta ole niin, että sana "laki" ylipäätään jo sisältää oikeudellisen näkökulman. Eikö tämä näkökulma tule esille jo syntiinlankeemuksessa, kuten (1. Moos. 2:16-17) todetaan: "Ja Herra Jumala käski ihmistä sanoen: "Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista, mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman." Samoin minusta oikeudellinen näkökulma liittyy Siinailla annettuun kymmeneen käskyyn, joita ihminen rikkoo jatkuvasti tahtoen tai tahtomattaan. Sama näkökulma tulee myös esiin (1. Joh. 3:4) "Jokainen, joka tekee synnin, tekee myös laittomuuden; ja synti on laittomuus".
Toisaalta Kristushan tuli juuri täyttämään lain, että me olisimme uskossa häneen laista vapaita, ei niin että me kristittyinä saisimme vapauden elää laista piittaamatta, vaan siten, että uskossa Kristukseen me olemme hengellisessä mielessä laista vapaita.
Mitä tulee syyllisyys-käsiteeseen, eikö se ole pohjimmaltaan viittaa hengellisyyteen, koska eikö moraalittomuus ole juuri seurausta siitä, mikä lähtee ihmisen sydämessä, kuten totesin ( Matt. 15:19) "Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset".
Minusta syyllisyys on hyvin tuttu käsite sielussamme. Näin minä ainakin koen.
Samaa mieltä olen siitä, että "hengelliseen kilvoituselämään kuuluu olennaisena taistelu pahoja ajatuksia vastaan". Toisaalta luulen, jos ollaan täysin rehellisiä, että nämä pulpahtavat synnilliset ajatukset eivät minusta ole aivan niin hallittavissa, kuten annat ymmärtää, sillä onko maanpäällä ollut olemassa kristittyä, joka ei ole koskaan vihastunut ei vain ajatuksissa, vaan myös käytännössä ulostulevina sanoina jne. Minusta vaikka me tahdommekin hillitä mieleen tulevia synnillisiä ajatuksia,( jotka minusta jo sinällään ovat syntiä) minusta meidän täytyy kuitenkin Paavalin kanssa todeta:
"Room. 7:19 sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.
Room. 7:20 Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu.
Room. 7:21 Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni;
Room. 7:22 sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin,
Room. 7:23 mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on.
Room. 7:24 Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista"?
Kuten itse mainitset, apostoli Paavali puhuu synnin 'laista', joka tekee työtä meidän tahtoamme vastaan. Hän tuskin tarkoittaa tällä 'lailla' mitään oikeudellista asiaa. Korostan edelleen, että Raamatun ovat kirjoittaneet tietyt ihmiset tiettynä aikana. Tietenkään tämä ei tarkoita sitä, että esim. Raamatun eettinen opetus olisi millään muotoa aikasidonnainen ja muuttuvainen. Sitä se kuitenkin tarkoittaa, että Raamatun ilmaukset edustavat omaa aikaansa. Raamattu ei ole systemaattisen teologian käsikirja, jossa jokainen ilmaus ja sanavalinta on ikään kuin Jumalan suusta lähtenyt. Vaikka Raamattu on Jumalan sanaa, se on ihmisten kirjoittama.
Ei käskyjä ja lakia annettu siksi, että Jumala haluaa olla lainsäätäjä, vaan siksi, että niiden tehtävänä on varjella ihmistä ja ohjata tätä kohti ihmiselämän tarkoitusta - jumalallistumista. Vanhan liiton laki teki tämän ennen muuta johtamalla Kristuksen lihaksituloon. Uusi liitto jatkaa tätä tekemällä uskovat Kristuksen ruumiin jäseniksi sakramenttien pohjalle rakentuvan kilvoitteluelämän kautta.
Samaa mieltä voin olla siitä, mitä sanot Kristuksen suhteesta lain täyttämiseen ja näin ollen kristittyjen suhteesta lakiin. Oletan, että voimme sanoa meidän olevan vapaa Vanhan liiton laista, jolla ei ollut voimaa jumalallistaa ketään. Uudessa liitossa lain pitäisi olla ihmisen sydämessä. Luonnollisesti tämän mahdollistaa vasta kilvoittelu himojen karsimiseksi ja hyveiden saavuttamiseksi.
Syyllisyys-käsite antaa toki oman lisänsä käsityksellemme synnistä. Sehän itse asiassa juuri korostaa vapaata tahtoamme ja siten vastuutamme Jumalan ja lähimmäisemme edessä. Se ei kuitenkaan ole ainoa näkökulma, josta voimme syntiä tarkastella. Synti on ennen muuta hengellistä sairautta. Miten annamme tämän sairauden - synnin lain - vaikuttaa elämässämme, on riippuvainen meistä itsestämme.
Se, että pahat ajatukset pulpahtelevat mieleemme ja sydämeemme, ei ole hallittavissa. Meillä on kuitenkin jälleen vapaa tahto päättää annammeko niiden saada sijaa ajatuksissamme.
Apostoli Paavali oli harvinaisen pyhittynyt ihminen. Kun hän puhuu itsestään syntisenä, häntä ei pidä ottaa täysin kirjaimellisesti. Toki synnin laki yhä vaikutti hänessä, mutta Jumalan avulla hän oli jo noussut sen yläpuolelle niin, ettei se enää hallinnut häntä ja hänen toimintaansa. Hyvin nöyrällä tavalla hän haluaa omaan kelvottomuuteensa viitaten kohdistaa sanansa meihin, jotka olemme vielä kaukana hänen saavuttamastaan hengellisestä korkeudesta. Tällä tavoin hän haluaa ikään kuin lohduttaa meitä, jotka olemme vielä hengellisen elämämme alkumetreillä. Jokainen, myös apostoli Paavali, joutuu tietenkin elämänsä loppuun asti taistelemaan synnin lakia vastaan.
Kristitty ei luonnollisesti ole synnitön. Hän on ihminen, joka Jumalan armovoimaan nojaten taistelee synnin lakia (=sairautta) vastaan. Tällä tiellä hän kokee niin lankeamisia kuin syvään katumukseen pohjautuvia nousuja. Korkealle hengellisessä elämässä kohonneet - ne, jotka eivät juurikaan lankea syntiin teoissa - taistelevat sitäkin enemmän ajatuksien ja tunteiden tasolla tapahtuvaa synnin voimaa vastaan. Ei Kirkko ole terveitä, vaan sairaita varten.
En voi antaa periksi, sillä ortodoksinen opetus ei voi hyväksyä ennaltamääräämistä. Toisaalta pyydän, että käyttäisit termejä ennalta tietäminen ja määrääminen johdonmukaisesti. En ole varma onko edellisessä viestissäsi niin tehty. Itse en ole luonteeltani todellinen systemaatikko siksi lainaan kahden kirkkoisän tekstejä. Ensimmäinen on Johannes Damaskolainen 700-luvulta ja toisen Augustinuksen tekstejä olet lienee lukenutkin.
Johannes Damaskolainen kirjoitti aikoinaan kirjan, joka kulkee nimellä "Ortodoksisen uskon tarkka esitys". Teos on suomennettu 1989.
Neljännessä osassa pyhä Johannes lähestyy vapaan tahdon ja ennalta tietämisen ja määräämisen kysymyksiä useamman luvun verran. Tekstisi pohjalta oletan, että et ole perehtynyt teokseen.
