SUVAITSEVUUS JA EPÄTERVE SUVAITSEVUUS

Ei homo- ja lesbosuhteissa voi syntyä aitoa rakkautta puhumattakaan aiviorakkaudesta, sillä se ei ole avio. Aitoa rakkautta syntyy vain totuuden ja hyvyyden liitosta, joka tapahtuu vain aidossa avioliitossa miehen ja naisen välillä, sillä mies symbolisoi totuutta ja nainen hyvyyttä. Kahden totuuden välille ei voi syntyä rakkautta aviollisessa mielessä eikä aitoa rakkautta vaan pelkästään toveruutta. Avioon verrattavat rakkaudelliset suhteet ovat siten myös mahdottomia kahden hyvyyden välille.

Johannes kirjoitti:

Ei homo- ja lesbosuhteissa voi syntyä aitoa rakkautta puhumattakaan aiviorakkaudesta, sillä se ei ole avio. Aitoa rakkautta syntyy vain totuuden ja hyvyyden liitosta, joka tapahtuu vain aidossa avioliitossa miehen ja naisen välillä, sillä mies symbolisoi totuutta ja nainen hyvyyttä. Kahden totuuden välille ei voi syntyä rakkautta aviollisessa mielessä eikä aitoa rakkautta vaan pelkästään toveruutta. Avioon verrattavat rakkaudelliset suhteet ovat siten myös mahdottomia kahden hyvyyden välille.

Lue lisää

Monet homoseksuaalit ovat naisellisia/miehisiä, ja eikö mieli olekkin valitseva tekijä, eikä ruumis. Eikö sielu ole hallitsevampi kuin ruumis?

Tästä taas lipsahti vähän pitemmän puoleinen kirjoitus... Tuskin jaksaa lukea kukaan muu kuin ne jotka jo ennestään on tällaisesta pohdinnasta kiinnostuneet?
Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla kommentteja, joten ottakaa kantaa. Ei ainoastaan väittelynhalusta, vaan - toivoakseni - rakentavan keskustelun tähden.
Puheenvuoroni pituuden vuoksi jaan sen lukuihin, jotta lukeminen ja kommentointi olisi sujuvampaa.

1. OIKEAN SUVAITSEVAISUUDEN PERUSTEISTA: EMPATIA.

> Ajatelkaa vapaasti, mutta kunhan se on kuten minä ajattelen. <
Onko tuo lause tarkoitettu heittona Johannekselle, osoittamaan hänen suvaitsevaisuutensa laatua ja rajoja, vai kuvaako se omaa ajatteluasi ja suvaitsevuuttasi?

Johannes saa kyllä ajatella ja määritellä suvaitsevuutta ihan vapaasti, jos ajattelee ja määrittelee samalla tavalla kuin sinä.

Muussa tapauksessa hän on suunnattoman tekopyhä?
Mutta sinä et ole, niinkö? Ehkä et.
Hän on? Ehkä on.

Onko joku tekopyhä vai ei, se ei siis määräydy siitä käsin, onko hän kanssamme samaa tai eri mieltä. Meidän täytyy kuitenkin myöntää että meille on helpompaa - se on helpompaa, koska se on mieluisampaa - nähdä sellaisen ihmisen tekopyhyys, joka on kanssamme eri mieltä, kuin sellaisen joka on ikäänkuin samoilla linjoilla.

Tämän vaaran tiedostaminen mielestäni kuuluu sellaiseen terveeseen asennoitumiseen jossa on mahdollista suhtautua ihmiseen empaattisesti silloinkin kun on eri mieltä hänen ajatustensa kanssa eikä voi (eikä tarvitsekaan voida) suhtautua ystävällisesti hänen mielipiteisiinsä.

Empatia auttaa näkemään asiaa toisen kannalta silloinkin kun ei voi hyväksyä kyseistä asiaa.
Empatia toista kohtaan syntyy oman itsensä kohtaamisesta. Kun ymmärrän että olen vajavainen ja että myös minussa on mahdollisuus vääriin tulkintoihin, voin ymmärtää toista vajavaista silloin kun hän tulkitsee (ainakin minun mielestäni) asioita väärin.
Ymmärtämiseni ei kohdistukaan enää pelkästään asioihin, vaan ihmisen persoonaan itseensä. Tämän johdosta myös asioista keskusteleminen on helpompaa.
Oman vajavaisuuteni tiedostaen yritän kuunnella häntä ja sitä mitä hän oikeasti puhuu. Ja ehkä hänen näkemyksissään joita pidän väärinä, tai ainakin hänen asenteessaan ja tavassaan esittää näkemyksensä, on jotain sellaista josta voisin ottaa opiksi?

Vaikka hän olisi kokonaan väärässä, vaikka hänen käsityksensä ja tapansa esittää käsityksiään olisivat minun mielestäni kuinka pielessä tahansa, kuitenkin ymmärrän että hän on joutunut tuohon tilanteeseen tietyn kehityksen tuloksena.

Arvomme ihmisinä ja oikeutemme olla olemassa ei ole kiinni käsityksistämme ja mielipiteistämme. Arvomme on jossain syvemmällä. Siinä että olemme. Kun suhtaudun ihmiseen rakastavasti sen kautta mikä on syvempää kuin hänen mielipiteensä, eli ihmisyyden kautta, voin nähdä hänet lähimmäisenä. Muussa tapauksessa eroavat mielipiteemme estävät rakentavan keskustelun ja oppimisen varsin tehokkaasti, ja empatian sijaan käyttäytymistämme hallitsee antipatia - inho, vastenmielisyys, viha, anteeksiantamattomuus.

Voimme julistaa suureen ääneen että juuri minä näen totuuden jossakin asiassa ja että tuo toinen on väärässä. Mutta jos käyttäytymisemme on täynnä antipatiaa ja meiltä sydämen tasolla puuttuu ihmisen kohtaaminen, näkemisemme on hyvin vajavaista.

2. KRISTILLINEN NÄKÖKANTA.

Kristillisessä ajattelussa voidaan erottaa toisistaan ulkonaiset tosiasiat ja sisällinen totuus. Uuden testamentin opetuksen mukaan tosiasioillakin voidaan tehdä paljon vahinkoa, jos emme suhtaudu asioihin totuudellisesti. Kristillisen käsityksen mukaan totuus pohjimmiltaan on Persoonassa, siis Jeesus Kristus on totuus, ei joissain asioissa tai ideoissa.

