Eriarvoiset kuolemat?

oli aluksi todella onnellinen, kun Saddam Husseinin hallinto saatiin kaadettua.
Vain muutamaa kuukautta Irakin sodan "loppumisesta", muuttui ääni kellossa.
Hän oli 13 vuoteen ensimmäistä kertaa puhelinyhteydessä äitiinsä, veljiinsä ja siskoihinsa:
Amerikkalaissotilaat olivat raiskanneet tai ryöstäneet vähintään yhden naapurin. Myös hänen sisarensa ja tämän tyttären.
Voi olla, että kyseessä olivat yksityisten turvafirmojen palkkasotilaat. Työntekijäni katsantokannassa kuitenkin ainoa mikä oli muuttunut, oli se, että nyt hän pääsi puhumaan puhelimessa asioista.

Ei ole paljoa annettu, jos ei kykene huomaamaan eroa näiden tapahtumien välillä.

Irakissa on ikäänkuin sota käynnissä. Siellä valloittajat ja puolustajat surmaavat jatkuvasti porukkaa. Ja kuten aina sodassa, niin siviilit kärsivät eniten.

Lontoossa ei ole sotaa. Siellä voisit olettaa pysyväsi hengissä työmatkalla (ellet satu terrori-iskun tielle). Siellä voisit olettaa, että saat juosta kolme metriä työmatkalla ehtiäksesi metroon. Siellä voisit olettaa, että poliisi ei teurasta sinua metron lattialla vain koska ihonvärisi on tumma.

Ja lisää tietysti tulee vettä myllyyn siitä, että tapauksesta valehdeltiin heti alusta asti. Kun koetettiin peittää paskat housuissa ja pyssyt kädessä riehuvien poliisien töppäyksiä.