Hei kaikille. Ajattelin, että täällä te elämää enemmän nähneet ja asioita tietävät saattaisitte voida auttaa minuakin. olen 14-vuotias, ollut aina ujo, mutta viime vuosien aikana olen lopettanut luottamasta itseeni lähes täysin.
Minulla olisi mahdollisuuksia urheiluharrastuksessani vaikka kuinka pitkälle, ja voisin harjaannuttaa taidepuoltanikin, jos uskaltaisin aloittaa kuvataidekoulun. En kuitenkaan urheilussa uskalla kivuta ylöspäin menestykseen, koska inhoan sitä, jos minua katsotaan tai kun aina ajattelen, että mitä muut mahtavat ajatella. Tämä on suurin ongemani: tahdon miellyttää ihmisiä.
Toinen ongelmani on ihmisjoukot. Koska en tosiaankaan pidä siitä että ihmiset katsovat, ajattelen väkisin että 'tuo vilkuilee', sitten uskon niin ja tulen hysteeriseksi. Kävelen nopeammin, hikoilen enkä puhu mahdolliselle kaverille. Äitini sanoo, että olen luulosairas.
Sisareni sanoi: "sinulla on itsetunto-ongelma, enkä tiedä miten auttaa." Tiedättekö te? Kärsin kovasti, ja haluaisin vain asiallisia vastauksia.
Minulla olisi mahdollisuuksia urheiluharrastuksessani vaikka kuinka pitkälle, ja voisin harjaannuttaa taidepuoltanikin, jos uskaltaisin aloittaa kuvataidekoulun. En kuitenkaan urheilussa uskalla kivuta ylöspäin menestykseen, koska inhoan sitä, jos minua katsotaan tai kun aina ajattelen, että mitä muut mahtavat ajatella. Tämä on suurin ongemani: tahdon miellyttää ihmisiä.
Toinen ongelmani on ihmisjoukot. Koska en tosiaankaan pidä siitä että ihmiset katsovat, ajattelen väkisin että 'tuo vilkuilee', sitten uskon niin ja tulen hysteeriseksi. Kävelen nopeammin, hikoilen enkä puhu mahdolliselle kaverille. Äitini sanoo, että olen luulosairas.
Sisareni sanoi: "sinulla on itsetunto-ongelma, enkä tiedä miten auttaa." Tiedättekö te? Kärsin kovasti, ja haluaisin vain asiallisia vastauksia.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Pystyisitkö jutteleen ongelmastasi esim.koulupsykologille tai terveydenhoitajalle,he varmasti osaisivat auttaa?
en usko että pystyisin, sillä olen niin ujo että tärisen jos pitää jutella sukulaisen kanssa, ketä ei ole vuoteen nähnyt. Äitini kielsi asian, kun yritin puhua hänelle...
Kannattaisi rohkaistua ja kertoa ammatti-ihmiselle joka oikeasti osaa auttaa,he ovat nähneet ja kuulleet kaikenlaista ei tarvitse pelätä mitään.Eikä haittaa vaikka tärisisit tai muuta vastaavaa,kunhan saisit kerrottua ongelmastasi niin saisit apua.Muuten en oikein osaa neuvoa miten pääsisit vaivasta eroon...Onko sulla itsellä ajatuksia mistä moinen jännittäminen ja panikointi juontaa juurensa?
että iso osa ihmisistä hiipii kehdosta hautaan itseään epäillen.Tiedän tämän omasta kokemuksesta mutta toisaalta en mene väittämään,että minun usko ketään autuaaksi tekee.
Paras neuvo minkä sinulle voin antaa on että häivy kotoasi heti kun voit/se on laillista.
Vanhempien mielivallan alla ei kenestäkään kehity muuta kuin kopio virheistä.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja onnen tunteita silloin tällöin (ei jatkuvasti koska sillon et erota tummaa vaaleasta).
En edes usko sinun kärsivän huonosta itsetunnosta koska kuvittelet,että muut sinua katsovat jne,
Kysyhän itseltäsi minkä takia muut tuhlaisivat edes minuuttia ajastaan jotakuta nollaa tuijottaen ja ajatellen.
Itserakkaudesta tässä kysymys on.
Sinun kannattaisi ihan varata aika koulunterveydenhoitajalta tai mieluimmin koulupsykologilta. Apua on tarjolla ja usein auttaa pelkkä keskustelu ihmisen kanssa joka oikeasti uskoo, kannustaa ja luottaa sinuun. Perheesi vähättelee eikä se auta yhtään.
Samanlainen olin itse nuorena ja vieläkin toisinaan vaikka jo yli 40v. Käsien tärinä, hikoilu, pyörryttävä olo, punoitus, ei saa sanotuksi sanaakaan, sydän lyö ja muljahtelee. Olen päässyt paljon eroon jonkinlaisella itsesugressiolla - kuvittelen itseni johonnekkin muualle - se rauhoittaa. Kuitenkin olen asiakastöissä mihin kuuluu paljon myös kokouksia vieraidenkin ihmisten kanssa.
Tyttäressäni (13v) on paljon samaa. Vaikeampanakin, hän oli alle kouluikäisenä sängyn alla piilossa jos tuli vieraita ihan sukulaisiakin joita näki tosi usein. Ei puhunut kenellekkään 1.luokalla. Mutismiakin epäiltiin. Kuitenkin kotona oman perheen kesken toisinaan eloisa. Mutta jo perusluonteeltaan hiljainen, syrjäänvetäytyvä, taiteellinen lahjakkuus.
Me puhumme asiasta, olen neuvonut häntä katsomaan ihmisen hiuksia, otsaa, ohi tms. ei silmiin kun puhuu. Tietty se ei kai ole niin kohteliasta, mutta auttaa itseään - on kiusallista puhua ja katsoa toista silmiin. Suuremmissa tilanteissa auttaa myös ns. katsominen ohi. Tai mielikuvana että kuvittelee olevansa joku muu. Kuulostaa hulluille mutta näillä selvisin itse nuoruuden mahdottomat ujouden puuskat, vanhemmiten tajunnut ne paniikkioireiksi, niitä ei saa vaan päästää vallalle. Itse otin/otan tyttäreni mukaan eri tilaisuuksiin, vaikka harrastus kokouksiin tms. missä hän voi tarkkailla ihmisiä rauhassa, pikkuhiljaa alkoi keskustella heidän kanssaa ja nykyisin kun hän kasvanut minun harrastukseni mukana, tytär keskustelee jo vilkaasti ja asiantuntemuksella ko. jutuista.
Poikani ovat taas luonnostaan eloisia, vilkkaita...juttelevat kenen tahansa kanssa ja mitä tahansa.