Esimerkiksi:
Jos huomaan veljeni tai sisareni tekevän syntiä, vaikka valehtelevan tai varastavan, voin kertoa toisille että hän on valehdellut ja varastanut. Siihen kuinka mielelläni tällaista kerron vaikuttaa tietysti se olenko hänen kanssaan muuten - ehkä teologisissa näkemyksissä! - samaa vai eri mieltä. Jos minulla on jo ennestään asenne että tuo ihminen olisi hyvä saada pois seurakunnasta - koska en pidä hänestä ja hänen tavastaan ajatella - voin erittäin mielelläni levitellä hänestä juttuja.
No niin, kun minua sitten syytetään juoruilusta tai mustamaalaamisesta, puolustaudun: minähän olen vain puhunut totta, hän todellakin valehteli ja varasti.
Ok. Olen puhunut tosiasioita mutta en ole puhunut totuudessa. Tarkoitukseni on ollut itsekkäistä intresseistäni käsin vahingoittaa toista ja hänen mainettaan omaksi edukseni, ja se on toimintaa jossa ei ole Kristuksen totuutta.
Tämä esimerkkinä kristillisestä ajattelusta, jossa ulkonaisia tekoja olennaisempaa siis on sydämen asenne. Siihen kuuluu empatia.
Jos ja kun asenne on kohdallaan se ilmenee sitten myös tekojen tasolla.

Jos tahdomme löytää ja säilyttää empatian, jota ilman suvaitsevaisuus on mahdotonta, meidän tulee pyrkiä rakastamaan ihmistä ja nimenomaan -rakastamaan häntä silloin kun olemme asioissa eri mieltä.

Joku on sanonut että kun kohtaamme uuden ihmisen kohtaamme aina ensimmäiseksi itsemme. Ne mielipiteet, reaktiot ja asenteet joita kohtaaminen minussa synnyttää. Yleensä kuitenkin pidämme reaktioitamme niin itsestäänselvänä että emme suinkaan pysähdy kyselemään itseltämme miksi suhtaudun tuohon ihmiseen tällä tavalla, miksi hän synnyttää minussa tällaisia tunteita. Jos koen häntä kohtaan antipatiaa pidän luonnostaan häntä itseään siihen syyllisenä ja juutun niihin ikäviin piirteisiin, jotka hänessä havaitsen, niin että nuo piirteet tai tarkemmin ottaen niiden synnyttämä tunnereaktio värittää ehkä kaiken asennoitumiseni häneen.
Katsomme siis toisia itsemme läpi ja se on aivan luonnollista.
Jos tahdomme kohdata ihmisen empatiassa, herkkinä hänen tarpeilleen, kysymyksilleen ja etsinnälleen, tiedostaen että sama ihmisyys asuu meissä kummassakin, on tehtävä päätös:
Tahdon rakastaa.

Tämän päätöksen myötä Jumala asettaa eteemme peilin josta alamme nähdä - ei ainoastaan tuota toista ja hänen virheitään - vaan omat kasvomme.

3. OIKEAN SUVAITSEVAISUUDEN PERUSTEISTA: ITSEKRITIIKKI.

Yksi oikean suvaitsevaisuuden edellytyksistä on itsekritiikki.
Jos omasta oikeassaolemisestamme ja varmuuksistamme käsin olemme etsimässä asioita ja aiheita joissa pääsisimme kritisoimaan ja ojentamaan toisia, koska saamme tällaisesta käyttäytymisestä elämäämme sisältöä ja mielihyvää, olisi syytä pysähtyä tarkastelemaan omia käsityksiään ja asennoitumistaan itsekriittisesti.

Varsinkin uskonto-foorumilla on silmiinpistävää tolkuton väittelynhalu. Ollaan jo valmiiksi taisteluasemissa. Harvaan aloitukseen tulee pääasiallisesti rakentavaa ja (oikealla tavalla kriittistä) palautetta.
Mikä on oikalla tavalla kriittistä palautetta?
Negaation kautta: ainakaan sellainen palaute jota sävyttää toisen mollaaminen ja pyrkimys saattaa hänet mahdollisimman kyseenalaiseen valoon, ei ole oikealla tavalla kriittistä.
Rakentava kritiikki edellyttää aina itsekritiikkiä. Ja itsekritiikki on mahdotonta jos ei kykene tunnistamaan ja tunnustamaan että myös minä olen rajallinen, vajavainen, erehtyvä ihminen.
On luonnollista että foorumi jossa voi esiintyä nimettömänä ja tavallaan kasvottomana, vetää kaikenlaisia ääri-ilmiöitä puoleensa. Ihmisiä joilla ei omassa ystäväpiirissään tai ehkä seurakunnissaan ole ollut mahdollisuutta julistaa näkemyksiään. Ehkä he ovat saaneet kritiikkiä (asiallista tai asiatonta) näkemyksistään. Ja jos heiltä puuttuu terve itsekriittisyys he eivät ole kyenneet ottamaan kritiikkiä vastaan vaan se on vain lisännyt heidän uhmaansa.

Uhmakas ihminen on yleensä ylpeä.
Ylpeys tekee itsekritiikin mahdottomaksi.

Että tahtoo rakastaa ihmistä silloinkin kun ei hyväksy hänen esittämäänsä näkökohtaa, ja nimenomaan tahtoo rakastaa häntä juuri silloin, varjelee itseämme turhalta ylpeydeltä.
Koska silloin suostumme kohtaamaan omat kasvomme.

Ilman itsekritiikkiä en voi tunnistaa ja myöntää omaa kaksinaismoralismia, tekopyhyyttä, piilotteluani, henkilökohtaisista intresseistä nousevaa tarvetta kokea yleisenä totuuteena jokin, jolla puolustan vain omia mieltymyksiäni.

Mitä Jeesus tästä asiasta sanoi?
Meidän pitäisi keskittyä ensinnäkin siihen että otamme tukin pois omasta silmästämme, siis sen asian tai asiakokonaisuuden tai yksinkertaisesti asenteen joka estää näkemästä vapaasti, ja sen jälkeen voimme sitten palvella lähimmäistämme auttaen häntä pääsemään siitä mikä hänellä elämässään on syntinä ja paheena estäen häntä näkemästä.
"Ota ensin malka omasta silmästäsi, sitten näet ottaa rikan veljesi silmästä." (Muistinvarainen lainaus).

4. ONKO HELVETILLISIÄ ASIOITA OLEMASSA, JA JOS ON, MIKSI NE OVAT HELVETILLISIÄ? Eli subjektiivisen ja objektiivisen todellisuuden ero:

1) On helvetillisiä asioita jotka ovat helvetillisiä koska ne ovat helvetillisiä minulle eli tuntuvat minusta helvetillisiltä.
2) On helvetillisiä asioita jotka ovat helvetillisiä koska ne edustavat jotain joka on pahaa ja turmelevaa riippumatta siitä miltä se minusta tuntuu.

