Kaunis ystäväni 2

KAUNIS YSTÄVÄNI 2
- Entä jos sydän vääntyy kolmioksi?


I Kaveruus

I get up,
and nothing gets me down.
You got it tough.
I’ve seen the toughest around.
(Van Halen: Jump)


”Jenny, meitin tarttis vähän puhua. Koska sulla olis aikaa?”

Esko palvoi Väinö Linnaa. Hän kai osasi Linnan romaanit ulkoa. Mutta aina, kun hänellä oli ikävää asiaa alaisilleen, hän mielikuvituksessaan samaistui johonkin Linnan sankariin ja alkoi puhua heidän murrettaan. Tampereelta hänkin oli, mutta teennäistä hänen käytöksensä silti oli.

”No vaikka heti. Mikä hätänä?” Esko ei itse kyennyt tekemään aloitteita tällaisissa asioissa. Hän oli mielissään, kun alainen otti ohjat käsiinsä.

”No kun Anne meinaa hoitovapaalle vuodeks. Sää olet ollut sijaisena. Mitenkä olis, voisikkos sää hoitaa hommaa vielä sen aikaa?”

”Tää on kyllä ollu aika rankkaa, kun on se iso projektikin menossa…”

”Mää tiedän. Mutta kun ei meitillä ole ketään muuta, joka pystyis.”

Laskin jaksamistani ja päätin, että jaksan. Minulla oli ihanat työtoverit ja kotona ihana mies ja rakkaat harrastukset. Ja ihana ystävä.

”Okei. Mä teen parhaani.”

Pidin Eskosta ja hänen hieman saamattomasta persoonastaan. Itse hän teki töitä hullun lailla eikä koskaan vaatinut alaisiltaan liikoja. Sosiaalinen lahjakkuus hän ei ollut, mutta ehdoton ammattilainen ja reilu pomo. En mitenkään olisi voinut kieltäytyä.



Elinasta, firman edelliskesän kesätyöntekijästä, jota olin saanut vaikealla hetkellä lohduttaa, oli tullut mieheni ohella paras ystäväni ja samalla mieheni ja minun perheystävä. Tai enemmänkin. Tyttäremme hän ei olisi iän puolesta voinut olla, mutta hemmottelimme häntä mielellämme kuin pikku prinsessaa.

Elinan myötä kielenkäyttöömme lipui kuin huomaamatta paljon muutaman vuoden takaisia nuorison käyttämiä ilmaisuja. Olimme kolmisin toistemme ”raksupeipet” ja ties mitä muuta.

Yleensä se kaikki tuntui minusta ihanalta, mutta oli hetkiä, kun olin huomaavinani jonkin menevän liian pitkälle.

Eräänä talvi-iltana Elina oli meillä nauttimassa lasillisen viiniä raskaan opiskeluviikon jälkeen. Hän valitti päänsärkyä. Mieheni pyysi saada hieroa hänen hartioitaan. Elina suostui mielihyvin. En halunnut jäädä toiseksi ystäväni hyväilyssä, vaan istuuduin lattialle ja ryhdyin hieromaan tytön jalkoja.

”Tää on varmaan taivas”, Elina huokaili.

”Niin onkin, kun täällä on sun kaltainen enkeli”, vastasin hymyillen.

Mutta kun mieheni ryhtyi hieromaan Elinan ohimoita ja tyttö nojasi päänsä mielestäni aivan liian intiimisti rakastani vasten, ehdotin tai paremminkin käskin: ”Kulta, vaihdetaan paikkoja.”

Uusi yritys ei ollut edellistä parempi. Olin näkevinäni Elinan katseen aivan liian kiintyneenä jalkojensa hyväilijään ja mieheni huulet aivan liian lähellä Elinan nilkkoja. En voinut keskeyttää ystäväni nautintoa, mutta toivoin Elinan lähtevän pian. Kyytitarjouksesta oli hyvä pidättäytyä viinilasillisen vuoksi. Loppuillan kiukuttelin miehelleni. Syyksi väitin työstressiä.

Ja stressiä minulla toden totta oli. Yritin purkaa sitä liikuntaan ja seksiin. Liikaa myös viiniin. Töissä saatoin aloittaa päiväni hyväilemällä itseni rennoksi. Kotona vaadin mieheltäni uusinnan tai vähintään puolen tunnin niska-hartiahieronnan. Yleensä molemmat. Hän jaksoi minua ja minä olin onnellinen. Toisinaan omatunto kolkutti kaiken pitämisestä itsestäänselvyytenä, mutta vaiensin sen muistuttamalla työtilanteen väliaikaisuudesta.

Ystävyyttäni Elinan kanssa pidin pakopaikkana kaikesta. Hän oli minulle mieheni ohella paras ystävä. Yhä useammin koin myös eläväni uutta nuoruuttani hänen kanssaan. Se tuntui ihanalta.


Silti suhteeni ja ennen kaikkea suhteemme Elinan kanssa kaiversi mieltäni.

"Kulta?", kysyin varovasti mieheltäni.

"Niin, rakas?"

"Mikä on tällä hetkellä sun isoin fantasias?"

"Että tulis ikuinen rauha maailmaan ja ihmiset tajuais, että toisia tappamalla ei voiteta mitään."

"En mä kyllä ihan sellasta fantasiaa tarkottanut. Sellasta toisenlaista."

"Kulta, kaikki ne jutut, mitä me on tehty yhdessä, on ollu tosi ihania. Kaikkee sellasta mä rakastan."

"Mut onko muuta?"

"Ei nyt tuu mieleen. Ai joo, mut yks olis."

"No?" Äänensävyni oli ehkä tarpeettoman tiukka pelätessäni pahinta.

"Kun sulla oli se tanssiryhmän näytös, niin mä olisin halunnu kaapata sen kauneimman ballerinan, sen sieltä oikeesta laidasta, sen yhen Jennyn, syliin ja mennä sen kanssa rakasteleen johonkin takahuoneeseen."

"No joojoo. Ton sä olet kertonut ennenkin."

"Miks sä muuten kysyt tota?"

"Muuten vaan. Aattelin, että jos sä kaipaisit jotain uutta."

"Mä oon sun kanssa niin tyytyväinen kuin mies vaan voi olla!", mieheni sanoi ja kääntyi antamaan suukon. En silti saanut rauhaa.

"Kulta, tosta fantasiajutusta vielä..."

"Niin?"

"Onks se totta, että miesten yleisin fantasia olis olla kahden naisen kanssa yhtäaikaa?"

"En mä tiedä. Ei se ainakaan mun juttu olis."

"Kuin niin?"

"Mä haluun keskittyä yhteen. Eli suhun."

"Ootsä ikinä ajatellu meitä kolmistaan? Sua, mua ja Elinaa? Kun sä tiedät, että mulla on ollut juttuja sen kaa."
Mieheni oli hetken aivan hiljaa, ja pelkäsin, mikä olisi vastaus.

"Jos mä olenkin sua välillä kiusannut sillä jutulla, niin ihan rehellisesti sanoen mä en haluis olla silleen. Siis kolmistaan."

"Entä Elinan kanssa kaksistaan?"

"Kulta, sä tiedät, että sun ei tarvi kysellä tuollaisia. Mä olen sun ja vain sun. Elina on mulle kaveri, vaikka se sulle onkin ehkä enemmän."

"Ootsä mustis sille?"

"En yhtään. Kyllä sä sen tiedät, että musta on tosi söpöö, kun te pussailette ja kaikkee..."

"Ai söpöö?", kysyin kujeillen, kun kierähdin rakkaani päälle.