Luvussa "Siitä, että Jumala ei ole pahuuden alkusyy" ilmenee Johanneksen käsitys, ettei Jumala ole missään tilanteessa pahuuden lähde. Johannes kirjoittaa:
"On tiedettävä, että jumalallisessa Kirjoituksessa on tapana kutsua Jumalan peräänantamistakin Hänen toiminnakseen".
Esimerkkinä hän käyttää Paavalin kirjettä Timoteukselle, joissa Paavali puhuu astioista, jotka on halpaa tai jaloa käyttöä varten. Tässä verrataan astiaa ihmiseen. pyhä Johannes jatkaa.
"Jos nyt joku puhdistaa itsensä tämänkaltaisista, tulee hänestä astia jaloa käyttöä varten...on ilmeistä, että puhdistuminen tapahtuu vapaaehtoisesti, sillä hän sanoo: Jos joku puhdistaa itsensä, ja vastakohta kuuluu selvänä: jos joku ei puhdista itseänsä, hän on halpa astia."
Johannes jatkaa: "Lausetta: Jumala on antanut heille uneliaisuuden hengen, silmät, etteivät ne näkisi, ja korvat, etteivät he kuulisi, - kaikkia näitä ei pidä käsittää Jumlan toimintoina, vaan että Jumala on antanut periksi, niin että hyvyyv olisi vapaaehtoista ja pakotonta."
"kun sanotaanettä Jumala luo pahaa ja: Tapahtuuko kaupungissa onnettomuutta, jota Ei Herra ole tuottanut? Ei tarkoiteta, että Jumala olisi pahuuden alkusyy. Koska Pahuudella on kaksi puolta, on kysymyksessä kaksi asiaa: Sillä toisinaan on kysymys luonnon pahuudesta...toisinaan sellaisesta, jonka aistimme pahana...eli ahdistukset ja onnettomuudet...Huomattakoon, että me olemme niihinkin syypäitä. Sillä tahaton pahuus on tahallisen jälkeläinen.
Luvussa "siitä että ei ole kahta alkua" Johannes käsittelee pahan olemusta ja sitä, että on vain "yksi hyvä alku, joka on vapaa kaikesta pahuudesta....mistä paha sitten tulee?...Paha ei ole mitään muuta kuin hyvän puuttumista ja muuttumista luonnon mukaisesta luonnon vastaisuuteen. Sillä kaikki mitä Jumala loi oli sangen hyvää sellaisenaan. Mikä siis pysyy sellaisenaan, miksi se luotiin, on sangen hyvää, mutta jos se vapaaehtoisesti poikkeaa luonnon mukaisuudesta ja päätyy luonnon vastaisuuteen, se joutuu pahuuteen."
Synti on pyhän Johanneksen mukaan tahallista poikkeamista luonnon mukaisuudesta.
Luku "miksi ennalta tietävä Jumala loi syntiset, jotka eivät tule katumaan" on merkittävä lyhykäisyydessään. luku alkaa:
"Hyvyyden tähden Jumala toimittaa luodut olemattomuudesta olemiseen ja tietää, mitä tulee tapahtumaan...ensin on oleminen ja sitten hyvän ja pahan oleminen. Jos Jumala estäisi olemasta niitä, joiden piti olla Jumalan hyvyyden tähden, mutta jotka omasta halustaa ovat pahoja, niin pahuus voittaisi Jumalan hyvyyden. Siksi Jumala tekee hyväksi kaiken mitä tekee, ja jokainen tulee hyväksi tai pahaksi oman halunsa mukaisesti."
Lopuksi Johannes kasittelee synnin lain ja Jumalan lain vaikutusta. Lopputoteamus on, "on siis mahdotonta toteutta Jumalan käskyjä muuten kuin kärsivällisyyden ja rukouksen kautta."
Tarvitsemme siis Jumalan armoa kääntyäksemme, mutta meillä on vapaaehtoinen motiivi pelastukseen tai sen torjumiseen. Pelastua emme kuitenkaan voi omin avuin.
Sitten Augustinus ja hänen teoksensa "Henki ja kirjain". Teos on kirjoitettu selvittämään Augustinuksen väittämää:
"Ihmisen on mahdollista olla vailla syntiä, jos häneltä itseltään ei puutu tahtoa ja jos Jumala antaa apuaan."
Kirjan lopussa Augustinus kysyy: "Hävittääkö armo tahdon vapauden?" ja vastaa: "armo ei tee tyhjäksi vapaata ratkaisua, vaan vahvistaa sen...Vain vapaa ratkaisu voi täyttää lain. Lain kautta tulee synnintunto, uskon kautta saadaan armo avuksi syntiä vastaan, armo parantaa sielun synnin viasta, sielun terveys vapauttaa ratkaisuvallan, vapaa ratkaisu rakastuu vanhurskauteen, rakkaus vanhurskauteen täyttää lain."
Augustinuksen mukaan ratkaisevin asia tässä on usko. Seuraava kysymys onkin uskon ja vapauden suhde. Eli "onko usko meidän vallassamme eli voimassamme." Augustinuksen mukaan meidän tulee erottaa tahto ja voiminen. Joskun me tahdomme, vaikka emme voi tahtoa täyttää ja joskus voisimme mutta emme tahdo.
Paavaliin vedoten, Augustinus päättelee, että Jumala antaa uskon, mutta ei tahtomme vastaisesti. Sillä, "uskooko joku ellei tahdo, tai onko uskomatta vaikka tahtoo? Sellainen asenne on mieletön!"
"Raamattu ei kertaakaan sano:´ei ole tahtoa muutoin kuin Jumalalta´ siihen on hyvä syy: se lause ei ole tosi. Muutoin Jumala olisi syntienkin alkuunpanija - kamala sanoakin."
Augustinus pitää uskoa ja pelastusta Jumalan lahjana, ja uskonkin Jumala vahvistaa ja sanookin lopuksi ihmisestä ja sielusta: "Siksi kaikki, mitä sillä on ja mitä se saa, tulee Jumalalta, mutta itse vastaanottaminen ja omistaminen on ihmisen oma asia."
Näihin kirjoituksiin vedoten väitän, että ihmisellä on vapaa tahto joko ottaa pelastus vastaan tai ei. Ja näin on kaikissa tapauksissa. Toisaalta voi olla, että ajattelet tämän ratkaisuvallan liian pitkälle, pitemmälle kuin tarkoitan. Jumalan armo astuu heti avuksi, kun tahto osoittaa kohti uskoa ja Kristusta. Toisaalta Augustinus osoittaa, että Jumala jatkuvasti taivuttaa myös tahtoamme mm. Julistamalla armoa ja antamalla lain.
Anteeksi tämä äärimmäisen pitkä viesti. Ja kiitos keskustelusta, joka on saanut kertaamaan kirkon perusopetusta ja selvittämään ajatuksia jälleen tältäkin saralta.
Terv, isä Tuomas
........edelliseen viestiisi, mutta sen verran viimeisestä viestistäsi voin todeta, että Jumala ei missään nimessä ole pahuuden alkusyy, mutta Jumala näytää vaikuttavan myöskin pahoissa, kuten faaraon esimerkki osoittaa. Täten kyllä tapahtuu pahaa, mutta eihän syy silloin ole Jumalassa, vaan faaraossa. Täten, kun Jumala alkoi vapauttaa israelilaisia orjuudesta, he joutuivatkin entistä ahtaammalle faaraon pahuuden tähden. ( Tätä asiaa täytyy vielä miettiä)
Voi olla, etten ole aivan johdonmukainen kirjoittaessani Jumalan ennaltatietämisestä ja ennaltamäärämisestä. Ennaltamäärämisen käsitän siten, että Jumala on ennaltamäärännyt meidät pelastukseen Kristuksessa, koska muuta nimeä ei ole annettu, jossa meidän pitää palastuman.