Johannes:
> varjopuoli on nykyisin se, että suvaitaan myöskin täysin helvetilliset asiat, yksilön vapauden nimissä. <
oggi:
> Eli varjopuoli vapaa-ajattelussa on se, että siinä hyväksytään sinun mielipiteillesi vastainen ajattelu. Kunhan tämä kiellettäisiin, niin kaikki olisi hyvin. <

Jos irroitan Johanneksen väitteen, että helvetilliset asiat suvaitaan yksilön vapauden nimissä, irralleen niistä mielipiteistä mikä hänen mielestään on helvetillistä, ja tarkastelen tuota väitettä itsessään, totean:
Näin on, yksilön vapauden nimissä suvaitaan myöskin täysin helvetilliset asiat.

Jonkun mielestä homoliittojen rinnastaminen heteroliittoihin on helvetillistä - tai ainakin "helvetillistä".
Tässä yhteydessä käsite "helvetillinen" ei merkitse että tunnustettaisiin helvetti olemassaolevana henkiulottuvuutena, demonisena syvyytenä josta käsin vääriä käyttäytymismalleja vaikuttavat henget toimivat, vaan käytetään sanaa kuvaamaan jotakin mielestämme yleisesti pahaa. Ja kun tätä termiä näin käytetään, ehkäpä nimimerkki oggi saattaa yhtyä seuraavanlaiseen mielipiteeseen:
Homoliittojen leimaaminen helvetilliseksi on helvetillistä.

Yhden mielestä siis pitäisi kieltää yksi asia, toisen mielestä toinen, ja kumpikin vetoavat yhteen ja samaan eli totuuteen.
Voidaanko siis ajatella niin, ettei ole yhtä ja täysin pätevää totuutta, ainoastaan ihmisten totuuksia?
Ja tietyssä mielessä jokainen on oikeassa?

Kristittynä erotan tässä kaksi todellisuutta.
On henkilökohtainen subjektiivinen todellisuus. Se minkä ihminen itse kokee ja mieltää todeksi. Tätä ei voi väheksyä. Jeesus itse otti monissa opetuksissaan huomioon subjektiivisen todellisuuden merkityksen.
Siitä huolimatta on kuitenkin todellisuus, jossa asiat ovat juuri sillä tavalla kuin ne ovat, meidän muuttuvista totuusnäkemyksistämme huolimatta ja niistä riippumatta.
Tietyssä mielessä jokainen on oikeassa - omista lähtökohdistaan. Siinä todellisuudessa jossa jokainen totuus on yhtä todellinen. Mutta tämän yläpuolella on Jumala ja totuus määriytyy Hänestä käsin.

Kohdan kaksi myöntäminen johtaa päätelmään että on asioita jotka ovat helvetillisiä kaikille, koska ne ovat sitä luonnostaan aivan riippumatta siitä miltä nuo asiat minusta tuntuvat ja mitä niistä ajattelen.

Olennaista onkin tahdommeko avautua Jumalalle ja antaa Hänelle pääsyn totuuksiimme?
Tästä Raamattu sanoo, kohta jota olen viimepäivinä usein siteerannut:
"...muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä." Room.12:2.

Tämän mukaan paras tapa muuttua ei siis ole opiskelemalla jokin kristillinen normisto ja mukauttamalla ajattelutapaansa ja käyttäytymistään sen mukaiseksi. Parempi tapa on muuttua mielen uudistumisen kautta - ei mekaanisella, tekemiseen perustuvalla tavalla vaan avoimuudessa jossa elämämme löytää oikeat uomat ja ikäänkuin tulemme omaksi itseksemme Hänen yhteydessään.
Tietysti on olemassa kristillinen normisto. Mutta voimme mukauttaa ajatteluamme tuon normiston mukaiseksi eli oppia ne elämän ja käyttäytymisen arvot ja asenteet, jotka oikeasti ovat hyviä, vain olemalla avoimet Jumalalle!
Jos uskovina luemme Raamattua ja lähdemme sitä tulkitsemaan ja sen ohjeiden mukaan käyttäytymään ikäänkuin se olisi meidän varassamme ja meidän teoistamme kiinni, seurauksena ei ole uudistunut ja näkemiseen kykenevä mieli, vaan (liian usein) farisealainen ja empaattisuuteen kykenemätön lakihenkisyys.

Ilman mielen uudistumista ei siis voi arkielämän valintatilanteissa ja kohtaamisissa löytää oikeaa tapaa toimia Jumalan tahdon mukaisesti ja toteuttaa hyvää. Hengellinen vaellus edellyttää mielen uudistumista.
Ja mielen uudistumisen ehto on että annamme Totuudelle pääsyn totuuksiimme. Siis että Jumalan Henki saa kasvattaa meitä Hänen yhteydessään.
Jos pidämme vain kiinni pienistä totuuksistamme, pyörien itsemme ympärillä kuin oma kokemisemme ja havainnointimme olisi se maailman napa josta tosi viisaus ja oivallus lähtee, emme milloinkaan uudistu niin että totuus voisi meitä valaista ja johtaa.

5. TOTUUDEN MUUTTUMATTOMUUDESTA.

Se että jokin asia on mielestäni helvetillinen, ei siis tarkoita sitä, että se olisi helvetillinen todellisesti eli Jumalan näkökulmasta!
Se että meidän on - omiin mieltymyksiimme sidotun, henkilökohtaisten intressien värittämän ajattelumme tähden - hyvin vaikeaa nähdä mikä oikeasti on helvetillistä, ei sitten myöskään tarkoita, ettei helvetillisiä asioita ollenkaan olisi.

Tältä pohjalta toteamme että homoliitot ehkä ovat helvetillinen asia. Ja yhtä hyvin homoliitot ehkä eivät ole helvetillinen asia. Asiaa ei ratkaise mielipiteemme vaan sen ratkaisee mielipiteistämme riippumaton todellisuus. Ehkä tunnemme tuon todellisuuden ja näemme oikein, ehkä emme tunne sitä ja näemme väärin. Ehkä vain luulemme näkevämme oikein.
Ehkä se mitä pidämme jumalallisena totuutena onkin uskonnollista kuvitelmaamme. Niin tai näin. Riippumatta siitä olemmeko näkemyksissämme oikeassa vai väärässä, totuus pysyy: olemme oikeassa tai väärässä sen mukaan mitä näkemyksemme edustavat Jumalan mielestä ja Hänen edessään, sillä vain Hänestä on totuus riippuvainen.
Jos et usko Jumalaan, voit kuitenkin myöntää että totuus on riippuvainen todellisuudesta, ei käsityksistämme? Siinä tapauksessa tuota todellisuutta on kuitenkin vaikea löytää, koska ainoa instrumentti jolla todellisuutta tarkastelemme, ja tämä pätee varsinkin metafyysisissä ja moraalisissa asioissa, olemme me itse ja siihen kuinka todellisuutta tarkastelemme vaikuttavat menneet kokemuksemme, kasvatuksemme, henkilökohtaiset intressimme ja tapamme tulkita kokemuksiamme.