"Tosi söpöö", hän vastasi ja suuteli jatkokysymykset pois huuliltani ja mielestäni.


Kesään mennessä olimme saaneet Elinasta innokkaan lenkkikaverin. Yhdessä nauroimme mieheni pakkomielteelle kuunnella lenkkeillessä MP3-soittimestaan nuoruutensa aikaisia rock-hittejä. Elina toivoi hoikistuvansa liikunnan avulla, vaikka sekä minä että mieheni vakuuttelimme hänelle, että hän on hyvän näköinen juuri sellaisena kuin hän on. Ylipainoinenhan hän ei ollut, hieman pyöreä vain.

Kerran palatessamme lenkiltä pururadan parkkipaikalla oli verryttelemässä mies, joka kauempaa katsoen vaikutti eräältä mieheni työtoverilta. Tiettävästi hän harrasti paljon liikuntaa ja oli urheillut kilpaa nuorempana. Miehen jutut olivat kuitenkin lähes aina niin rasvaisia ja sen lisäksi äänekkäitä, että olimme mieheni kanssa keksineet hänelle lempinimen Hartikainen. On miehiä, joiden puheessa joka toinen sana on kirosana. Sitten on miehiä, joiden joka toinen lause koskee autoja tai muita moottoreita. Ja sitten on näitä hartikaisia. Lempinimi juonsi juurensa elokuvahahmo Härski-Hartikaisesta. Mies itse ei nimestään tiennyt, eikä ollut tarpeenkaan. Mielestäni hän oli kiusallinen, mutta loppujen lopuksi kuitenkin harmiton tapaus. Jouduin kuuntelemaan hänen juttujaan yleensä vain mieheni työpaikan pikkujouluissa tai muissa kekkereissä, jonne puolisot haluttiin mukaan. Ei liene mikään yllätys, että Hartikainen oli sinkku.

"Kato, onko toi Hartikainen?", totesin.

"Ai kuka?", Elina kysyi.

"Yksi äijä meiltä töistä vaan", mieheni vastasi sen tarkemmin selittelemättä. Äijä olikin osuva nimitys kuvaamaan Hartikaista.

Olimme jo autolla, ja mieheni tervehti Hartikaista. Minun ei tarvinnut edes katsoa, kun tiesin, että Hartikaisen katse oli jossakin aivan muualla kuin tervehtivässä työtoverissa. Kaksi kaunista naista kesäisissä urheilutamineissa oli jotakin, mistä Hartikainen ei voinut pitää silmiään irti.

Ajattelin, että ainakaan Elina ei välttämättä välittäisi kuulla Hartikaisen juttuja. Hyökkäys on paras puolustus ja annetaanpa Hartikaisen maistaa vähän omia lääkkeitään, tuumin.

Ennen kuin Hartikainen ehätti kommentoimaan näkemäänsä, kiedoin käteni mieheni kaulaan, painauduin aivan kiinni häneen ja suutelin häntä niin, että ulkopuolisellekin varmasti näkyi, että myös kielellä oli osuutensa asiassa: "Kiitos ihanasta lenkkiseurasta, rakas."

Hartikaisen leuka putosi monta senttiä, kun hän näki kerrankin jonkun todella tekevän jotakin sellaista, mistä hän itse riettaaseen sävyyn jaksoi aina puhua. Mutta jatkoa seurasi. Käännyin Elinaa kohti, taivutin vartaloni mahdollisimman viettelevästi vasten tyttöä ja annoin hänelle samanlaisen kielisuudelman: "Ja kiitos sullekin, mun ihana raksu."

Hartikainen katsoi täysin typertyneenä ja suu auki. Kummastuneita olivat Elina ja miehenikin, mutta he eivät sanoneet mitään. Mutta tosiaan he katsoivat.

"Ai moi, Seppo. Nyt vasta tunnistin, kun oli niin kiire pusutella mun raksupeipet", tervehdin Hartikaista aurinkoisesti hymyillen ja kutsuen häntä oikealla etunimellä.

"Terve vaan", Hartikainen sanoi niin hiljaa, että en tiennyt hänen äänialaansa niin pientä volyymiasetusta kuuluvankaan. Muuta hän ei sanonutkaan, vaan lähti lenkilleen.

Kun Hartikainen oli jo kuulomatkan ulkopuolella, mieheni ja minä puhkesimme hillittömään nauruun. Mieheni oli tajunnut temppuni tarkoituksen ja hänellä oli ollut vaikeuksia pitää naamaansa peruslukemilla jo pitkään. Elina ihmetteli kohtaustamme, mutta ymmärsi, kun saimme naurultamme viimein asian selitettyä.

"Sellaset äijät on tosi rasittavia. Se oli sille ihan oikein. Kiitti, että sain olla mukana antamassa sille opetusta."




II Ystävyys

Älä tee minun kanssani mitään sellaista,
jonka voisit säästää siihen,
kun sinulla on mies jonka todella tahdot.
(Zen Cafe: Älä tee)


"Miten olis, jos lauantaina käytäis vähän kaupungilla? Kierreltäis kaupoissa ja käytäis syömässä ja silleen?"

"Joo. Mäkin oikeestaan tarvisin jotain uutta vaatetta, kun lukukausi taas alkaa. Ja varsinkin ne vähän pienemmät farkut, kiitos sulle ja miehelles."

"Jos mä tulisin hakeen sua vaikka yheksältä? Ootko jo silloin hereillä?"


Lauantaiaamuna mieheni vannotti minua tarkkailemaan auton lämpömittaria: ”Kaupunkiajossa se saattaa kuumeta liikaa.”

”Oon tarkkana, kulta. Älä huolehdi. Ja mä jätän tän parkkitaloon.“

Olimme jo jonkin aikaa harkinneet autonvaihtoa. Mieheni oli kovin touhukas asian suhteen tuoden eteeni yhä uusia liikkeistä hakemiaan esitteitä ja tarjoten yhä uusia linkkejä autoliikkeiden nettisivuille. Minustakin uuden auton etsiminen oli hauskaa, mutta niin innokas en ollut kuin mieheni.

Kävin hakemassa Elinan niin kuin olimme sopineet. ”Vautsi, sä näytät upeelta”, ylistin ystävääni. Hän näytti todella hyvältä nuorekkaine olemuksineen. Olin iloinen, että olin päätynyt melko korkeisiin korkoihin kengissäni. En olisi halunnut olla kovin paljon kaunista ystävääni lyhyempi.


”Mitä sä tykkäisit tällasesta?”, Elina kysyi ruudullista hametta katsoessaan.

”Toi sopis sulle tosi hyvin!”

”Ei mut ihan tosi…”

”No kyllä!”

”En mä oikein tiedä…Olisko tää enemmän sun tyylii?”

”No nyt me mennään kyllä sovittaan tätä!”, vaadin ja melkein työnsin Elinan sovituskoppiin edelläni.

Kopista saattoi kuulua kahden naisen kikatus ja mahdollisesti se suudelma, jonka jälkeen Elina päätti, että ruudullinen hame on hänenkin tyyliään.

”Ja sit me etsitään sulle sopiva paita ja sit takki ja sitten vielä kengät ja polvisukat, niin sä oot ihan valmis lukukauden alkuun.”

”Jenny, tiedätsä mitä?”

”No, kultaseni?”

”Aa. Sä oot ihan pervo koulutyttöfantasioines. Ja bee. Mulla ei oo varaa tähän kaikkeen. Kato nyt jo tän pelkän hameen hintaa.”

”Aa. Mä oon aika pervo. Ja bee. Mulla on varaa tähän kaikkeen.”

”Siis tota…”

”Elina. Mä pyysin sua shoppaileen ja mä vastaan kaikista seurauksista. Onks tää selvä?”