"Seuraava johtopäätös ei ole mielestäni oikea:
"Jos Jumala edeltänäkee, että Faarao ei päästä Israelilaisia lähtemään tai Faarao voi vapaasti muuttaa päätöksensä, niin täytyy jommankumman, minkä Jumala edeltätiesi, välttämättä tapahtua, tai sitten Jumala erehtyy edeltätietämisessään"
Jos Jumalan kaikkitietävyys on täydellinen Hän tietäisi ennalta myös sen, että Faarao lopulta muuttaa päätöksensä. Eikä se vie meiltä vapaata tahtoa pois, tai muuta Jumalan kaikkitietävyyttä".
(2. Moos. 11:1) kyllä todetaan se, että Jumala ennaltatiesi, että Faarao lopulta päästäisi israelilaiset : "Sitten Herra sanoi Moosekselle: "Vielä yhden vitsauksen minä annan tulla faraolle ja Egyptiin; sen jälkeen hän päästää teidät täältä. Ja kun hän todella päästää teidät, niin hän ajamalla ajaa teidät täältä".
Nimenomaan kyseisten raamatunkohtien valossa näyttäisi siltä, että kun Jumala halusi riistää faaraolta tämän hirmuvallan ahdistaen häntä Mooseksen sanalla, niin faaraon tahto ei kuitenkaan alistunut Jumalan sanan alle, koska (tämä seikka on mielestäni tarkasti huomioitava) Jumala ei antanut faaraon sisimpään Henkeään, vaan jätti faaron pahan tahtonsa valtaan.
Katson siis, että ihminen, (kuten faaraokin) "luonnollisessa tilassaan" on kokonaan pahan vallassa, kuten (1. Moos. 6:5) todetaan "Mutta kun Herra näki, että ihmisten pahuus oli suuri maan päällä ja että kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat".
Edelleen
( 1. Moos. 8:21) "Ja Herra tunsi suloisen tuoksun ja sanoi sydämessänsä: "En minä koskaan enää kiroa maata ihmisen tähden; sillä ihmisen sydämen aivoitukset ovat pahat nuoruudesta saakka. Enkä minä koskaan enää tuhoa kaikkea, mikä elää, niinkuin nyt olen tehnyt.
Kun aiemmin totesit, "tarvitaan uteliaisuus pieni tahdon kipinä, joka ei kuitenkaan voi toteutua ilman armoa", niin käsitänkö oikein, jos totean, että ilman armoa "tämä kipinä" ei syty, vai lähteekö ortodoksinen käsitys siitä, että ihmisessä itsessään on olemassa "hyvä ydin", jonka avulla hän voi tahtoa hyvää jossain määrin?
"Room. 11:32 Sillä Jumala on sulkenut kaikki tottelemattomuuteen, että hän kaikkia armahtaisi.
Room. 9:18 Niin hän siis on armollinen, kenelle tahtoo, ja paaduttaa, kenen tahtoo.
Joh. 12:37 Ja vaikka hän oli tehnyt niin monta tunnustekoa heidän nähtensä, eivät he uskoneet häneen,
Joh. 12:38 että kävisi toteen profeetta Esaiaan sana, jonka hän on sanonut: "Herra, kuka uskoo meidän saarnamme, ja kenelle Herran käsivarsi ilmoitetaan?"
Joh. 12:39 Sentähden he eivät voineet uskoa, koska Esaias on vielä sanonut:
Joh. 12:40 "Hän on sokaissut heidän silmänsä ja paaduttanut heidän sydämensä, että he eivät näkisi silmillään eivätkä ymmärtäisi sydämellään eivätkä kääntyisi ja etten minä heitä parantaisi."
(Edelliset lainaukset Raamatusta ovat sellaisia, joiden tulkitsemista täytyy kyllä miettiä, vaikka näissäkin kohdissa tulee selvästi ilmi Jumalan kaikkivaltius ihmisen suhteen)
Mitä tulee Prof. T Manerman kirjaan, siinä todetaan mm. näin; "jumalalistumisajatus luterilaisessa muodossaan esiintyy myös Lutherin selittäessä, että usko merkitsee Kristuksen muodon saamista ihmisessä. Uskossa kristitty tulee Jumalan kuvan (imago) kaltaiseksi."
Toisin sanoen usko Kristukseen on se perusta, joka tuo mukanaan muut hyveet, jos käytän bysanttilaista ilmaisua, kuten sekä Maksimos Tunnustaja sekä Niketas Stetanos vakuutavat, että "usko edeltää kaikkia hyveitä , johon kuuluvat toivo, rakkaus, sisäinen tarkkailu ja rukous. Minusta nämä kuuluvat myös luterilaiseen perintöön, kuten sekin, että olemme ansiottomia palvelijoita.
Kiitos vaan pitkästä viestistä. Nämä ovat mielenkiintoisia asioita pohdittavaksi, joten minäkin olen joutunut paneutumaan luterilaiseen perintöön tämän asian suhteen. Ehkä minä kuitenkin enemmän tukeudun Lutherin, kuin Augustinuksen tekstiin tämän asian yhteydessä ja vertaan Lutherinkin tekstiä siihen, mitä Raamattu sanoo tästä asiasta.
Minä olen ehkä luonteeltani enemmän dogmaatikko. Pyrin kuitenkin siihen, etten tarjoaisi mitään valmiita vastauksia, koska minulla ei niitä ei ole, vaikka tietenkin kirjoitan omasta uskonnollisesta perinteestäni käsin aivan kuten sinäkin omastasi. Yritän kuitenkin pitää tässä keskustelussa lähinnä pohtivan asenteen. Johannes Damaskolaisen teksteihin olen kyllä aiemmin tutustunut, mutta siitä on sen verran aikaa, että täytyypi käydä lainaamassa hänen kirjansa.
Parhain terv. K-J
"Siitä, että Jumala ei ole pahuuden alkusyy" ilmenee Johanneksen käsitys, ettei Jumala ole missään tilanteessa pahuuden lähde".
Kuten aiemmassa viestissäni totesin Jumalassa ei voi olla mitään pahuutta. Ajatus on täysin mahdoton. Kun Raamattu puhuu pahan alkuperästä, nousee esille kaksi eri kysymystä, joista toinen koskee ihmisen ensimmäistä lankeemusta, toinen pahan äärimmäistä alkua. Kuten Raamatun alkulukujen perusteella voidaan todeta, Raamattu tekee eron perkeleen ja ihmisen lankeemuksen välillä. Ihminen on langennut kiusattuna, mutta perkele on pahan alku. Muuten ei Raamattu paljon puhu pahan alkuperästä. Luullakseni tämä on selvä tosiasia kaikille, jotka ottavat Raamatun todesta. Se, että toisille syntiinlankeemus on "myytti" ei ole mitään muuta kuin lankeemuksen seurausta, niinkuin nyt jokainen ei voisi järjelläkin todeta, että maailma on pahan vallassa. Sen toteamiseen riittää minusta pelkät tv-uutiset.