Jos tahdomme oppia oikeaa suvaitsevuutta on hyvä tiedostaa ja myöntää että totuus on yksi, se on mielipiteistämme riippumaton, mutta että itse olemme rajallisia ja siksi kykymme ymmärtää totuutta on vajavainen, josta seuraa että meillä yksilöinä on monia keskenään poikkeavia totuuksia - ja totuuden näkökulmasta nämä totuudet ovat joko oikeita tai vääriä, mutta se ei ole minun ratkaistavissani.

6. OIKEASTA NÄKEMISESTÄ. Näkemisen edellytys: oman rajallisuuteni kohtaaminen.

Joudun siis kohtaamaan rajallisuuteni. Minä ja minun käsitykseni eivät ole totuuden mittapuu.
Edellä esittämässäni oli pääosin filosofista ajattelua, jossa lähestyin asiaa yleisluontoisesti, vaikka joissain kohdissa kirjoitinkin uskovana väittäen että Jumala on totuuden lähtökohta. No, yleisluontoisesti ajatellen: Jos Jumala on olemassa, toki Hän on kaiken totuuden lähtökohta?
Henkilökohtaisesti. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että ainoa mahdollisuuteni nähdä jotakin pätevää tietyn (ehkä väittelynkohteena olevan) asian todellisesta luonteesta on saada tuohon asiaan kosketus Jumalan näkökulmasta käsin, tarkastella sitä Hänen yhteydessään.
Edelleen tahdon korostaa, että asian näkeminen Jumalasta käsin ei ole abstraktiota...

Mitä tarkoitan että Jumalasta käsin tapahtuva näkeminen ei ole abstraktiota?
Selvennän tätä vielä tekemällä eron uskonnollisen ja hengellisen välillä.

Jos kyse olisi uskonnollisesta ajattelusta, jonka mukaisesti sitten "näemme" asioita "Jumalan" näkökulmasta käsin, silloin Jumala olisi tietynlainen uskomme kautta oleva malli. Tuo malli edustaa meille kaikkea sitä mikä mielestämme on mielipiteidemme ja käsitystemme yllä ehdottomana auktoriteettina. Näin ihminen itse luo itselleen Jumalan ja tarkastellessaan asioita Jumalasta käsin hän itse asiassa tarkastelee asioita vain tietyn ajattelumallin mukaan jonka hänen uskontonsa sisältää. Tällöin Jumala on vain inhimillistä todellisuutta.

No niin. Jos Jumala on todellisesti eli itsessään-olevana olemassa, silloin Hän on enemmän kuin pelkästään jokin malli. Silloin todellakin on olemassa auktoriteetti mielipiteidemme ja käsitystemme yläpuolella.

Vaikka Jumala on (tai hypoteettisesti: vaikka Jumala olisi) todellisesti olemassa, myös uskova ihminen voi "nähdä" asioita "Jumalasta" käsin uskonnollisella tavalla. Silloin ihmisen päätelmät saattavat kyllä ulkonaisesti olla oikeita - hyvin yksinkertainen esimerkki: kymmenessä käskyssä todetaan että varastaminen on väärin, joten varastaminen on Jumalan mielestä väärin - mutta se ei vielä tarkoita että hän näkisi asian Jumalasta käsin.
Ajatellaan arkielämää. Uskova ihminen näkee kaupassa tilanteen jossa toinen henkilö sulloo tavaraa taskuunsa ja ohittaa kassan maksamatta. Se että hän näkee asian olevan väärin ei vielä ole näkemistä Jumalasta käsin!
Jumala näet on Persoona. Näkeminen Jumalasta käsin edellyttää persoonallista yhteyttä Häneen. Se merkitsee että itse olemme henkilöinä Hänen valaisemiaan. Se merkitsee halua elää Pyhän Hengen elävöittämää elämää - joka on laadultaan jotain ihan muuta kuin uskonnollinen elämä!
Kyseisessä arkielämän tapahtumassa asian näkeminen Jumalasta käsin merkitsee kosketusta ihmiseen joka varastaa. Tuolloin kyse ei ole vain varkaasta vaan ihmisestä - ihmisestä, joka tosin varasti, mutta joka ei ole minulle vain ulkokohtainen objekti. Hän on Jumalalle rakas. Ja minulle olennaista on että hän on Jumalalle rakas sellaisella elävällä tavalla, jossa Jumalan rakastava asennoituminen häntä kohtaan vaikuttaa minussa eläviä tekoja.
Näkemisessä ei ole siis kyse vain asioista. Kyse on sydämestä. Asennoitumisesta.

Näin ollen ei Jumalasta käsin tapahtuva näkeminen voi olla Raamatun toteuttamista ulkokohtaisina säädöksinä. Ei ajattelun tunkemista johonkin muottiin jonka mukaisesti sitten "näen" asioita. Jumalasta käsin tapahtuva näkeminen edellyttää itsensä antamista Hänelle. Se on lähtökohta.
Silloin kyse ei ole vain tuon toisen - esimerkissämme: varkaan - suhteesta Jumalaan, kyse on ennen kaikkea minun suhteestani. Jos suhteeni Jumalaan on elävä, silloin minun suhtautumisessani toiseen eli lähimmäiseen (huom.: ei enää pelkästään varas, vaan lähimmäinen!) on Hänen sydämensä laatua, taivaallista armahtavaisuutta.
Silloin päämääräni on jotakin enemmän kuin se että saisin hänet ymmärtämään että varastaminen on väärin. Tuollaisessa päämäärässä näet saattaa olla pelkkää tuomiohalua, ja joka tapauksessa siinä on halua saada ihminen ajattelemaan ja uskomaan MINUN tavallani. Mutta kun päämääräni on enemmän. Päämääräni on että hänkin tulisi tuntemaan totuuden.
Motiivini ei siis ole niinkään siinä että hän tulisi tuntemaan olevansa paha, vaan että hän voisi tuntea että Jumala on hyvä. Ja että tuo hyvän tunteminen tulisi hänelle todeksi nimenomaan siinä kuinka Jumala hänessä vaikuttaa osoittaen hänelle henkilökohtaisesti ja suoraan rakkauttaan ja sen muuttavaa voimaa.