”No ei kai se niin voi…”

Vaiensin ystäväni pitkällä suudelmalla keskellä tavaratalon vilkasta käytävää. Nautin tuntiessani katseet selässäni. Olin tuntevinani Elinan tärisevän, mutta ajattelin sen johtuvan vain mielihyvästä.

Kun tavaratalon osastot oli käyty läpi, oli kummankin korissa melkoinen määrä syysuutta. Kassalla pyysin, että myös takanani tulevan kauniin neidin ostokset veloitetaan kortiltani. Elina näytti hiukan kiusaantuneelta ja viereisellä kassalla ollut pariskunta katsoi pitkään.

Ostosreissun jälkeen yritimme mennä erääseen viehättävään kahvilaan, mutta se oli aivan täynnä. Zen Cafe soi taustalla. Pidin siitä, mutta volyymi oli sellaiseen paikkaan mielestäni liian kova. Elina ehdotti, että menisimme hänen luokseen.

Elina keitti kahvia ja tarjosi leipomiaan herkullisia muffinsseja.

Aluksi keskustelimme kaikenlaista yleistä. Kikattelimme ostosreissulla näkemillemme hauskoille tapauksille. ”Näitsä, kun se mies oli ihan, et ’voi ei mä en kestä’, sen naisen kaa, kun se nainen ei löytäny mitään sopivaa itelleen?”

Tai keskustelimme harmittomasti töistä tai opiskelusta. ”Et sä kai niin montaa opintoviikkoo aio tehdä syksyllä? Sähän kuolet siihen!”

Jossakin vaiheessa pinta oli puhuttu. Elina aloitti: "Muistatsä, kun mä silloin kerran juttelin sulle niistä kaikista mun ihan sairaista fantasioista?"

"Muistan. Eikä ne ollu mitään sairaita vaan ihania. Sä olisit halunnut meille sisäköks ja mitä kaikkee."

"Ai, olisko paikka nyt auki?"

"Voi kultaseni, en mä sua palvelijattareks ottais. Sä oot mun rakas."

"Musta olis ihana kokeilla joskus jotain sellasta. Mut siinä pitäis olla tosi paljon luottamusta takana. En todellakaan uskaltais lähtee jonkun baaripokan kanssa kokeileen mitään."

"Toi on ihan totta. Luottamus on siinä kaikkein tärkeintä. Niinkun tietysti kaikessa, missä osotetaan rakkautta toiselle."

"Mä muistan, kun sä kerroit, että sä leikit kaikkee ihanaa sun miehen kanssa. Voi kun mä pääsisin joskus mukaan..."

"Elina, me ollaan juteltu tästä ennenkin ja kyllä sä tiedät..." En ehtinyt edes huolestua, kun Elinan vastaus tuli: "Tiedän tietty. Enkä mä tosissaan ollu. Sori. Mä vaan oon aatellu kaikkee ihan sairasta iltasin."

"Millasta?", kysyin jälleen peläten, oliko Elinalla todellakin halu päästä mieheni ja minun väliin.

"No kaikkee tällasta. Siis mä oon ihan pervo." Elina otti esiin piirustuksen, jonka hän oli tehnyt. Tiesin hänet taitavaksi piirtäjäksi ja olin usein ihaillut hänen töitään. Mutta tämä oli hieman erilainen piirros, ja Elina käänsi kasvonsa ujostellen poispäin ojentaessaan sen minulle katsottavaksi.

Pastellilla tehty kuva oli niin taiten ja tunteella tehty, että se mykisti minutkin, pohjattoman mielikuvituksen omistavan roolileikkien ystävän. Vanhanaikaiseen kauniiseen pitkälaahuksiseen pukuun pukeutunut kaunis nainen seisoi kasvoillaan lempeä, mutta määrätietoinen ilme. Käsissään hän taivutti kevyesti raippaa. Naisen edessä oli polvillaan, katse alas painettuna, palvelijattaren asuun pukeutunut toinen kaunis nainen, edellistä nuorempi. Naisten kasvonpiirteissä oli niin paljon tuttua, että menin aivan hämilleni.

"Mä oon nyt aika sanaton", sain vain sanottua.

"Enkö mä ookin ihan hirvee?"

"No oot sä kyllä aika hirvee." En edelleenkään tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella saati sitten sanoa. Jokin syvällä sisimmässäni olisi halunnut tulla esiin, mutta tietoisesti pyrin vaientamaan sen äänen.

"Haluutko sä sen kuvan itelles? Mä oon tehnyt sen ihan sulle."

"En mä tätä voi ottaa."

"Ottaisit nyt vaan. Jos ei muuta, niin voisit kiusata miestäs sillä."

"No joo. Sehän luulis, että mulla tosiaan on jotain tollasia leikkejä sun kanssa."

"Eikö meillä sit joskus vois olla?"

Olin pitkään hiljaa kykenemättä katsomaan Elinaa. Olin ensin vastata kieltävästi. Sitten jokin kehotti empimään. Mieleen tulvi kauniita muistoja nuoruudesta vuosien takaa. Häivähti ajatus uudesta mahdollisuudesta työstressin voittamiseen. Kiusauksena en niitä ajatuksia pitänyt, vaikka sellaisia ne olivat.

"Haluaisitko sä sit ihan oikeesti kokeilla jotain sellasta?"

"Haluaisin. Ja juuri sun kaa. Suhun mä uskaltaisin luottaa..."

En saanut silmiäni irti kauniista ja tiettyjä syvimpiä kieliäni soittelevasta kuvasta. Yritin vielä heikosti perustella itselleni, että kaikki sellainen, mitä leikimme mieheni kanssa, ei ehkä sopinut ollenkaan suhteeseeni Elinan kanssa. Sitten tuli mieleeni tuli kaikki se, mitä olin kokeillut kauan, kauan sitten Susannan, ensimmäisen todellisen ystäväni kanssa. Ei Elinan kanssa sen pidemmälle tarvitsisi mennä. Jos Susanna ja minä jo melko lievistä kokeiluista ymmärsimme, että tietynlaiset leikit ovat meidän juttumme, huomaisi Elinakin melko nopeasti, olisivatko kyseessä vain omiin ajatuksiin kuuluvat fantasiat vai jotakin, mitä hän todella haluaisi toteuttaa. Sisälläni taisteli kaksi ääntä. Toinen sanoi, että nyt ollaan menossa vaarallisille vesille. Toinen taas, että Elina ei mistään voi saada turvallisempaa kumppania kokeilla, onko kyseessä todellakin hänen oma juttunsa. Toinen ääni voitti. Tai ainakin tukahdutti omantunnon äänen.

"Mitä sä sit haluaisit kokeilla?"

"En mä tiedä. Mä oon ihan kokematon kaikissa noissa. Mut ainakin mä haluisin kokee sen tunteen, että mä oon ihan kokonaan sun. Ja sit ehkä sen, miten kipua voi yhdistää nautintoon. En mä todellakaan mitään rankkaa halua."

"Mä olisin kyllä ehkä turvallisin ihminen auttaan sua siinä, koska mä tunnen sut hyvin ja mä rakastan sua tosi paljon."

"Niin olisitkin. Sen takia mä niin haluisinkin sitä."

Keskustelimme asiasta pitkään. Elina halusi olla aivan vieressäni. Hän nojasi päänsä olkaani vasten ja painautui kiinni minuun. Pidimme toisiamme kädestä ja välillä vakuutimme sanojamme suukottelemalla toinen toistamme.

"Mä suostun yhellä ehdolla."

"No?"

"Että sä kanssa vähän... no... kuritat mua."

