Taannoin tuli telkusta ohjelma Suomen vankileireistä, minkä jätin kylläkin katsomatta, mutta ohjelmassa kuulemma ihmeteltiin, että miksi Suomen vankileireistä ei ole puhuttu.
No ei kerrottu siinäkään ohjelmassa juuri mitään kummempaa, sillä se kertoi vankileireille joutuneista saksalaisista. Mielestäni oli tietysti ikävää, että "kaverit" jouduttiin telkeämään lukkojen taakse. Ja outoa ja lähinnä 1918 tapahtumia muistuttavaa oli, että myös saksalaisten kanssa tekemisissä olleet saivat tutustua leireihin.
Kuitenkin merkittävämpi ja häpeällisempi ajankohta vankileireillämme tapahtui 1941-1942 talvella, jolloin puolet vankileireillämme olleista venäläisistä vangeista kuoli. Samoin epäilyttävinä vihollisina pidetyt valloitettujen alueiden asukkaat kokovit massiivisen nälkäkuoleman tänä aikana.
Siinä syy, miksi leireistä ei puhuta. Niistä ei ole mitään hyvää kerrottavaa.
No ei kerrottu siinäkään ohjelmassa juuri mitään kummempaa, sillä se kertoi vankileireille joutuneista saksalaisista. Mielestäni oli tietysti ikävää, että "kaverit" jouduttiin telkeämään lukkojen taakse. Ja outoa ja lähinnä 1918 tapahtumia muistuttavaa oli, että myös saksalaisten kanssa tekemisissä olleet saivat tutustua leireihin.
Kuitenkin merkittävämpi ja häpeällisempi ajankohta vankileireillämme tapahtui 1941-1942 talvella, jolloin puolet vankileireillämme olleista venäläisistä vangeista kuoli. Samoin epäilyttävinä vihollisina pidetyt valloitettujen alueiden asukkaat kokovit massiivisen nälkäkuoleman tänä aikana.
Siinä syy, miksi leireistä ei puhuta. Niistä ei ole mitään hyvää kerrottavaa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
"puolet vankileireillämme olleista venäläisistä vangeista kuoli"
Väitätkö, ettei tuo ole hyvää kerrottavaa?
Kyllä aikanaan puhuttiin näistä vankileireistä, niin että lapsikin tiesi niiden olosuhteet. Lapsi tiesi myös elintarvikepulan maassa talvella 1941-44, jolloin ei pääkaupunkiseudulla saatu edes perunoita. Vankileireillä elintarvikepula oli huutava, ja kulkutaudit ja kylmä veivät miehiä. Eikös Lahden lähellä ole venäläisvankien muistomerkkikin. Mutta kuudessakymmenessä vuodessa on tullut muutakin puheenaihetta, eikä näitä jaksa loputtomiin jauhaa.
Miksiköhän Itä-Karjalassa oli ankara elintarvikepula leireille suljettujen keskuudessa?
Suomalaiset saivat jatkosodassa vähän alle 60,000 sotavankia. Näistä n. 18.000 eli pyöreät 30 %, ei puolet, kuoli, suurin osa vuoden 1942 kolmen ensimmäisen kuukauden aikana. Kuolleisuus oli tuonkin jälkeen korkea aina uuteen satoon asti kesällä 1942. Sen jälkeen kuolleisuus putosi lähes normaalille tasolle (=luontainen kuolleisuus).
Siviilileireillä kuolleisuus oli noin 18 % koko vankimäärästä mutta vaihteli ilmeisesti leireittäin huomattavasti. Myös näillä leireillä kuolleisuus oli suurin vuonna 1942, mutta vasta huhti-heinäkuussa. Tämän jälkeen kuolleisuus leireillä oli alempi kuin Itä-Karjalan heimoväestön keskuudessa tai Suomessa.
Kuolleisuuteen vaikuttaneista syistä ehdottomasti suurin oli yleinen elintarvikepula. Kun tähän yhdistyi vähintään välinpitämättömyys ellei suoranainen viha venäläisiä kohtaan, niin leirien olot muodostuivat aluksi hyvin heikoiksi. Tähän tuli muutos sotavankien osalta vasta kun päämaja otti leirit suoraan komentoonsa. Siviilivankien osalta muutos tapahtui kun sotilashallinnossa tajuttiin, että siviilivangit eivät ihan vähään aikaan ole lähetettävissä Saksan miehitysvyöhykkeelle Venäjällä.
Sotavankien kohdalla yksi selittävä tekijä oli myös vankien huono kunto jo vangiksi otettaessa. Venäläiset eivät yleensä noin vain antautuneet vaan piiritetyiksi jääneet joukot pitivät sitkeästi puolensa kunnes ammukset ja muona loppuivat -joskus vielä vähän sen jälkeenkin. Haavoittuneita vankeja oli myös runsaasti. Tämän kuurin jälkeen vangit olisivat tarvinneet lisäravintoa toipuakseen mutta sitä ei ollut antaa. Kun vangeilla teetettiin raskaita töitä vajailla tai ravintoarvoltaan yksipuolisilla ruoka-annoksilla, niin seuraukset olivat kohtalokkaat.
Suomalaisten leirit olivat kesän 1942 jälkeen verrattuna melkein mihin tahansa muuhun sotaakäyneeseen maahan hyvin hoidettuja ja kuolleisuus pysyi hyvin kurissa. Samoin siviiliväestön kohtelu parani kohti sodan loppua ja alun perin kieleen perustunutta erottelua purettiin pala palalta. Jokainen voi itse miettiä sitä, mikä osuus sotaonnen vaihtumisella oli tässä kehityksessä ja mikä selittyy sillä, että inhimillinen hätä vähitellen voitti vihantunteet ja välinpitämättömyyden.
Vuoden 1942 leirikatastrofissa on monia samankaltaisia piirteitä vuoden 1918 leirien kanssa sillä erotuksella, että venäläisiä vankeja ei teloitettu suuria määriä vuonna 1942.
Tutkimus varmaan jatkossa valottaa tarkemmin aihetta, mutta olisi mielenkiintoista tietää miten venäläisten Syvärin vastahyökkäys keväällä 1942 vaikutti siviilien tilanteeseen? Kulkuyhteydet Itä-Karjalaan olivat surkeassa kunnossa ja kelirikkotaistelut ovat varmasti pakottaneet huollon raskaisiin ponnisteluihin ammusten ja muonan kuljettamiseksi etulinjaan. Jäikö kalustoa enää käytettäväksi muihin kuljetuksiin vai tuliko siviilileirien muonitukseen juuri tässä vaiheessa kohtalokas keskeytys, jonka vaikutukset kumuloituivat kesällä 1942? Toinen hyvä kysymys on, missä määrin suomalaiset joukot syksyllä 1941 hamstrasivat elintarvikkeita Itä-Karjalaan edetessään?
Muistaakseni Oulun lähistöllä sijainneen leirin komendantti oli erittäin venäläisvastainen ja suorastaan piittaamaton vankien kuolemista. Siellä kuolleisuus oli erittäin suuri verrattuna muihin sotavankileireihin.
Kuten kirjoitit, leirihallinnon muutos korjasi asiat.
Myös punaisen ristin avulla oli merkittävä edistävä vaikutus leiriemme olosuhteiden parantumiseen ja ilman sitä olisi kuolleisuus ollut myöhemminkin korkea.