En siis jää syyttämään lähimmäistäni siitä että hän toimii väärin, sillä ymmärrän että väärä toiminta syntyy väärästä näkemisestä. Tiedän että myös lähimmäiseni tarvitsee yhteyttä Jumalaan. Hän tarvitsee yhteyttä Jumalaan ennen kaikkea pelastuakseen, mutta hän tarvitsee yhteyttä Jumalaan myös siksi että voisi nähdä asiat oikein.
Ja vaikka pelastava yhteys Jumalaan häneltä vielä puuttuisikin voi Jumala auttaa häntä sellaiseen prosessiin jossa hän havaitsee jonkin käyttäytymistapansa tai tekonsa vahingolliseksi ja pyrkii siinä muutokseen. Se ei vielä vapauta häntä synnin vallasta kokonaisuudessaan mutta on kuitenkin positiivista, hyvää ja elämänmyönteistä kehitystä, jolla on vaikutuksensa koska elämme ihmisinä yhteiskunnassa joka rakentuu sosiaalisen kanssakäymisen ja kontaktien varaan.

Ymmärrän siis ensinnäkin, että lähimmäiseni tarvitsee Jumalaa nähdäkseen oikein - koska olemme rajallisia ja ilman Jumalaa auttamattomasti sidotut rajallisuuteemme ja henkilökohtaisiin mieltymyksiimme.
Ja toiseksi: koska yhteys Jumalaan ei synny ihmisen työnä eikä ihmisen teoin, tämä päämääräni (että lähimmäiseni tulisi tuntemaan totuuden) laittaa minut rukoilemaan hänen puolestaan. En itse voi saada hänessä uskoa aikaan, joten käännyn Jumalan puoleen.
Joissain tilanteissa huomaan rukoilevani vain: "Jumala, auta tätä ihmistä vapautumaan varastamisesta", joissain tilanteissa rukoilen: "Jumala, ilmesty hänelle, pelasta hänet." Olkoon rukoukseni kumpi tahansa tai kumpaakin olennaista on rukouksen olemus, sillä silloinkin kuin se on pyytämistä kuten tässä, se on seurustelua Jumalan kanssa. Kun rukous on avointa seurustelua joka lähtee oikeista motiiveista, silloin Jumala vaikuttaa rukoustemme kautta sekä häneen jonka puolesta rukoilemme, että meihin jotka rukoilemme.
Jälkimmäinen on myös hyvin tärkeää. Se saattaa merkitä esimerkiksi sitä että Jumala puhuu minulle tuon ihmisen menneisyydestä, hänen sisimpänsä pettymyksistä - joskus hämmästyttävän yksityiskohtaisestikin! - ja auttaa minua lähestymään häntä rakkaudessa, jolloin varastaminen on enää sivuseikka. En lähesty ihmistä jonakin käännytysobjektina, vaan rakkaana lähimmäisenä.
Tämä on näkemistä Jumalasta käsin. Kyseessä ei ole jonkin organisaation mukainen ennaltasaneltu kaavamainen ajattelutapa, vaan "orgaaninen" - siis dynaaminen ja elävä suhde.

Vaikka hengellinen näkeminen ei olekaan Raamatun toteuttamista ulkokohtaisina, kaavamaisina säädöksinä, se ei koskaan ole Raamatun selkeän sanan vastaista.
Juuri se että tahdomme totella ja toteuttaa Jumalan ilmoitettua tahtoa eli Raamatun ohjeita, on avain elävään, dynaamiseen, elämänmyönteiseen kristillisyyteen - kun keskipisteessä ei ole tekemisemme, vaan Persoona: Hän, jota rakastamme. Päätös sitoutua Jeesukseen koko elämällä avaa Jumalan tuntemisen maailman, jossa näkeminen tulee mahdolliseksi.

Rajallisuudestamme johtuen: vaikka meillä kristittyinä on yhteys Jumalaan ja sen tähden mahdollisuus nähdä asiat oikein eli totuudellisesti, meidän on hyvä alati muistaa että ihmisinä yhä olemme vajavaisia ja sen tähden meillä on rajallisuudestamme johtuva taipumus tulkita totuutta itsekkäästi.
Kun kaikessa tosiasioiden myöntämisessä - esimerkiksi "varastaminen on väärin" - tahdomme olla avoimet Jumalan sydämelle, pysymme tietoisina raadollisuudestamme ja tämä pitää yllä oikeaa nöyryyttä. Silloin ulkonaiset tosiasiat eivät aja Kristuksen totuuden ohi.
Niin uskova varjeltuu tai ainakin hänellä on mahdollisuus varjeltua kaksinaismoralismilta ja tekopyhyydeltä.

7. LOPPUPÄÄTELMÄ. Oikean, elämänmyönteisen suvaitsevaisuuden edellytys: nöyrtyminen todellisuuden edessä.

Rajallisuutemme tulisi siis johtaa meitä kysymään onko ehkä olemassa jotain mielipiteistämme riippumatonta, sellaista joka ei ole lähtöisin minusta ja joka sen tähden ei ole rajallisuuteni sitomaa?
Onko olemassa jotain muuta Jumalaa kuin ihmisten luomat Jumalat ja abstraktiot. Onko olemassa oikeaa hengellistä elämää, jotakin enemmän kuin uskonnollisten mallien mukainen ajattelu ja tunteilu.
Eikö tämän tulisi johtaa meitä rajallisuudessamme kääntymään Jumalan itsensä puoleen - siis hyväksymään se mahdollisuus, että tällainen Auktoriteetti, ainoa totuuden lähtökohta, josta käsin asiat saavat oikean arvonsa, ehkä on?
Sanoen esimerkiksi:
Herra Jeesus Kristus, jos sinä olet todellinen, jos oikeasti olet kuollut syntieni tähden ja voittanut kuoleman, anna pahat tekoni anteeksi, tule elämääni ja auta minua tuntemaan sinut.

Onko meillä tällaista mieltä?
Että tahdomme löytää totuuden jos sellainen on olemassa, olkoon se (henkilökohtaisista mieltymyksistämme ajatellen) millainen tahansa: kuinka miellyttävä tai epämiellyttävä tahansa.
Jos Jumala on olemassa tahdon sitoutua Häneen koko elämälläni ja päivittäin pyytää että Hän valaisisi ajatteluani ja asenteitani, jotta voisin elää Hänestä käsin?

8. RAKKAUDESTA.

Kysymyksesi
> Mitä "pahaa" rakkaudessa on? <
sisältää rakkauteen liittyvän ennakko-oletuksen, josta käsin suhtaudut "rakkauden jumalaan": Jos Jumala on olemassa, hän toki hyväksyy ja siunaa homojen ja lesbojen liitot samoin kuin heteroiden, sillä Hän on rakkauden Jumala.