"Johannes jatkaa: "Lausetta: Jumala on antanut heille uneliaisuuden hengen, silmät, etteivät ne näkisi, ja korvat, etteivät he kuulisi, - kaikkia näitä ei pidä käsittää Jumlan toimintoina, vaan että Jumala on antanut periksi, niin että hyvyys olisi vapaaehtoista ja pakotonta."
Seuraavassa Paavalin kirjeessä on viittaus Eliaaseen, joka valittaa, että:
"Room. 11:3 "Herra, he ovat tappaneet sinun profeettasi ja hajottaneet sinun alttarisi, ja minä yksin olen jäänyt jäljelle, ja he väijyvät minun henkeäni"?
Room. 11:4 Mutta mitä sanoo hänelle Jumalan vastaus? "Minä olen jättänyt itselleni seitsemäntuhatta miestä, jotka eivät ole notkistaneet polvea Baalille."
Room. 11:5 Samoin on nyt tänäkin aikana olemassa jäännös armon valinnan mukaan.
Room. 11:6 Mutta jos valinta on armosta, niin se ei ole enää teoista, sillä silloin armo ei enää olisikaan armo.
Room. 11:7 Miten siis on? Mitä Israel tavoittelee, sitä se ei ole saavuttanut, mutta valitut ovat sen saavuttaneet; muut ovat paatuneet,
Room. 11:8 niinkuin kirjoitettu on: "Jumala on antanut heille uneliaisuuden hengen, silmät, etteivät he näkisi, ja korvat, etteivät he kuulisi, tähän päivään asti."
Edellisistä raamatunjakeista voi todeta sen, että nimenomaan Jumala on jättänyt itselleen seitsemäntuhatta miestä, jotka eivät ole notkistaneet polvea Baalille." Paavali toteaa edelleen, että valinta on armosta ja mitä Israel on tavoitellut, sitä se ei saavuttanut, vaan valitut ovat sen saavuttaneet jne.
Minusta tässä tulee koko ajan esille se, että Jumala on se, joka paaduttaa ja antaa armon tahtonsa mukaan, kuten käy ilmi Israelin ja Juudan historiasta.
Totta on tämä Kristuksen sana (Matt. 10:34) "Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan".
Missä saarnataan Jumalan sanaa, siellä syntyy vastustus, sillä ei voineet juutalaisetkaan sietää näitä Kristuksen sanoja. (Joh 8:51-59), kuten Faaraokaan ei voinut sietää Mooseksen sanaa, mikäli Jumala ei anna sisäisesti ihmisille Henkeänsä, kuten kävi Niinivessä, jonka asukasten Jumala tiesi katuvan syntejään säkissä ja tuhkassa. Ainut Jumalan tahdon vastustaja tässä tapauksessa oli Joona, jonka Jumala nimenomaan pakotti saarnaamaan Niinivessä, mutta Joona ensin joutui harjoittelemaan itsensähillitsemistä valaskalan vatsassa.
Kautta koko Isrealin historian on nähtävissä se, että Jumala hajottaa ja pystyttää valtakuntia oman tahtonsa mukaan.
Minusta ihmisen vapaa tahto kokee kolauksen Jeesuksen ristiinnaulitsemisen yhteydessä. Eivät kyenneet opetuslapsetkaan halajamaan sitä mitä Kristus. Vapaaehtoista kuolemaa ristillä. Jos ihmisellä olisi jossain määrin vapaa tahto, silloin minusta ihminen vapaaehtoisesti kykenisi halajamaan myös kärsimystä. Onko vapaaehtoisia, astukoon askeleen eteenpäin. Vai käykö kuten armeijassa?
Tässähän tätä tekstiä tuli hieman liikaakin. Oikeudellista pätevyyttä minä en tekstilleni hae. Koneen ääreen tulen vasta torstaina.
Terv. K-J
että ajattelet vapaan tahdon voimakkaammaksi kuin se on ja merkittävämmäksi kuin se on ja siksi vastustat sitä.
Jos huomasit Augustinuksen pohdinnoissa, hän totesi, että voimme tahtoa, vaikka emme kykene tai voimme kyetä, mutta emme tahdo.
Siis vaikka ihminen tahtookin pelastua, hän ei siihen tahdollaan kykene: "Room 7:18. Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen."
Mutta jos tahdomme ottaa armon vastaan ja tahdomme uskoa, antaa Jumala Hengessään meille uskon ja luottamuksen. Tämäkin tulee esille Augustinuksen tekstissä ja Roomalaiskirjeessä: "Room. 8:2. Hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on näet vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista."
Ei siis pidä olettaa, että ihmisen tahto olisi niin voimakas, että hän pystyisi pelastamaan itsensä tahdollaan.
Pahan alkuperästä olemme samaa mieltä. Juuri näin kirjoittaa myös pyhä Johannes Damaskolainen.
On totta, että Raamatussa on kohtia, joiden mukaan Jumala tuntuu Paaduttavan ihmiset jne. Mutta näitä kohtia kirkkomme tulkitsee juuri Jumalan sallimuksen kautta, Jumala sallii vaikka sanotaankin, että Jumala tekee aktiivisesti. Näinhän juuri selittää mm. Johannes Damaskolainen eilisessa lainauksessani.
Miksi sitten Raamattua tulkitaan näin? Syy lienee siinä, että VT:stä lähtien tuodaan esille myös ajatus ihmisen ehdottomasta vapaasta tahdosta pelastuksen vastaanottamisen ja lankeemuksen suhteen. Näitä kohtia on mm:
Jer. 18:6. "Enkö minä, Herra, voi tehdä sinulle, Israelin kansa, samalla tavalla kuin tämä savenvalaja savelleen? Katso, niin kuin savi on valajan kädessä, niin sinä, Israelin kansa, olet minun kädessäni.
7. Minä voin päättää, että revin, tuhoan ja hävitän kansan tai valtakunnan.
8. Mutta jos se kansa luopuu pahuudestaan, minä muutan mieleni enkä anna rangaistukseni kohdata sitä.
9. Minä voin myös päättää, että rakennan ja istutan kansan tai valtakunnan.
10. Mutta jos se kansa tekee pahaa eikä tottele minua, minä muutan mieleni enkä anna sille sitä hyvää, minkä olin luvannut.
11. "Sano nyt Juudan ja Jerusalemin asukkaille: Näin sanoo Herra: Minulla on suunnitelma teitä vastaan, minä valmistan teille onnettomuutta. Kääntykää siis kaikki pahoilta teiltänne, tehkää hyvää ja eläkää oikein!
12. Mutta he vastaavat: 'Vielä mitä! Me elämme niin kuin itse haluamme! Jokainen meistä tekee oman pahan ja paatuneen sydämensä mukaan.'"
Tästä kohdasta, jota Augustinuskin lainaa käy selvästi ilmi ihmisen tahdon merkitys pelastuksessa ja lankeemuksessa.
Toinen selkeä asimerkki, sisältyy Siirakin kirjaan, joka ei kuuluu luterilaisen kirkon noudattamaan jerusalemilaiseen Raamatun kanoniin mutta kylläkin Septuagintaan, jota ort. kirkko noudattaa. Siirakin kirjan jakeet 15:11-20 Sisältävät perustelun ihmisen vapaalle tahdolle ja sen merkitykselle.