"Miks ihmeessä?"

"No kun mäkin kaipaisin sellasta välillä ja mun mies ei oo pitkään aikaan suostunu. Se on niin kauheen kiltti. Mä joudun aina pyytään ja rukoileen sitä melkein kun toi tyttö tossa sun kuvassa, kun mä haluisin olla silleen alla."

"Jos se vaan nauttii siitä, että sä itse pyydät saada kuritusta?", Elina hymyili ilkikurisesti.

"Sä oot kyl aika hirvee noin nuoreks." En voinut olla hymyilemättä Elinan mielikuville.

"Enkö ookin? Kun on tämmönen lehmä, että joutuu elään vuosikaudet puutteessa, niin kyllä siinä tulee kaikenlaista mieleen."

"Nyt sä lopetat heti noi lehmäpuheet. Eikö me olla sovittu siitä? Tai mä..."

"Annat mulle piiskaa heti?"

"En, mutta suukon annan." Hyppäsin hajareisin polvilleni Elinan syliin, taivutin hänen päätään taaksepäin melkeinpä kovakouraisesti ja suutelin tyttöä niin, että lopulta olimme molemmat hengästyneitä.

"Sä oot ihana", Elina sanoi.

"Niin säkin. Ja tiedätsä, mitä mä nyt aion tehdä?", kysyin vihjailevasti.

"No?", Elinan äänessä kuului selvästi odotus.

"Mä merkkaan sut mun omaks, että sä et karkaa multa." Katsoin tyttöä silmiin ja samalla hellin ottein käärin hänen poolokaulustaan alas. Elina nielaisi kuuluvasti ja näytti ymmärtäneensä aikomukseni sulkemalla silmänsä ja taivuttamalla päätään takaviistoon.

Hyväilin Elinan selkää ja suutelin häntä kaulalle ensin hyvin kevyesti ja sitten yhä voimakkaammin. Välillä tarkistin, että en tee kohtuutonta jälkeä tytön kaulan viileään, pehmeään ihoon.

"Nyt sä oot sit mun."

"Niin oonkin. Arvaa mitä?"

"No mitä, mun oma rakas?"

"Tää on mun elämän eka fritsu."

"Ei voi olla. Siis ihan tosi?"

"On tää. Tiedäthän sä, että ei mulla oo juuri miehiä ollu. Ne vähät mitä on, ei sitten halunnu mua niin omaks, että ois merkannu mut."

"No mut haluutko kuulla yhen ihan tyhmän jutun mun elämästä?"

Elina nyökkäsi vastaukseksi.

"Meidän luokalla alko lukion ekalla oleen vähän joka tytöllä kaula syötynä. Mulla ei siis ollu sillon ketään. Yhtenä lauantai-iltana kun porasin kotona yksinäisyyttäni ja maailman pahuutta, mä tein sormilla itelleni fritsun."

"Söpöö. Mitä ne sano koulussa?"

"Ei mitään, kun mua jo seuraavana päivänä hävetti se. Mä laitoin kouluun poolon."

"Eiks se satu kauheesti, jos sen tekee sormilla?"

"Sattu se kai vähän. Mut mähän nyt tunnetusti tein sormilla itelleni kaikkee muutakin..."

"Ja säkö sanoit mua äsken hirveeks!", Elina nauroi hyväntahtoiseti.



III Himo

Savuna ilmaan ei voi estää.
Verenä hiekkaan ei voi kestää.
Kivusta nautintoon on matkaa
pelottavan vähän - jos edes sitäkään.
(Apulanta: Hiekka)


Iltateellä mieheni kanssa avasin keskustelun.

”Rakas, mulla on ylihuomenna ylityövapaa.”

”Se on tosi hyvä. Saat vähän levätä.”

”Saisko Elina tulla meille leikkiin mun kanssa? Silläkään ei oo koulua.” Loin mieheeni sen katseen, jota hän on kutsunut bambinkatseeksi. Luulen, että mieheni aisti äänensävystäni, mitä tarkoitin. Hän nielaisi kuuluvasti.

”Tota… ei se mulle kuulu, mut mitä te leikkisitte?”

”Ei se sulle kuulukaan, mut mä luulen, että sä arvaat aika paljon. Mut ihan tosi, pitäisit sä sitä pahana?”

”En tietenkään, rakas.”

”Sä oot niin ihana.” Minun oli pakko nousta pöydästä, siirtyä toiselle puolelle ja halata miestäni kovaa. ”Sä niin ymmärrät mua.”

Vasta myöhemmin, jälkeenpäin kun leikin hehku oli ohi, ajattelin, että leikkijöitä oli kuitenkin kaksi. Ja kummalle heistä rakkaani nielaisikaan…


Valmistauduin ystävääni varten huolella. Tiesin, mitä hän kaipasi ja mitä – aivan samaa – itse kaipasin. Tiesin, että olisin voinut valmistautua eri tavalla, mutta päädyin johonkin, joka muistutti minua vuosien takaisesta. Kauniisti vartalonmyötäinen mustavalkoraidallinen paita, samanväriset pitkät sukat, päälle kapealinjainen musta lyhyt kotelomekko ja jalkaan puolisääreen ulottuvat saappaat. Meikkaamiseen kulutin toista tuntia. En ehkä ollut se arvokas rouva, jota Elina odotti ja jollaiseksi olisin valmistautunut parissakymmenessä minuutissa, mutta perustelin valintaani itselleni välillämme vaikuttavalla ehdottomalla tasa-arvolla. Tosiasiassa halusin vain olla edelleen Elinan ikäinen.

Kävellessäni Elinaa vastaan bussipysäkille tunsin, tai ainakin olin tuntevinani, miten autot hiljensivät kohdallani. Se tuntui hyvältä. Melko ristiriitaiselta sen sijaan tuntui, kun naapurin Eetu, jonka rippijuhlissa olimme mieheni kanssa juuri alkukesällä olleet, koulusta palatessaan vihelsi kuuluvasti ja sen jälkeen sanoi hiljaisella äänellä kaverilleen jotakin juuri ennen kuin he ohittivat minut maastopyörillään.

Bussi pysähtyi, ja ainoa pois jäänyt oli nuori nainen. Kaunis ystäväni. Halasimme ja suutelimme aivan kevyesti.

Kävelimme käsi kädessä meille. Naapurin pojat ajoivat taas pyörillään ohitsemme. Nyt he eivät sanoneet kuulomatkan päässä mitään, mutta kauempana heillä näytti olevan paljonkin asiaa toisilleen.

Sisään päästyämme istahdin eteisen tuoliin. ”Kulta, viitsitsä riisuu mun saappaat?”, pyysin kokeillen. Elina oli välittömästi odottamassaan roolissa ja kävi polvilleen eteeni tehden, kuten pyysin. Hänen jokainen kosketuksensa tuntui hyväilyltä, eikä tyttö malttanut olla antamatta huultensa koskettaa säärtäni, kun hän täytti pyyntöäni.

”Kiitos, sä oot todella ihana”, sanoin kohottaen sormillani tytön leukaa ja katsoen häntä silmiin. ”Tiedätsä mitä?”

”Mitä, raksu?”

”Tää tuntuu musta todella hyvältä.”

”Niin mustakin.”

”Mä en haluis olla ihan näin pieni, kun me leikitään tälleen. Voisitsä laittaa noi avokkaat mulle?”

”Tottakai”, Elina tuntui olevan hyvillään pyynnöstäni.

”Nyt mä en oo enää paljon sua lyhyempi”, sanoin noustessani ylös. ”Ollaan ihan pusuttelukorkeudella.” Sitä kokeilimme pitkään.