Mutta jos totuus on, että Jumala luodessaan ihmisen omaksi kuvakseen loi hänet mieheksi ja naiseksi, joiden keskinäisessä yhteydessä toteutuu ja tulee ilmi Jumalasta jotain sellaista, joka ei voisi toteutua millään muulla tavalla - jos totuus on, että heteroseksuaalisuus on ainoa Jumalan luoma seksuaalisuuden muoto, muut ovat perversiota tai vääristymää, olkoon tuon vääristymän syy ennen syntymää tapahtuneessa demonisessa vaikutuksessa tai lapsuuden kehitystapahtumissa - jos totuus on, että homo- ja lesbosuhteiden rinnastaminen heterosuhteisiin ja näiden suhteiden yhteiskunnallinen hyväksyminen on jumalallisesta näkökulmasta katsottuna helvetillistä toimintaa - onko tämän asian julkituominen halventamista ja epärakkaudellista?
Ei tietenkään!

Jos olen ymmärtänyt että homoseksuaalisuus on tuhoavaa yksilöllisesti ja yhteiskunnallisesti, että se on epätoivottavaa ja ei Jumalan tahdon mukaista - onko suvaitsematonta että tuon näkemykseni esiin? Eikö juuri se, että tuon näkemykseni esiin ja kerron sen mitä ajattelen Jumalan tahdoksi, pyytäen jokaista pohtimaan asiaa omalla kohdallaan, ole minun puoleltani rakkautta? Olisiko rakkautta hymistellä että kaikki on ok ja sopivaa, ja että kyllä Jumala kaiken hyväksyy - jos en kuitenkaan voi ajatella niin? Jos käyttäydyn ja puhun vastoin omaa syvää vakaumustani? Jos käyttäydyn ja puhun niin vain siksi koska haluan pysyä muiden silmissä mukavana heppuna enkä tahdo tulla leimatuksi suvaitsemattomaksi ihmiseksi?
Silloin on kyse itsekkyydestä. Ei rakkaudesta.

Kumpi on suurempaa, rakastaa ja hyväksyä ihminen koska kykenee hyväksymään hänen elämäntapansa: rakastaa ja hyväksyä homoseksuaalisia taipumuksia toteuttava ihminen, koska hyväksyy homouden eikä näe siinä mitään pahaa - vai rakastaa ja hyväksyä ihminen silloinkin, kun ei kykene hyväksymään hänen elämäntapaansa? Vaikka ei hyväksy homoseksuaalisuuden harjoittamista, kuitenkin pyrkii suhtautumaan empaattisesti, ymmärtämään ja lähestymään ilman tuomiomielialaa ihmistä, joka elää homoseksuaalina?

Mielestäni meidän tulisi pyrkiä rakastamaan ihmistä silloinkin kun olemme hänen kanssaan eri mieltä. Muussa tapauksessa tekopyhyys, jonka niin herkästi huomaamme toisissa, saattaakin olla omaa tekopyhyyttämme. Tämä vaara on olemassa juuri minun kohdallani. Tiedostan sen juuri itsessäni. Siksi tarvitsen joka päivä elävää yhteyttä Jumalaan.

Näkemykseni on että jokaisella ihmisellä, olkoon kristitty, muslimi, ateisti tai mitä tahansa on mahdollisuus tunnistaa omaa tekopyhyyttään ja suvaitsemattomuuttaan, ja kasvaa suvaitsevuuteen, jossa pyrkii hyväksymään toisen ihmisenä ja kunnioittamaan häntä ihmisenä silloinkin kun ei hyväksy hänen elämäntapaansa ja näkemyksiään.
Mutta ainoastaan ihmisellä joka on löytänyt Jumalan ja tahtoo elää Hänen yhteydessään on mahdollisuus oikeaan näkemiseen, näkemiseen Jumalasta käsin. Tuon näkemisen perusedellytys on syntisyytensä tunnustaminen, johon sisältyy tietoisuus ihmisen rajallisuudesta: ihminen ei ole Jumala.

9. LOPUKSI.

Oggi. Sinä et usko Jumalaan. Ok.
Kun nyt kuitenkin on ihmisiä jotka uskovat, ja monet heistä ovat tulleet uskoon pitkällisen kamppailun, pohdiskelun, totuuden etsimisen ja rukouksen kautta, ja kun heillä uskostaan johtuen on asioihin tiettyjä näkemyksiä joita he pitävät totuutena, onko se suvaitsemattomuutta?
Olenko suvaitsematon ja ahdasmielinen jos näkemykseni jostain asiasta on ettei tuo asia ole oikein eikä hyvä?
Eikö vähintään yhtä paljon suvaitsemattomuutta ilmennä se tapa, jolla leimataan uskovia suvaitsemattomiksi heidän näkemystensä tähden - ei edes pyritä kohtaamaan toista ja ymmärtämään hänen ajatuksiaan, käydään ainoastaan jonkinlaista taistelua jossa lujemmin paalutetaan omia ennakkovarmuuksia?

Voimme tarkastella ihmistä niistä ennakkovarmuuksista käsin joiden mukaan homous on iljettävä synti. Esimerkiksi. Tai voimme tarkastella ihmistä niistä ennakkovarmuuksista käsin joiden mukaan uskovaisuus on todellisuuden pakenemista johonkin jota ei ole. Esimerkiksi.

Pointtini tässä oli se. Että jos Jumala on olemassa totuus määräytyy siitä käsin millainen Hän on. Mikä on todellisuuden oikea luonne? Mikä oikeasti ja jumalallisessa mielessä rikkoo elämää vastaan ja mikä rakentaa sitä? Näihin kysymyksiin voimme löytää vastaukset vain Jumalan yhteydessä - ja ainoastaan Hänestä käsin asioita ja ihmisiä katsellen voimme suhtautua rakastavasti myös niihin, jotka mielestämme elävät Hänen tahtonsa vastaisesti.

mamabeard kirjoitti:

Tästä taas lipsahti vähän pitemmän puoleinen kirjoitus... Tuskin jaksaa lukea kukaan muu kuin ne jotka jo ennestään on tällaisesta pohdinnasta kiinnostuneet?
Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla kommentteja, joten ottakaa kantaa. Ei ainoastaan väittelynhalusta, vaan - toivoakseni - rakentavan keskustelun tähden.
Puheenvuoroni pituuden vuoksi jaan sen lukuihin, jotta lukeminen ja kommentointi olisi sujuvampaa.

1. OIKEAN SUVAITSEVAISUUDEN PERUSTEISTA: EMPATIA.

> Ajatelkaa vapaasti, mutta kunhan se on kuten minä ajattelen. <
Onko tuo lause tarkoitettu heittona Johannekselle, osoittamaan hänen suvaitsevaisuutensa laatua ja rajoja, vai kuvaako se omaa ajatteluasi ja suvaitsevuuttasi?

Johannes saa kyllä ajatella ja määritellä suvaitsevuutta ihan vapaasti, jos ajattelee ja määrittelee samalla tavalla kuin sinä.

Muussa tapauksessa hän on suunnattoman tekopyhä?
Mutta sinä et ole, niinkö? Ehkä et.
Hän on? Ehkä on.