15:11 Älä sano: "Se on Herran syy,
että minä olen hänestä luopunut",
sillä mitä hän vihaa, sitä älä sinä tee.
15:12 Älä sano: "Hän itse
on minut eksyttänyt":
sillä syntistä miestä hän ei tarvitse.
15:13 Kaikkea kauhistusta Herra vihaa,
eivätkä häntä pelkääväiset
sellaista rakasta.
15:14 Hän teki alussa ihmisen
ja jätti hänen
hänen vapaan tahtonsa valtaan.
15:15 Jos tahdot, sinä pidät käskyt;
sinä olet uskollinen, jos se sinulle kelpaa.
15:16 Hän on asettanut eteesi
tulen ja veden:
Kumpaan tahdot, sinä ojennat kätesi.
15:17 Ihmisellä on edessänsä
elämä ja kuolema,
ja hänelle annetaan se,
mikä hänelle kelpaa.
15:18 Sillä suuri on Herran viisaus,
hän on voimallinen valtasuuruudessaan
ja kaikkinäkevä.
15:19 Ja hänen silmänsä ovat käännetyt
häntä pelkääväisten puoleen,
ja hän tuntee ihmisen kaikki teot.
15:20 Mutta ei hän ole käskenyt
kenenkään olla jumalaton
eikä antanut kenellekään lupaa
tehdä syntiä.
Ollaksemme siis johdonmukaisia, jää Faaraon sydämen paaduttamisen tulkinnaksi vain Jumalan sallimus ja periksiantaminen.
Nyt joudun toteamaan, että Raamattua voi (kuten tiedät) tulkita monella tavalla. Luin eilen Lutherin Vanhurskauttamisopin esittelyä, enkä löytänyt sieltä sanaakaan ihmisen vapaasta tahdosta. Niinpä jos Lutheriin tukeutuen Raamattua tulkitaan on luonnollista, että lopputulos on erilainen kuin niillä, jotka tulkitsevat asiaa ortodoksisen tradition kannalta.
Lisäksi on sanottava, että ortodoksisessa kirkossa Raamattu yksin ei ole uskonkäsityksemme perusta vaan Raamattu on kirjana osa koko kirkon Traditiota, joka kokonaisuudessaan paljastaa meille elämän totuuden. Siksi Raamattua tulkittaessa on huomioitava koko kirkon muu hengellinen perintö.
Kysyit aikaisemmassa viestissäsi: "lähteekö ortodoksinen käsitys siitä, että ihmisessä itsessään on olemassa "hyvä ydin", jonka avulla hän voi tahtoa hyvää jossain määrin? "
Vastaan kyllä. Ortodoksisessa käsityksessä lankeemuksessa Jumalankuva ihmisessä ei tuhoutunut täysin, vaan turmeltui. Kreikkalainen Kristoforos Stauropulos kirjoittaakin: "Jumalan kuva...turmeltui ja tummui, mutta ei kadonnut. Se pysyy perustana, johon ihmisen uudelleen luominen ja hänen kääntymisensä takaisin jumaloitumisen tielle nojautuu. uudelleen luominen toteutuu vain Jumalan Sanan ihmiseksitulon kautta...Lihaksitulollaan Jumalan Sana rakentaa sillan yli kuilun, jonka turmeltunut luontomme on aiheuttanut. Synnin luoman kuilun taas kuroo umpeen Hänen ristiinnaulitsemisensa. Ja kolmannen kuilun, kuoleman, tekee tyhjäksi Hänen ylösnousemisensa."
Kristoforos Stauropulos pitää Pyhää Henkeä ratkaisevana. Ilman Pyhää Henkeä emme voi osallistua Kristuksen meille suomasta hyvyydestä ja pelastuksesta. Mutta ratkaiseva on myös vapaa tahto, jota ei voida ajatella erillään Jumalan armosta. Vaan, kuten aikaisemmin selitin Sakkeuksen tarinassa, armo ja tahto vaikuttavat ortodoksisen käsityksen mukaan samanaikaisesti. Tällöin ei ole pakottavaa Jumalan toimintaa, eikä tahtoa, joka palkitaan.
Lopuksi lainaus pyhältä Gregorios Nyssalaiselta:
Jumalallinen armo ei voi päästä sieluihin, jotka pakenevat pelastusta, mutta ei myöskään ihmisen hyveen voima sinänsä riitä kohottamaan todelliseen elämään armosta osattomia sieluja. Mutta kun vanhurskaat teot ja Hengen armo esiintyvät samanaikaisesti, niin ne kumpikin täyttävät autuaalla elämällä sielun, johon ne yhdessä ovat asettuneet."
Tähän perustuu ortodoksisen kirkon opetus askeettisuudesta ja askeettisesta elämästä, joka koskettaa meitä kaikkia. Askeettisen elämän kautta pyrimme taivuttamaan turmeltuneen luontomme ja tahtomme Jumalan tahdon mukaisesti. Yksin emme tähän kykene, mutta (kuten augustinus sanoo) "Ihmisen on mahdollista olla vailla syntiä, jos häneltä itseltään ei puutu tahtoa ja jos Jumala antaa apuaan."
Terveisin isä Tuomas
Nyt on todettava se, että viesteilläni ei pyri luomaan vastakkainasettelua suhteessa ortodoksiseen kirkkoon , vaikka tietenkin on myönnettävä se, että ajatteluani ohjaa luterilainen perinne, joka on luultavasti individualistisempi kuin ortodoksinen. Ortodoksinen perinne lienee enemmän yhteisöllinen. Mutta sinä tiedät sen paremmin.
Poikkean sen verran "aiheesta" todetakseni, että käydessäni ystävieni luona Itä-Suomessa, tämä yhteisöllisyys tuli näkyviin hyvin siinä, että naapurit vierailevat vielä spontaanisti toistensa luona. Tähän tuo tietenkin lisävärinsä se, että tuttavaperheeni toinen osapuoli on karjalainen, joka tietenkin tuo lisämausteensa yhdessäoloon. Tuo yhteisöllisyys, joka vielä on nähtävissä Itä-Suomessa on melkein tyystin kadonnut täältä Länsi-Suomesta (ainakin tältä alueelta, jossa minä asun), joka minusta on suuri vahinko. En tiedä, mitä luterilainen kirkko olisi ilman herätysliikkeitä, vaikka en itse varsinaisesti kuulu mihinkään herästysliikkeeseen. Mutta tuo yhteisöllisyys on vielä näissä liikkeissä koettavissa.
"Minusta tuntuu, että ajattelet vapaan tahdon voimakkaammaksi kuin se on ja merkittävämmäksi kuin se on ja siksi vastustat sitä".
Kuten sanoin, ajatteluani ohjaa tietenkin oma uskonnollinen perinteeni, mutta varsinainen syy siihen, että katson vapaan tahdon ongelmalliseksi, liittyy juuri Aadamin lankeemukseen ja pahan äärimmäiseen alkuperään.
(Joh. 8:44) Jeesus toteaa perkeleestä: "Hän on ollut murhaaja alusta asti, ja totuudessa hän ei pysy, koska hänessä ei totuutta ole. Kun hän puhuu valhetta, niin hän puhuu omaansa, sillä hän on valhettelija ja sen isä".