Siirryimme olohuoneeseen, jonka huonekalut mieheni oli siirrellyt jälleen niin, että se palveli nyt leikkihuoneena. Tosin tällä kertaa Elinaa ja minua.


”Muistathan sä, mitä me sovittiin?”, varmistin Elinalta.

”Muistan.”

”Hyvä”, vastasin ottaessani käteeni sohvapöydällä lepäävän rottinkikepin, jonka kiusoitellen olin pyytänyt miestäni hakemaan makuuhuoneemme lelujen joukosta.

Ojensin kepin Elinalle ja niiasin syvään. Hän hämmentyi hetkeksi, mutta otti kepin itselleen.

Sanaakaan sanomatta riisuin mekkoni koko ajan Elinaa silmiin katsoen. Hänen katseessaan aistin hämmästyksen, mutta samalla myös odotuksen. Käännyin selin häneen ja pyysin: ”Riisu mun pikkuhousut, kulta.”

Elina epäröi hetken ja teki sitten niin kuin pyysin. Kiitin häntä ja nousin polvilleni isoon nojatuoliin niin, että nojasin käteni seinään.

”Rakas, mä oon tässä ihan valmiina sun kosketusta varten…”

”Miten sä haluat, että mä kosketan sua?” Elinan ääni oli jännityksestä ja kiihotuksesta matala.

”Ensin kovaa ja sitten hellästi ja kovaa. Ymmärrätsä?”

”Joo kai…”

Ensimmäinen lyönti oli kevyt napautus. Toinenkin ja kolmas. ”Rakas, oo kiltti, ja kosketa mua kovempaa”, pyysin. Elina teki työtä käskettyä, ja seuraavat jo lähes sattuivat. Hänellä ei ollut tällaisesta kokemusta, mutta en halunnut latistaa tunnelmaa antamalla koko ajan ohjeita. Päätin kestää muutaman kuuliaisesti ja hiljaa.

”Kulta, tuu ihan mun lähelle”, pyysin.

Elina tuli viereeni ja silitti selkääni: ”Oonko mä satuttanu sua liikaa?”

”Et ollenkaan. Mut voisitsä nyt koklata mua silleen?” Tartuin tytön käteen ja vein sen alavatsalleni. Elina silitteli minua niskasta ja vei toisen kätensä herkimmille alueilleni.

”Tunnetsä, miten hyvältä tää musta tuntuu?”, kysyin kun tytön sormet olivat perillä. Olin kiihottunut jo pelkästä tunnelmasta.

”Mä oon onnellinen, että sä nautit tästä”, Elina kuiskasi suudelleen korvaani.

”Kurita mua vielä vähän ja sit samalla pidä mua hyvänä”, pyysin.

Elina ei vastannut, mutta hänen kätensä irtautui niskastani ja hetken päästä tunsin jälleen terävän rakkaudenosoituksen pakaroillani. Sitten vielä toinen, kolmas ja neljäs. Tytön toinen käsi oli hyväillyt hiljaa, mutta sitten ystäväni sormet etsiytyivät minuun hiukan syvemmälle ja tunsin olevani kokonaan hänen. Pelkkä tunnelma riitti nostamaan minut ylös, enkä säästellyt ääntäni, kun ystäväni nosti minut kivun ja rajun nautinnon huipulle.

Kun olin päässyt maaliin, lepäsin vielä kontillani tuolissa hetken. Elina silitteli selkääni ja niskaani. ”Mä taisin olla vähän liian raju. Anteeks kauheesti.”

”Et sä ollut, kun ihana.” Yhtä kovia kosketuksia en ollut koskaan mieheltäni saanut, mutta Elinakin oli tuntunut hyvältä. Elinan rakkauden jäljet jäivät vartalolleni loppuillaksi ja pidemmäksikin aikaa. Paljon myöhemmin illalla, kun leikkimme oli päättynyt ja mieheni palannut kotiin, hän aluksi kauhistui, mutta sitten, minun hiukan autettuani tunnelmaan pääsemisessä, hän auliisti ryhtyi lohduttamaan kuritettua tyttöään…

”Mut meidän piti kanssa tosin päin…” Elina aloitti varovasti.

”Niin piti. Ja kohta ollaan niin. Mut mä oon todella kiitollinen sulle, että sä annoit mulle tän”, sanoin ystävälleni pukiessani samalla mekon takaisin päälleni. Tunsin oloni liian alastomaksi näin.

Sitten jatkoin: ”Olisitsä niin ystävällinen ja riisuisit hameesi niin, et mä voin katsella sua?”

Elina nielaisi ja teki, kuten pyysin. Hän jäi seisomaan silmiini katsoen.

”Nyt sä voisit vielä riisuu sun alushousut.” Äänensävyni oli, ehkä mieheni kanssa harjoittamistani leikeistä tottuneena, niin ehdoton, että tyttö niiasi ennen kuin toteutti pyyntöni.

”Sä näytät hyvältä…”

”Kiitos, Jenny”, Elina niiasi taas.

”Riisu vielä puserosi, jooko?”

Elina näytti rintsikoillaan ja sukkasillaan aivan liian herkulliselta.

”Käy nyt polvilles siihen lattialle”, pyysin hiljaa.

Elina totteli ja kiersin hänen taakseen. Hyväilin hänen niskaansa ja selkäänsä. Avasin hellästi rintsikat ja kun ne olivat lattialla, hyväilin tytön rintoja ensin varovasti ja sitten yhä voimakkaammin. Elina äänteli hiljaa, ja tiesin hänen nauttivan.

Kiersin tytön eteen ja kohotin hänen leukaansa. Mahdollisimman lempeällä äänellä pyysin: ”Nyt mä toivoisin, että sä suutelisit mun jalkoja”

Tämä oli sitä jotakin, mitä Elina kaipasi. Hän lähes voihkaisi ja kumartui toteuttamaan pyyntöäni. Kun hän oli suukotellut minua jonkin aikaa, pyysin häntä jäämään siihen asentoon, missä hän oli.

Noudin kepin pöydältä ja kuiskasin Elinalle: ”Nyt sä saat kokee saman ihanuuden, mitä sä annoit mulle. Jos sä siis haluut…”

”Mä haluun, Jenny! Mä haluun!”

”Mut sitten sanot heti, jos tuntuu pahalta.”

”Mä sanon, tottakai.”

Seisoin tytön takana, ihailin hänen kaunista vartaloaan ja annoin ensimmäiset kosketukset kevyesti. Lisäsin voimaa vähitellen, mutta halusin ehdottomasti pitää kosketukseni kevyempänä, mitä hän oli minuun käyttänyt. Olinhan näihin leikkeihin rakkaani kanssa tottunut toisin kuin hän.

Polvistuin tytön viereen ja kuiskasin pyytäen häntä ottamaan hiukan leveämmän haara-asennon. Elina voihkaisi vastaukseksi ja teki, kuten pyysin. Vein käteni koskettamaan häntä hellästi samalla, kun toinen käteni valmistautui antamaan toisenlaisen kosketuksen. Montakaan kosketusta ei tarvittu, kun tyttö jännitti vartalonsa, huudahti ja jäi huohottaen kontilleen.

”Kiitos, Jenny… mä en oo ikinä kokenu tätä tälleen… tää oli jotain ihan älyttömän ihanaa…”

Lepäsimme pitkään sylikkäin, minä nojaten isoon tuoliin ja Elina sylissäni. Sanoja emme tarvinneet. Lopulta Elina nousi, suuteli minua ja pyysi käydä kylpyhuoneessa. Päätin itse tehdä samoin ja menin alakertaan.