Onko joku tekopyhä vai ei, se ei siis määräydy siitä käsin, onko hän kanssamme samaa tai eri mieltä. Meidän täytyy kuitenkin myöntää että meille on helpompaa - se on helpompaa, koska se on mieluisampaa - nähdä sellaisen ihmisen tekopyhyys, joka on kanssamme eri mieltä, kuin sellaisen joka on ikäänkuin samoilla linjoilla.

Tämän vaaran tiedostaminen mielestäni kuuluu sellaiseen terveeseen asennoitumiseen jossa on mahdollista suhtautua ihmiseen empaattisesti silloinkin kun on eri mieltä hänen ajatustensa kanssa eikä voi (eikä tarvitsekaan voida) suhtautua ystävällisesti hänen mielipiteisiinsä.

Empatia auttaa näkemään asiaa toisen kannalta silloinkin kun ei voi hyväksyä kyseistä asiaa.
Empatia toista kohtaan syntyy oman itsensä kohtaamisesta. Kun ymmärrän että olen vajavainen ja että myös minussa on mahdollisuus vääriin tulkintoihin, voin ymmärtää toista vajavaista silloin kun hän tulkitsee (ainakin minun mielestäni) asioita väärin.
Ymmärtämiseni ei kohdistukaan enää pelkästään asioihin, vaan ihmisen persoonaan itseensä. Tämän johdosta myös asioista keskusteleminen on helpompaa.
Oman vajavaisuuteni tiedostaen yritän kuunnella häntä ja sitä mitä hän oikeasti puhuu. Ja ehkä hänen näkemyksissään joita pidän väärinä, tai ainakin hänen asenteessaan ja tavassaan esittää näkemyksensä, on jotain sellaista josta voisin ottaa opiksi?

Vaikka hän olisi kokonaan väärässä, vaikka hänen käsityksensä ja tapansa esittää käsityksiään olisivat minun mielestäni kuinka pielessä tahansa, kuitenkin ymmärrän että hän on joutunut tuohon tilanteeseen tietyn kehityksen tuloksena.

Arvomme ihmisinä ja oikeutemme olla olemassa ei ole kiinni käsityksistämme ja mielipiteistämme. Arvomme on jossain syvemmällä. Siinä että olemme. Kun suhtaudun ihmiseen rakastavasti sen kautta mikä on syvempää kuin hänen mielipiteensä, eli ihmisyyden kautta, voin nähdä hänet lähimmäisenä. Muussa tapauksessa eroavat mielipiteemme estävät rakentavan keskustelun ja oppimisen varsin tehokkaasti, ja empatian sijaan käyttäytymistämme hallitsee antipatia - inho, vastenmielisyys, viha, anteeksiantamattomuus.

Voimme julistaa suureen ääneen että juuri minä näen totuuden jossakin asiassa ja että tuo toinen on väärässä. Mutta jos käyttäytymisemme on täynnä antipatiaa ja meiltä sydämen tasolla puuttuu ihmisen kohtaaminen, näkemisemme on hyvin vajavaista.

2. KRISTILLINEN NÄKÖKANTA.

Kristillisessä ajattelussa voidaan erottaa toisistaan ulkonaiset tosiasiat ja sisällinen totuus. Uuden testamentin opetuksen mukaan tosiasioillakin voidaan tehdä paljon vahinkoa, jos emme suhtaudu asioihin totuudellisesti. Kristillisen käsityksen mukaan totuus pohjimmiltaan on Persoonassa, siis Jeesus Kristus on totuus, ei joissain asioissa tai ideoissa.

Esimerkiksi:
Jos huomaan veljeni tai sisareni tekevän syntiä, vaikka valehtelevan tai varastavan, voin kertoa toisille että hän on valehdellut ja varastanut. Siihen kuinka mielelläni tällaista kerron vaikuttaa tietysti se olenko hänen kanssaan muuten - ehkä teologisissa näkemyksissä! - samaa vai eri mieltä. Jos minulla on jo ennestään asenne että tuo ihminen olisi hyvä saada pois seurakunnasta - koska en pidä hänestä ja hänen tavastaan ajatella - voin erittäin mielelläni levitellä hänestä juttuja.
No niin, kun minua sitten syytetään juoruilusta tai mustamaalaamisesta, puolustaudun: minähän olen vain puhunut totta, hän todellakin valehteli ja varasti.
Ok. Olen puhunut tosiasioita mutta en ole puhunut totuudessa. Tarkoitukseni on ollut itsekkäistä intresseistäni käsin vahingoittaa toista ja hänen mainettaan omaksi edukseni, ja se on toimintaa jossa ei ole Kristuksen totuutta.
Tämä esimerkkinä kristillisestä ajattelusta, jossa ulkonaisia tekoja olennaisempaa siis on sydämen asenne. Siihen kuuluu empatia.
Jos ja kun asenne on kohdallaan se ilmenee sitten myös tekojen tasolla.

Jos tahdomme löytää ja säilyttää empatian, jota ilman suvaitsevaisuus on mahdotonta, meidän tulee pyrkiä rakastamaan ihmistä ja nimenomaan -rakastamaan häntä silloin kun olemme asioissa eri mieltä.

Joku on sanonut että kun kohtaamme uuden ihmisen kohtaamme aina ensimmäiseksi itsemme. Ne mielipiteet, reaktiot ja asenteet joita kohtaaminen minussa synnyttää. Yleensä kuitenkin pidämme reaktioitamme niin itsestäänselvänä että emme suinkaan pysähdy kyselemään itseltämme miksi suhtaudun tuohon ihmiseen tällä tavalla, miksi hän synnyttää minussa tällaisia tunteita. Jos koen häntä kohtaan antipatiaa pidän luonnostaan häntä itseään siihen syyllisenä ja juutun niihin ikäviin piirteisiin, jotka hänessä havaitsen, niin että nuo piirteet tai tarkemmin ottaen niiden synnyttämä tunnereaktio värittää ehkä kaiken asennoitumiseni häneen.
Katsomme siis toisia itsemme läpi ja se on aivan luonnollista.
Jos tahdomme kohdata ihmisen empatiassa, herkkinä hänen tarpeilleen, kysymyksilleen ja etsinnälleen, tiedostaen että sama ihmisyys asuu meissä kummassakin, on tehtävä päätös:
Tahdon rakastaa.

Tämän päätöksen myötä Jumala asettaa eteemme peilin josta alamme nähdä - ei ainoastaan tuota toista ja hänen virheitään - vaan omat kasvomme.