Jos ajatellaan ihmisen lankeemusta logiikan kannalta, niin ongelmallista tässä on minusta juuri se, miten ihmiseen voi jäädä "hyvä ydin", vaikka se, joka sai Aadamin lankeamaan on olemukseltaan täysin paha, kuten tuossa (Joh. 8:44) alussa Jeesus sanoo juutalaisille: "Te olette isästä perkeleestä".
Tässä yhteydessä viittaan vielä siihen, mitä Raamattu sanoo ihmisestä ennen vedenpaisumusta ja jonka olen jo aikaisemmin tuonut esille. (1. Moos. 6:5) todetaan "Mutta kun Herra näki, että ihmisten pahuus oli suuri maan päällä ja että kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat". Ja näin myös vedenpaisumuksen jälkeen.
Minusta nimenomaan logiikan kannalta on ongelmallista sovittaa näitä kahta asiaa toisiinsa, että se joka on täysin paha, jossa ei itsessään ole mitään hyvää, vaan ainoastaan pelkää pahuutta saa ihmisen lankeamaan mutta kuitenkin kuitenkin sillä tavalla, että ihmiseen jäisi "hyvä ydin".
Minä en kykene loogisesti sovittamaan näitä kahta asiaa toisiinsa. Ihminen kyllä lankeaa, mutta hänen lankeemuksensa ei olisi täydellinen vaan osittainen. Minusta silloin ei minusta myöskään Jumala voisi sanoa , kuten Hän toteaa vedenpaisumuksen yhteydessä (1. Moos. 6:5), eikä Jeesuksen puhekkaan juutalaisille (Joh. 8:44) olisi totta, mikä on minusta mahdottomuus.
Kuitenkin on ero Aadamin lankeemuksen ja perkeleen lankeemuksen välillä, josta olemme samaa mieltä. Käsite-ero koskee siis ainoastaan Aadamin lankeemuksen syvyyttä.
Kuitenkin ihmisellä ulkonaisissa asioissa on vapaa tahto. Voin avata silmäni ja sulkea ne jne. Raamattu kuitenkin näyttäisi kieltävän ihmiseltä vapaan tahdon hengellisisten asioiden suhteen.
Ihminen kykenee vihastumaan , mutta vihastuu järjettömästi, ihminen haluaa, mutta haluua mielipuolisesti (Konstantinos Kavarnos).
Kokonaan toinen asia on mielestäni sitten se, että Jumala saarnauttamansa Sanan välityksellä herättää meidät uskomaan Kristukseen, ja antaa Henkensä meidän sydämiimme. Silloin me alamme tahtoa, sitä mitä Jumala tahtoo, kuten Pavalikin toteaa:
(Room. 7:18) "Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; Room. 7:21-23 Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on".
Tämän Raamatun kohdan käsitän näin, että vasta kun Paavali sai armon ja Hengen sydämeensä, hän alkoi tahtoa sitä mitä Jumala tahtoo. Kuitenkin hän toteaa sen, että vaikka mieli ilolla yhtyy Jumalan tahtoon (tai lakiin) , niin hän ei kuitenkaan pääse eroon synnin laista.
"On totta, että Raamatussa on kohtia, joiden mukaan Jumala tuntuu Paaduttavan ihmiset jne. Mutta näitä kohtia kirkkomme tulkitsee juuri Jumalan sallimuksen kautta, Jumala sallii vaikka sanotaankin, että Jumala tekee aktiivisesti. Näinhän juuri selittää mm. Johannes Damaskolainen eilisessa lainauksessani".
En tiedä onko kysymys vain käsite-erosta jos sanotaan, että Jumala sallii faaraon sydämen paatua tai Jumala paaduttaa faaraon sydämen, jos käsitin oikein edelläolevan tekstisi.
Kirjoitat edelleen.
"Miksi sitten Raamattua tulkitaan näin? Syy lienee siinä, että VT:stä lähtien tuodaan esille myös ajatus ihmisen ehdottomasta vapaasta tahdosta pelastuksen vastaanottamisen ja lankeemuksen suhteen.
Minusta kun puhutaan vapaasta tahdosta on otettava huomioon myös selleinen seikka, että Raamattu esittää meidät kahdella tavalla riippuen siitä, puhuuko meistä laki vai evankeliumi.
Kun Raamattu puhuu meille käskysanalla se edellyttää että meillä on kyky valita elämän ja kuoleman, hyvän ja pahan välillä. Toisin sanoen laki vaatii meitä sekä tahtomaan hyvää, että haluamaan sitä kuten (5. Moos. 30:11) toteaa: "Sillä tämä käsky, jonka minä tänä päivänä sinulle annan, ei ole sinulle vaikea täyttää eikä liian kaukana"(5. Moos. 30:14): Vaan sana on sinua aivan lähellä, sinun suussasi ja sydämessäsi, niin että voit sen täyttää.
Edelleen
"5. Moos. 30:15 Katso, minä panen tänä päivänä sinun eteesi elämän ja hyvän, kuoleman ja pahan,
5. Moos. 30:16 kun minä tänä päivänä käsken sinua rakastamaan Herraa, sinun Jumalaasi, ja vaeltamaan hänen teitänsä ja noudattamaan hänen käskyjänsä, säädöksiänsä ja oikeuksiansa
5. Moos. 30:19 Minä otan tänä päivänä taivaan ja maan todistajiksi teitä vastaan, että minä olen pannut sinun eteesi elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Niin valitse siis elämä, että sinä ja sinun jälkeläisesi eläisitte.
Tämä näyttää selvästi tukevan sitä, että ihmisellä on kyky tehdä niin, kuten Jumala käskee ja tämä näytää tukevan ihmisen vapaata tahtoa.
Nyt voidaan kuitenkin kysyä, mihin perustuu se "logiikka", että me pystymme johonkin siksi, että meidän tulee tehdä niin? Laki siis puhuu meille kuin vapaan tahdon omistaville ihmisille.
Mutta mitä sanoo evankeliumi?
"Jes. 61:1Herran, Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan ilosanomaa nöyrille, lähettänyt minut sitomaan särjettyjä sydämiä, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kirvoitusta, Luuk.
4:18 "Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen."
Edellisissä raamatunjakeissa meitä sanotaan sokeiksi, kahlituiksi, vangituiksi ja kuten Paavali sanoo:
"(Room. 3:12) kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään.
Room. 11:32 Sillä Jumala on sulkenut kaikki tottelemattomuuteen, että hän kaikkia armahtaisi".
Evankeliumi antaa meistä taas aivan toisen näkökulman, joka pitää meitä sidoksissa olevina.
Kuinka nämä soviteaan yhteen. Laki ensimmäinen sana pitää meitä vapaina, kun taas koko Jumalan sana pitää meitä sidoksissa olevina?
Toivottavasti jaksat lukea tekstini, vaikka viestistä tuli varsin pitkä.
Terveisin K-J
Onpa mukava kuulla, että koet Itä-Suomessa vielä yhteisöllisyyttä. Ei se täälläkään kaikkialla itsestäänselvyys ole...ei edes kirkon piirissä.
Mitä tulee Adamin lankeemukseen, hmm. minä puolestani kokisin lankeemuskertomuksen ongelmalliseksi jos vapaata tahtoa ei olisi. Ajattelin taas lainata Efraimia, mutta unohdin kirjan kotiin. Seuraavassa kuitenkin ortodoksisesta tavasta tulkita lankeemusta.