Kun tulin takaisin, näin Elinan olohuoneen levyhyllyn luona. ”Olitsä nuorena Dingo-fani?”, hän kysyi.

”En mitenkään kauheesti, Kuin niin?”, ihmettelin, ”Eihän siellä oo kai kun se niiden joku kokoelmalevy.”

”Mä aattelin vaan…”

”Eikun ihan totta?”

”Mä tykkäsin teininä ihan sairaasti Apiksesta. Se oli sillon tulossa pinnalle. Mut meidän luokalla siitä tykkäs kanssa kaikki suosituimmat likat. Enkä mä ikinä uskaltanu sanoo, että mäkin tykkään. Ne olis nauranu ja kiusannu mua aina vaan lisää.”

”Siis ihan sairasta sellanen. Musta tuntuu, et ennen ei kauheesti kiusattu. En mäkään ikinä mikään suosittu ollu, mut ei kukaan sentään kiusannu.”

”Jos sillon oltiin jotenkin reilumpia?”

”Se voi olla ja se oli sellanen pieni kylä. Niin ja joo, siellä hyllyssä on tosiaan jotain Apulannan levyjä. Mun mies tykkää Suomi-rokista ja se kantaa kotiin kaikkia ihan himmeitä levyjä. Siis mun mielestä himmeitä.”

”No ei tää mitään himmeetä oo. Saanks mä laittaa tän soimaan? Tää on kyl melkein uutta mut silti?”

”Sopii mun puolesta, jos et kauheen kovalle laita ja sit tuut taas mun syliin.”


Olimme pitkään aivan lähekkäin. Sitten Elina aloitti: ”Kiitti, että mä sain olla sun sekunda-Susanna.”

Hän ei tarkoittanut sitä lainkaan tosissaan, mutta minua itketti paitsi se, että olin ehkä tehnyt tai sanonut jotakin ystävääni loukkaavaa, myös se, että olin aikanaan kertonut hänelle liikaa menneisyydestäni.

”Et sä mikään sellanen oo, kun sä oot mun priima-Elina!”

Vaikka ilta oli ollut ihana, tunnelma oli itkuinen saattaessani Elinan bussipysäkille. Eikä se ollut vain surua tulossa olevasta päivien pituisesta erosta.


IV Löytö

Wer hat verloren?
Du - dich?
Ich - mich?
Oder, oder wir - uns?
(Falco: Jeanny)

Eräänä syysiltapäivänä, kun miehelläni ja minulla oli molemmilla poikkeuksellisen lyhyt työpäivä eikä Elinallakaan ollut opiskeluvelvoitteita, lähdimme lähiseudulle puolukoita poimimaan. Löysimme vain vähän, koska ahkerammat marjastajat olivat käyneet ajoissa. Perkasimme marjat meillä. Mieheni halusi viedä Elinan autolla kotiinsa. Bussissa marjoja olisi ollut vaikeaa viedä.

Mieheni viipyi matkalla hiukan pidempään kuin olin odottanut. Iltapala oli jo valmiina. Arvelin viivästyksen johtuneen tietöiden aiheuttamasta hitaasta ja helposti ruuhkautuvasta kiertotiestä.

"Menipä teillä pitkään. Ei kai Elina vaan yrittänyt vietellä sua?", äänessäni oli kiusoitteleva leikkisä sävy. Luotin ystävääni ja luotin rakkaaseeni.

Tai luulin luottavani siihen saakka, kun tajusin mieheni vastauksen ja tulkitsin sen omalla tavallani.

"Ei tietenkään, kultsi. Sillä oli vaan pyörästä ketjut lähteny ja mä autoin sitä... "

Mieheni sanat katosivat jonnekin kauas. Minua pyörrytti. Tajusin mieheni hämmästyneen katseen ja kuulin hänen äänensä vaimenevan, kun päästin tuskanhuudon hetkeä ennen kuin kyynelet ottivat ylivallan. Sanaakaan sanomatta vuolaasti itkien ja tuskaani ulvoen otin autonavaimet naulasta, potkaisin kengät jalkaani ja syöksyin ulos ja heti autoon.

"Hei mitä sä nyt... Jenny! Jenny!", mieheni seisoi hölmistyneenä pihassa ja yritit viittilöidä minua takaisin.

Ajoin päämäärättömästi, kaupunkialueella luultavasti ylinopeutta. Päässäni takoi vain "Niin sinä hänet menetät kuin saitkin."

Avasin autoradion. Sinne oli viritetty vanhoja hittejä soittava kanava. Joku Fancy tai Falco - en muistanut noita nuoruudessani yhden tai kahden hitin verran puhkisoitettuja keskieurooppalaisia kovin tarkkaan - lauloi Jennylle väliin saksaksi ja väliin englanniksi. Jenny? Ei helvetti, ei tämä ole enää sattumaa, itkin. Minun oli myös fyysisesti paha olla. Oksetti.

"Du hast ihn verloren."
Koulusaksallani tajusin kyllä, mitä tuo saattoi tarkoittaa. Tämä kaikki ei voinut olla sattumaa. Merkkejä sateli aivan liikaa ja joka puolelta.

Päässäni demoni ruokki itseään kuiskimalla: "Hän olikin sinulle aivan liian hyvä. Entä sinä itse? Edes lasta et hänelle voinut lahjoittaa."

Ja radio: "Jenny, quit living on dreams. Jenny, life is not what it seems."
Nuo sanat ymmärsin liiankin hyvin.

Demoni säesti: "Mikä sinä kuvittelet olevasi? Vanheneva ämmä. Anna paikkasi nuoremmille ja paremmille."

Ajoin moottoritielle ja kaupungista poispäin. Siltapalkit näyttivät kutsuvilta. Betoni huokasi raskaasti: ”Tule luokseni, tule rauhaan, joka kuivaa kyyneleesi…”. Tuohonko? Vai tuohon? Ei nyt, mutta sitten kun varmuus on saatu... Sitten minulla ei ole enää mitään.

Radiossa laulajan äänen korvasi pehmeä, kauniisti lausuttu saksankielinen puhe. Kai sekin lauluun kuului. Ymmärsin sen verran, että 19-vuotias tyttö on ollut kadoksissa ja poliisi ei sulje pois rikoksen mahdollisuutta.

Ulvoin niin kovaa kuin kurkustani lähti. Kyyneleet sumensivat kaiken. Minun oli pakko pysäyttää pientareelle. En välittänyt, en edes tajunnut, että niin ei olisi ollut luvallista tehdä. En huomannut kytkeä hätävilkkujakaan päälle.

Itkin lohduttomammin kuin koskaan aikuisena. "Niin sinä hänet menetät kuin saitkin."

Havahduin, kun poliisiauto pysähtyi eteeni. Olin sekavassa mielentilassa jo valmiiksi. Poliisi pelästytti minut suunniltani. En oikeastaan koskaan ollut ollut poliisin kanssa tekemisissä.

Poliisiautosta nousi varttunut, vatsakas poliisimies ja hänen perässään toinen, paljon nuorempi. Vanhempi oli sellainen kuin poliisit maalla lapsuudessani. En minä hänenlaistaan olisi pelännyt, ellen olisi ollut siinä mielentilassa kuin olin.

Vanhempi poliisi koputti ikkunaan, ja kun en saanut sitä avattua, hän avasi itse oven. "Päivää neiti. Ylikonstaapeli Salonen liikkuvasta poliisista. Onko teillä kaikki kunnossa?"

"Onko se yheksäntoistavuotias tyttö jo löytyny? Mä en ihan oikeesti tiedä siitä jutusta mitään! Elina on muuten jo kakskytyks... Mä oon ihan varma siitä!"