Idän kirkon isistä useampi on tulkinnut Adamin lankeemuksen niin, ettei lankeemuksessa pahinta ollut "käärmeen" viekotteluun alistuminen, vaan katumattomuus, jota Adam ja Eva osoittivat. Lopullinen lankeemus ei tietyssä mielessä ollut perkeleen aikaansaannos, vaan ihmisen katumattomuus.
Käskyn rikkomisen jälkeen Jumala etsi ihmistä ja kysyi: "Oletko syönyt siitä puusta, josta minä kielsin sinua syömästä?"
Tällä kysymyksellä Jumala antoi ihmiselle mahdollisuuden katua ja kääntyä. Ihminen kuitenkin syytti Jumalaa virheestään ja osoitti katumattomuutta sanoen: "Nainen, jonka sinä annoit minulle kumppaniksi, antoi minulle sen puun hedelmän, ja minä söin."
Efraim painottaa tulkinnassaan juuri tätä Adamin lausumaa: "...jonka sinä annoit minulle...".
Eva vastaa Jumalan tiedusteluun: "Käärme minut petti, ja minä söin."
Ja samoin käärmeeseen vetoaminen osoittaa Jumalaan ja syytökseen, ikään kuin nuori syyttäisi vanhepiaan: "oma vikanne, että poltan tupakkaa kun ootte noin typeriä ettei teitä ilman kestä!"
Tässä on juuri samasta kysymys. Katumattomuudesta ja vastuun kiertämisestä.
Läpi koko Vanhan testamentin, Jumala lähettää profeettoja kansansa pariin ja etsii ihmistä kuten etsi paratiisissa: "Kääntykää, tehkää parannus!" Mutta ihminen osoittaa katumattomuutta eikä halua kääntyä. Eli tahto puuttuu, tai oikeammin sanottuna tahdomme vääriä asioita.
Vielä yksi mielenkiintoinen asia Efraimin ajattelussa. Ihminen luotiin välitilaan (jos olen oikein ymmärtänyt Efraimin tulkitsijoita ja tekstiä), ei kuolavaiseksi eikä kuolemattomaksi, ihmisellä oli mahdollisuus kuolemattomuuteen, mutta lankeemuksen kautta ihminen valitsi kuolevaisuuden. Tai oikeammin se oli väärän valinnan - tottelemattomuuden seuraus. Ihmisessä oli potentiaalia kuolemattomuuteen, mutta lankeemuksen seurauksena Jumala päätti ettei ihminen voi tulla kuolemattomaksi, ettei pahan kierre jatkuisi loputtomiin. Siksi Jumala sanoi:
"Ihminen on nyt kuin me: hän tietää sekä hyvän että pahan. Ettei hän nyt vain ota elämän puusta hedelmää ja syö ja niin elä ikuisesti!"
Ja tässä on erityisesti huomioitava mitä hyvän ja pahan tieto merkitsee. Se merkitsee hyvän ja pahan tekemistä. Luomis ja lankeemus kertomus on syntynyt (jos olen lukemani oikein ymmärtänyt) noin 2500 ennen Kristuksen syntymää UR:in kunigaskunnan alueella. Tuolloin tieto-opillinen käsitys oli tekemiseen liittyvä: kun syön tiedän syöväni, kun seison tiedän seisovani jne...(mutta nyt ehkä kertaan jo aikaisemmin kirjoitettua.
Nyt lopussa mainitsemaasi eroon lain kautta puhumiselle ja sidottuina oleville. Täytyy palata Augustinukseen ja siihen, mitä olen häneltä jo lainannut. Augustinus joutui perustelemaan väittämänsä "Ihmisen on mahdollista olla vailla syntiä, jos häneltä itseltään ei puutu tahtoa ja jos Jumala antaa apuaan" juuri siksi, ettei Raamatussa ole sellaisesta yhtään esimerkkiä. Koko teos "Henki ja kirjain" on perustelu sille, että väittämä pitää paikkansa, vaikkei sellaista ole koskaan tapahtunut.
Avain perustelle on juuri siinä, että me saatamme tahtoa sellaista, mitä itse emme pysty saavuttamaan. Meillä siis voi olla halua hyvään, mutta yksin emme pysty sitä tekemään, vaan tarvitsemme siihen Jumalan apua. Siksi juuri paavali voi sanoa: Room. 3:23-24 "sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi."
Oleellista on ihmisen halu uskoa, jolloin Jumala armossaan antaa meille uskon ja Sanan ihmiseksi tulon eli Kristuksen sovitusuhrin kautta raivaa meille tien uuteen elämään. Siksi voimme myös sanoa kuten Paavali:
Room.11:36 "Hänestä, hänen kauttaan ja häneen on kaikki. Hänen on kunnia ikuisesti. Aamen."
Mutta myös:
Room.12:1-3 "Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla. Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.
Sen armon perusteella, joka minulle on annettu, sanon teille jokaiselle: älkää ajatelko itsestänne liikoja, enempää kuin on aihetta ajatella, vaan pitäkää ajatuksenne kohtuuden rajoissa, kukin sen uskon määrän mukaan, jonka Jumala on hänelle antanut."
Paavali kehottaa selvästi: "Antakaa koko elämänne..." Ei "Jumala ottakoon teidän elämänne". Ihmisen pitää antaa elämänsä Kristuksen haltuun, tehdä siis valinta ja kilvoiteltava tuossa valinnassa. Mutta koska itse voimme vain haluta, mutta emme kykene toteuttamaan emme saa luulla liikaa itsestämme, vaan kunnia hyvästä kuuluu yksin Jumalalle. Eli päädymme jälleen toteamukseen:
"Hänestä, hänen kauttaan ja häneen on kaikki. Hänen on kunnia ikuisesti. Aamen."
Mutta nyt, me molemmat jo toistamme samoja argumentteja keskustelussa...tai ainakin minä. Olen koettanut parhaan tahtoni mukaan tuoda esille ortodoksisen kirkon näkemyksen vapaasta tahdosta. Parempaan en ehkä kykene. Siksi kannattaa lukea kirkkoisien tekstejä asiasta. Silloin saa suoraa tietoa heiltä itseltään. Ilman kompelöä välikättä. Kiitos pohdinnoista ja kaikkea hyvää.
isä Tuomas
"Ihminen luotiin välitilaan (jos olen oikein ymmärtänyt Efraimin tulkitsijoita ja tekstiä), ei kuolavaiseksi eikä kuolemattomaksi, ihmisellä oli mahdollisuus kuolemattomuuteen, mutta lankeemuksen kautta ihminen valitsi kuolevaisuuden."
Tarkoittaako tämä fyysistä vai hengellistä kuolemaa vai molempia? Mutta mihin fyysinen kuolemattomuus (ihan ajatusleikkinä) olisi johtanut?
Kiitos i Tuomas hienoista kirjoituksista!
.......vielä edellistä viestiäni, jossa totesin;
"mutta varsinainen syy siihen, että katson vapaan tahdon ongelmalliseksi, liittyy juuri Aadamin lankeemukseen ja pahan äärimmäiseen alkuperään".
Ajattelen myöskin nimenomaan siten, että Aadamilla ja Eevalla oli täysin vapaa tahto. Käsite-ero tulee siis siitä, menettivätkö he vapaan tahtonsa täysin vai osittain, kun äärimmäinen paha sai heidät lankeamaan ja periytyykö synti ja syyllisyys heidän jälkeläisilleen. Tästä kirkoillamme on erilaiset näkemykset.