Niin sekaisin olin.

"Anteeksi neiti, mutta mitä tarkoitatte? Onko teidän ystävättärenne kadoksissa?" Poliiseista vain vanhempi oli äänessä. Nuorempi seisoi taempana.

"Eikun anteeks siis... mä olen ihan sekaisin."

"Voi kuulkaa neiti...", poliisi huomasi vasemman käteni, joka kourustuksenomaisesti yhä puristi rattia, "... anteeksi rouva. Mitä on tapahtunut?"

"Mun mies aikoo jättää mut!" Vaikka luulin itkeneeni kyynelkanavat tyhjiksi, tuottivat järkytys ja poliisin tuoma pelästys aina vain lisää kyyneleitä säälimättömällä voimalla.

"Rouva hyvä, olemme hyvin pahoillamme." Vanhempi poliisi nosti käden lakkinsa lippaan. Nuorempi otti lakin päästään, mutta kun vanhempi törkkäsi häntä kyynärpäällään, huomasi hän tehneensä suurehkon etikettivirheen ja nolostuneena rykien asetteli lakkinsa takaisin päähänsä.

"Rouva hyvä, tiedättehän, että pysäköinti moottoritien pientareelle on kiellettyä?"

"Mä oon todella pahoillani..."

"Me ymmärrämme tilanteenne täysin. Tämä on nyt hyvin noloa, mutta saisinko pyytää teitä puhaltamaan tähän? Tämä on pelkkä rutiiniasia", poliisi tarjosi alkometriä, jonka nuorempi virkaveli oli tuonut.

Ensimmäinen puhallus ei ollut riittävä, kun se päättyi nyyhkytykseen. Samoin kävi toisen. Vasta kolmas onnistui. Se oli ensimmäinen kerta, kun minua puhallutettiin. Olin häkeltynyt siitäkin, mutta en miettinyt asiaa.

"Nollaa näyttää ihan kuin tiesinkin. Näyttäisittekö vielä ajokorttinne? Rutiiniasia sekin."

Sanaakaan sanomatta kaivoin ajokortin lompakostani. Nuorempi poliisi tuli vanhemman olan taakse kurkkimaan. Hän osoitti kortissa tiettyä kohtaa. Arvasin, että he kiinnittivät huomiota syntymäaikaan. Ilman meikkiä olin edelleen pikkutyttö.

"Odotatteko hetken, niin hoidamme vielä yhden rutiiniasian pois? Tämä on tällaista nykyaikana", vanhempi poliisi pyysi rauhoittavalla äänellä. Nuorempi näytti kirjaavan ylös auton rekisterinumeron. Pystyin vain nyökkäämään vastaukseksi.

Poliisit menivät autoonsa ja nuorempi otti kannettavan tietokoneen esiin. Vanhempi puhui jotakin kännykkään tai radiopuhelimeen. Vähitellen aloin tajuta, mitä oli tapahtunut. Olin edelleen järkyttynyt ja surullinen, mutta nyt myös häpesin tapahtunutta.

"Olkaa hyvä, rouva. Kaikki on meidän puoleltamme kunnossa", vanhempi poliisi ojensi ajokorttini takaisin, "Tuota, näin miehenpuolena ja omat virheeni tehneenä haluaisin vain sanoa, että kukaan ihminen, jolla on sydän paikallaan, ei voi teidänlaistanne rouvaa jättää. Jospa vielä keskustelisitte asioista miehenne kanssa?"

"Joo", sain vain vastatuksi.

"Ja tässä olisi palvelevan puhelimen numerot, jos teille tulee tarve keskustella asiantuntijan kanssa. Saa poliisillekin tietysti soittaa, mutta näissä numeroissa on pätevämpiä siihen hommaan." Poliisi ojensi muistilehtiöstä repäisemäänsä paperinpalaa.

"Pystyttekö varmasti ajamaan?", hän halusi vielä varmistaa.

"Kyllä mä pystyn. Ja kiitos. Tota, tuliks tästä nyt sakkoja?"

"Ei tule. Jaksamista teille."


Järkytys vaihtui häpeäksi. Jos äsken olisin halunnut kuolla, koska minun oli niin valtavan paha olo, nyt olisin halunnut vähintäänkin kadota maan alle silkasta häpeästä. Olin puhut poliisille aivan puuta heinää 19-vuotiaasta tytöstä, joka jäi mieleeni radiosta. Ja muutenkin olin käyttäytynyt aivan toisin kuin aikuisen pitäisi.

Poliisiauto varmisti, että lähdin liikkeelle, ajoi sitten perässäni ja pian ohi. Nuorempi poliiseista ajoi, ja vanhempi puhui taas puhelimeen. Ohittaessa hän nosti vielä kätensä lippaan. Vilkutin ja yritin hymyillä. En onnistunut kovin hyvin.

Vihdoin yritin ajatella järkevästi. Mieheni kertoi auttaneensa Elinaa polkupyörän ketjujen kanssa. Mitään muuta ei luultavasti ollut tapahtunut. Asiaan liittyi vain liian paljon kauniita omakohtaisia muistoja, jotka olivat omassa mielessäni paisuneet valtaviin mittasuhteisiin. Aivan kuin minä olisin maailman ainoa ihminen, jota mieheni saa ikinä auttaa polkupyörän kanssa.

Päätin ajaa Elinan luokse. Hän oli onneksi kotona.

"Moi, Jenny. Mut sä näytät ihan kau... tota siis, onks jotain kauheeta sattunu?"

"Saanks mä tulla sisään, rakas? Mä haluisin jutella."

"Tottakai. Mut hei, mitä on sattunu?"

Istuimme keittiön pöydän ääreen. Elina kertoi, että hänen kämppiksensä ei ollut nyt paikalla, joten voisimme jutella kaikessa rauhassa. Hän meni järkytyksestä mykäksi, kun sanoin kiertelemättä, mikä mieltäni painoi.

"Mä pelkäsin, että sä viet mun mieheni."

Kesti kauan ennen kuin kumpikaan löysi sanoja jatkaa. Huomasin, miten Elinan oli vaikea pidätellä itkua. Olin loukannut häntä.

"Sano mulle, että se on vaan mun sairasta kuvitelmaa. Sano, rakas", aloitin pitkän hiljaisuuden jälkeen.

"No todella sairasta. Mä oon siis aivan järkyttynyt, kun sä voit ajatella musta niin. Sulla on ihana mies, mut mun ei ikinä tulis mieleenkään tehä mitään sellasta. Koska mä rakastan sua!" Aistin Elinan itkuisessa äänessä kiukustumisen.

"Anteeks kauheesti. Älä oo mulle vihanen. Jos sulla olis aikaa niin mä haluisin kertoo sulle, mistä tää kaikki on saanu alkunsa."

"Mulla on sulle aikaa aina", Elina vakuutti ja ojensi paperinenäliinaa. "Mennään mun huoneeseen ja sä tuut mun syliin ja kerrot siinä ihan kaiken, mitä sulla on sydämellä. Jooko?"

"Sä oot ihana."

Elina istui sängyllään ja minä makasin pää leväten hänen sylissään. Hän silitteli hiuksiani ja kuunteli. Kerroin kaiken siitä, miten olin mieheeni tutustunut ja miksi Elinan polkupyörän ketjujen korjaamisella oli ollut minulle niin suuri merkitys. Kerroin paljon muutakin. Kerroin ujosta lukiolaistytöstä. Kerroin ahdistuneesta opiskelijatytöstä. Kerroin siitä, miten uskoin vain aniharvan kykenevän ymmärtämään minua. Tunnustin, että Elina oli yksi heistä. Hän kuunteli hiiskahtamatta siihen saakka, kun häntäkin alkoi itkettää.

"Mä oon luullu, että tollasta voi olla vaan jossain saduissa."

"Mä nyt ehkä vähän liioittelin ja silleen, mut sellanen mä oon. Tunneihminen."

"Mä jotenkin aistin sen meidän ekasta illasta saakka. Että et sä oo mikään firman kävelevä tietokone, niinkun se Esko sano kerran."

"Sellasena vois olla helpompaa. "

"Emmä tiedä. Sä oot paljon parempi tollasena. Muuten Jenny?"

"Niin?"

"Mä oon tutustunut yhteen aika ihkuun mieheen."

”Hei ihanaa! Missä te ootte tavannu?”

”Chatissa alkuun ja sit…”

”Mut eiks sulla oo aika huonoja kokemuksia niistä chat-miehistä?” Olin huolissani, koska tiesin Elinalla olleen varsin huonoja kokemuksia ensituntumalla ja ensitapaamisellakin hyviltä vaikuttaneista chat-tuttavuuksista.

”Tää on ihan erilainen. Lähempänä mun ikää ja kaikkee.”

”Ootteko te tavannu muuten kun chatissa?”

”Ollaan me. Se oli tosi ihanaa. Me käytiin yhessä taidenäyttelyssä ja sit pizzalla. Siinä ei ollu mitään muuta, mut se jätkä teki muhun tosi ison vaikutuksen.”

”Mä toivon kaikesta sydämestäni, että sä olisit löytäny sen oikeen. Siis sen, joka on tarpeeks arvokas sulle.”

”Sen näkee sit, mut tää vaikuttaa kyllä hyvältä.”

”Mä oon niin onnellinen sun puolesta.”

"Kiitti. Sä oot ihana. Mut pitäiskö sun nyt ilmottaa kotiin, että oot täällä mun kanssa ja sun asiat on kunnossa?"

"Joo, mun tarvii laittaa kännykkä päälle. Mun mies on varmaan ihan hädissään tai sitten se on jo soittanu poliisille."

Heti kytkiessäni puhelimeen virran, se vastaanotti neljä viestiä.

"Kulta, mikä sinun oikein tuli? Tulisit pian takaisin, niin juteltaisiin."
"Nyt tajusin. Anteeksi, kun olen niin hidasälyinen. Siinä ei TODELLAKAAN ollut mitään sellaista kuin kuvittelit. Tulisit kotiin, niin jutellaan."
"Rakas, missä olet? Olen huolissani Sinusta!"
"Rakkaani, olisit kiltti ja ottaisit jotain yhteyttä. Jos ei muuta niin ilmoittaisit, ettei mitään vakavaa ole sattunut. Sinä olet ainoani. Sen vannon."

Lähetin nopeasti miehelleni viestin: "Anteeksi kauheasti. Olin ihan tyhmä. Olen Elinan luona ja kaikki on OK."

Vastausviesti tuli sekunneissa: "Ihanaa. Mutta onko siellä nyt käynnissä kissatappelu?"

Olimme Elinan kanssa tukehtua nauruumme.

"Annetaan sille jotain muuta mietittävää, jooko?", ehdotin kun naputtelin vastaukseksi: "Ei vaan täällä on 2 kehräävää kissaa sylikkäin. Tulen kohta kotiin."



Kun palasin kotiin, mieheni tuli minua vastaan pihalle. Hän halasi minua pitkään. Pyytelimme toinen toiseltamme kilvan anteeksi ajattelemattomuuttamme.

Menimme sisään ja mieheni pyysi minut syliinsä olohuoneen sohvalle. Hän silitteli hellästi otsaani ja hiuksiani.

”Anteeks vielä se juttu. Mut sä itsekin muistit sen pyöräjutun sillon kauan sitten?”

”En mä sitä ikinä unohda.”

”Musta tuntu tosi hyvältä, kun sä laitoit sen tekstarin, missä sä kerroit, että sä muistat sen.”

Epäilin silti yhä. Enää vain vähän. Mutta silti vähän: ”Mut jos sä olisit halunnu kokee sen kaiken uudestaan Elinan kanssa?”

”Kulta, se oli sillon kerran sellanen ikuisuushetki, että niitä ei mahdu kuin yks elämään. Mä oon saanu kokee sen ja niin paljon muuta ihanaa sun kanssa ja oon siitä tosi onnellinen.”

Minua alkoi itkettää uudestaan. Mieheni suuteli kyyneleitä poskiltani ja puhui hiljaa: ”Mä oon niin onnellinen sun kanssa… Mä pidän Elinasta, mutta sua mä rakastan.”

”Ja mä rakastan sua, vaikka sitä on nyt ehkä vähän vaikee uskoo…”

”Tottakai mä uskon! Mut Jenny?”

”Niin, rakas?”

”Saanko mä arvata?”

”Saat tietty.”

”Sulla on ollut kauhee stressi päällä koko vuoden.”

”Niin on.”

”Nyt kun se Anne tulee takasin, niin pystyisitkö sä pitään sapattivuoden?”

”Anteeks mitä?”

”Pystyisit sä pitään sapattivuoden ja ottaan vähän takasin tätä kaikkee?”

”Mut enhän mä voi! Kun pitäis auto vaihtaa ja …”

”Ei sillä niin väliä ole. Paljon tärkeempää olis, että sä et väsyis liikaa.”

”Miten sä voit olla noin ihana?”, kohottauduin suutelemaan miestäni.

”Koska mä rakastan sua!”

Rakkaani hyväily niskassani oli herättänyt minussa jo halun enemmästä. Mutta verkkareissa ja topissa, ilman meikkiä ja kasvot itkusta turvonneina tunsin olevani ruma ja vastenmielinen. Silti mieheni hyväilyt kävivät yhä rohkeammiksi ja vastasin niihin yhä kuuluvammin, kunnes minun oli pakko sanoa: ”Rakas, mä haluisin olla sun kanssa silleen, mut saanks mä käydä vähän siistiytymässä?”

”Kulta, mä haluisin sua juuri sellasena kuin sä oot…”

Mieheni ei suudelmallaan antanut sijaa vastalauseille, ja samalla hän riisui jalastani verkkarit ja pikkuhousut. Nostin jalkani sohvan selkänojalle ja kuiskasin: ”Mä oon aina sun sellasena kuin sä vaan haluut…” Samalla johdatin rakkaani käden tuntemaan, että olin hänelle valmis. Jos en ehkä kokenutkaan olevani kauneimmillani, oli vartaloni valmis ottamaan vastaan kaiken, mitä mieheni minulle halusi antaa.

Rakkaani otti minua käsistä ja johdatti istumaan syliinsä lattialle. Suutelimme pitkään, ja hellin käsin hän ohjasi minut lattialle kontilleni. Hyvin varovasti, samalla rintojani hyväillen, hän aloitti. Tässä asennossa en juuri pystynyt vastaamaan hänen liikkeisiinsä, ja keskityin vain nauttimaan rakkaani voimakkaista käsistä ensin rinnoillani, sitten uumallani ja lantiollani.

”Jenny, voi rakas…” Tiesin hänen olevan lähellä täyttymystä, ja annoin itsellenikin luvan. Yritin pitää peppuni pystyssä loppuun asti, mutta huipun hetkellä käteni pettivät ja jäin rakkaani kuuman vartalon alle.

Rakkaani lämmön sain tuntea kauan. Tunsin, miten minua kosketti mies, joka ei ollut vain rakkaani, vaan osa minua, osa elämääni. Osa, josta en koskaan halua luopua.