Oikeastaan tässä on kiteytettynä koko asia, jota olen pohtinut jo pidempään.
Mutta paljon on myös sitä, mikä yhdistää
"Idän kirkon isistä useampi on tulkinnut Adamin lankeemuksen niin, ettei lankeemuksessa pahinta ollut "käärmeen" viekotteluun alistuminen, vaan katumattomuus, jota Adam ja Eva osoittivat. Lopullinen lankeemus ei tietyssä mielessä ollut perkeleen aikaansaannos, vaan ihmisen katumattomuus".
Tämä asia, jonka toteat avaa minulle uuden näkökulman, jota en ole huomannut vaikka minulla on suhteellisen paljon ortodoksista kirjallisuutta, mutta vaikeaa on pelkän kirjallisuuden perusteella päästä näkemään toisen kirkkokunnan perimmäistä olemusta. Sillä asiahan on todellisuudessa minusta niin, että elämä kristittynä on jotakin muuta kuin oppi, vaikka henkilökohtaisesti olenkin kiinnostunut muun muassa opillisista kysymyksistä.
Oikeastaan voin todeta sen, että huomaan sielussani tietyn jakolinjan. Toisaalta olen luterilainen, mutta myös bysantin perintö jollakin tavalla elää minussa . Ehkä se johtuu siitä, että Luther joutui kiistaan katolisen kirkon kanssa ei idän kirkon kanssa. Toisaalta vierastan katolisen kirkon pappiskutsumusta ja siihen liittyvää selibaattia. Onhan toki Idän kirkkossakin selibaatti, mutta se ei koske tavallista papistoa, vaan ainoastaan piispoja ja tietenkin luostarissa eläviä. Minusta kirkonne nykyinen arkkipiispa Leo on varsin sympaattinen ihminen. Hänen julkinen kuvansa on rauhallinen, suvaitsevainen ja kiireetön. Näin minä olen hänet kokenut. Olen lukenut myös nykyisen Oulun piispa Panteleimonin kaikki kirjat. Minusta hänen kirjansa ovat taitavaa kaunokirjallisuutta ja minusta kirjat ovat varsin realistisia. Muutenkin mieltymykseni kaunokirjallisuudessa painottuu etupäässä slaavilaiseen kirjallisuuteen. Venäläistä kirjallisuutta kirjahyllyssäni on noin pari metriä.
Aloin äskettäin lukea uudelleen Dostojevskin kirjaa "Karamazovin veljekset". Kun tämä nyt menee kirjaesittelyksi niin yksi, joka sei minut kerrassaan valtoihinsa on egyptiläisen Nobel-kirjailijan Naguib Mahfouzin Kairo-trilogia, jonka ensimmäisen osan luin lähes yhdellä istumalla. En ole vielä löytänyt toista sellaista kirjailijaa, joka osaa niin taitavasti elävöittää itämaista elämää, että kun kirjaa lukee, tuntee melkein olevansa keskellä kuhisevaa Kairoa.
"Mutta nyt, me molemmat jo toistamme samoja argumentteja keskustelussa...tai ainakin minä".
Huomasin itsessäni saman asian, kun eilen kirjoitin viestiäni. Olen kyllä kokenut, että olen saanut uusia näkökulmia viesteistäsi. Jään niitä vielä mielessäni pohtimaan. Omissa viesteissäni olen yrittänyt tuoda esille nimenomaan Lutherin näkökulman asiaan, en niinkään Augustinuksen.
Tässä yhteydessä on todettava, että nämä ovat yksityisiä pohdintojani, koska luterilainen kirkko on käymistilassa, ja historiallis-kriittinen ajattelu on saanut yhä vahvemman otteen kirkon opetuksesta, joten on suoraan sanotava, etten tiedä missä mennään. Ja juuri siksi olen pyrkinyt pitäytymään siinä perinnössä, joka ilmenee Lutherin kirjoissa. Se on sitten toinen asia, olenko tulkinnut häntä oikein, sillä hänen kirjallinen tuotantonsa on varsin laaja. Itse omistan yli 200 suomeksi käännettyä Lutherin kirjaa, joten jo niiden läpikäyminen on valtava urakka.
Kiitos miellyttävästä keskustelusta. Ehkä tapaamme toisenlaisten kysymysten yhteydessä. Kaikkea hyvää myös sinulle.
"Hänestä, hänen kauttaan ja häneen on kaikki. Hänen on kunnia ikuisesti. Aamen."
Terveisin K-J
näin juuri ennen töistä lähtöä.
Hengellinen kuolema liittyy ymmärtääkseni vapaaseen tahtoon ja ihmisen luopumiseen Jumalasta. Hengellistä kuolemaa seuraa fyysinen kuolema. Efraim ei ole aivan yksin ajatuksessa kuolemattomuudesta luomisessa annettuna potentiaalisena mahdollisuutena. Samoin ajatteli ilmeisesti mm. myös Augustinus, joka kirjoittaa Jumalan kaupunki / valtio teoksessaan 13. kirja seuraavasti: (Anteeksi huono käännökseni.)
"Ensimmäiset vanhempamme luotiin niin, että jos he eivät olisi tehneet syntiä, heitä ei olisi erotettu ruumiistaan minkäänlaisella kuolemalla, vaan heille olisi lahjoitettu (tai heille olisi varustettu) kuolemattomuus palkkiona kuuliaisuudelle ja he olisivat elänneet ikuisesti ruumiissaan."
Ratkaisevaa on sana "heille olisi lahjoitettu". Augustinus ei sanonut he menettivät kuolemattomuuden, joka siis olisi heillä jo ollut.
He menettivät mahdollisuuden siihen, se oli heille kyllä varattu ja kuului suunnitelmaan. Mutta koska ihminen lankesi heidät karkotettiin paratiisista etteivät he söisi myös elämän puusta ja eläisi ikuisesti. Tältä tämä ajatus ainakin vaikuttaa.
On huikea ero lankeemuksen käsittämisessä, jos ajatellaan, kuten yleensä opetamme, että ihminen lankesi korkeimmasta tilasta, kuin jos lähestymme asiaa kuten Efraim ja ilmeisesti myös Augustinus, että ihmisellä oli mahdollisuus täydellisyyteen, mutta ihminen valitsi väärin. Tällöin aukeaa myös ortodoksinen opetus kuvasta ja kaltaisuudesta luontevasti.
Olemme luotu Jumalan kuviksi Jumalan kaltaisuuteen, että meissä toteutuisi Jumalan kaltaisuus. Lankeemuksessa tuo Jumalan kuva turmeltui, mutta ei kokonaan kadonnut. Kaltaisuuden voimme edelleen saavuttaa Jumalan armon ja Jumalan Sanan ihmiseksitulon kautta.
Se mitä kuolemattomuus ja lankeemuksen välttäminen olisi saanut aikaan ei ole mielekäs spekulaation kohde, ei edes leikillisesti. Näin siksi, että lankeemuksen myötä koko luomakunta mullistui. Emme voi tämän maailman lähtökohdista arvioida paratiisin elämää, samoin kuin emme tulevan maailman elämää.
Itse olen, kiitos K-J:n asioikkaiden kysymysten, havahtunut tähän mielenkiintoiseen kysymykseen kuolemattomuuden potentiaalisuudesta luomisessa. Täytyy lukea lisää kirkkoisien ajatuksia asiasta ennenkuin kirjoitan mitään lisää.