3. OIKEAN SUVAITSEVAISUUDEN PERUSTEISTA: ITSEKRITIIKKI.

Yksi oikean suvaitsevaisuuden edellytyksistä on itsekritiikki.
Jos omasta oikeassaolemisestamme ja varmuuksistamme käsin olemme etsimässä asioita ja aiheita joissa pääsisimme kritisoimaan ja ojentamaan toisia, koska saamme tällaisesta käyttäytymisestä elämäämme sisältöä ja mielihyvää, olisi syytä pysähtyä tarkastelemaan omia käsityksiään ja asennoitumistaan itsekriittisesti.

Varsinkin uskonto-foorumilla on silmiinpistävää tolkuton väittelynhalu. Ollaan jo valmiiksi taisteluasemissa. Harvaan aloitukseen tulee pääasiallisesti rakentavaa ja (oikealla tavalla kriittistä) palautetta.
Mikä on oikalla tavalla kriittistä palautetta?
Negaation kautta: ainakaan sellainen palaute jota sävyttää toisen mollaaminen ja pyrkimys saattaa hänet mahdollisimman kyseenalaiseen valoon, ei ole oikealla tavalla kriittistä.
Rakentava kritiikki edellyttää aina itsekritiikkiä. Ja itsekritiikki on mahdotonta jos ei kykene tunnistamaan ja tunnustamaan että myös minä olen rajallinen, vajavainen, erehtyvä ihminen.
On luonnollista että foorumi jossa voi esiintyä nimettömänä ja tavallaan kasvottomana, vetää kaikenlaisia ääri-ilmiöitä puoleensa. Ihmisiä joilla ei omassa ystäväpiirissään tai ehkä seurakunnissaan ole ollut mahdollisuutta julistaa näkemyksiään. Ehkä he ovat saaneet kritiikkiä (asiallista tai asiatonta) näkemyksistään. Ja jos heiltä puuttuu terve itsekriittisyys he eivät ole kyenneet ottamaan kritiikkiä vastaan vaan se on vain lisännyt heidän uhmaansa.

Uhmakas ihminen on yleensä ylpeä.
Ylpeys tekee itsekritiikin mahdottomaksi.

Että tahtoo rakastaa ihmistä silloinkin kun ei hyväksy hänen esittämäänsä näkökohtaa, ja nimenomaan tahtoo rakastaa häntä juuri silloin, varjelee itseämme turhalta ylpeydeltä.
Koska silloin suostumme kohtaamaan omat kasvomme.

Ilman itsekritiikkiä en voi tunnistaa ja myöntää omaa kaksinaismoralismia, tekopyhyyttä, piilotteluani, henkilökohtaisista intresseistä nousevaa tarvetta kokea yleisenä totuuteena jokin, jolla puolustan vain omia mieltymyksiäni.

Mitä Jeesus tästä asiasta sanoi?
Meidän pitäisi keskittyä ensinnäkin siihen että otamme tukin pois omasta silmästämme, siis sen asian tai asiakokonaisuuden tai yksinkertaisesti asenteen joka estää näkemästä vapaasti, ja sen jälkeen voimme sitten palvella lähimmäistämme auttaen häntä pääsemään siitä mikä hänellä elämässään on syntinä ja paheena estäen häntä näkemästä.
"Ota ensin malka omasta silmästäsi, sitten näet ottaa rikan veljesi silmästä." (Muistinvarainen lainaus).

4. ONKO HELVETILLISIÄ ASIOITA OLEMASSA, JA JOS ON, MIKSI NE OVAT HELVETILLISIÄ? Eli subjektiivisen ja objektiivisen todellisuuden ero:

1) On helvetillisiä asioita jotka ovat helvetillisiä koska ne ovat helvetillisiä minulle eli tuntuvat minusta helvetillisiltä.
2) On helvetillisiä asioita jotka ovat helvetillisiä koska ne edustavat jotain joka on pahaa ja turmelevaa riippumatta siitä miltä se minusta tuntuu.

Johannes:
> varjopuoli on nykyisin se, että suvaitaan myöskin täysin helvetilliset asiat, yksilön vapauden nimissä. <
oggi:
> Eli varjopuoli vapaa-ajattelussa on se, että siinä hyväksytään sinun mielipiteillesi vastainen ajattelu. Kunhan tämä kiellettäisiin, niin kaikki olisi hyvin. <

Jos irroitan Johanneksen väitteen, että helvetilliset asiat suvaitaan yksilön vapauden nimissä, irralleen niistä mielipiteistä mikä hänen mielestään on helvetillistä, ja tarkastelen tuota väitettä itsessään, totean:
Näin on, yksilön vapauden nimissä suvaitaan myöskin täysin helvetilliset asiat.

Jonkun mielestä homoliittojen rinnastaminen heteroliittoihin on helvetillistä - tai ainakin "helvetillistä".
Tässä yhteydessä käsite "helvetillinen" ei merkitse että tunnustettaisiin helvetti olemassaolevana henkiulottuvuutena, demonisena syvyytenä josta käsin vääriä käyttäytymismalleja vaikuttavat henget toimivat, vaan käytetään sanaa kuvaamaan jotakin mielestämme yleisesti pahaa. Ja kun tätä termiä näin käytetään, ehkäpä nimimerkki oggi saattaa yhtyä seuraavanlaiseen mielipiteeseen:
Homoliittojen leimaaminen helvetilliseksi on helvetillistä.

Yhden mielestä siis pitäisi kieltää yksi asia, toisen mielestä toinen, ja kumpikin vetoavat yhteen ja samaan eli totuuteen.
Voidaanko siis ajatella niin, ettei ole yhtä ja täysin pätevää totuutta, ainoastaan ihmisten totuuksia?
Ja tietyssä mielessä jokainen on oikeassa?

Kristittynä erotan tässä kaksi todellisuutta.
On henkilökohtainen subjektiivinen todellisuus. Se minkä ihminen itse kokee ja mieltää todeksi. Tätä ei voi väheksyä. Jeesus itse otti monissa opetuksissaan huomioon subjektiivisen todellisuuden merkityksen.
Siitä huolimatta on kuitenkin todellisuus, jossa asiat ovat juuri sillä tavalla kuin ne ovat, meidän muuttuvista totuusnäkemyksistämme huolimatta ja niistä riippumatta.
Tietyssä mielessä jokainen on oikeassa - omista lähtökohdistaan. Siinä todellisuudessa jossa jokainen totuus on yhtä todellinen. Mutta tämän yläpuolella on Jumala ja totuus määriytyy Hänestä käsin.

Kohdan kaksi myöntäminen johtaa päätelmään että on asioita jotka ovat helvetillisiä kaikille, koska ne ovat sitä luonnostaan aivan riippumatta siitä miltä nuo asiat minusta tuntuvat ja mitä niistä ajattelen.

Olennaista onkin tahdommeko avautua Jumalalle ja antaa Hänelle pääsyn totuuksiimme?
Tästä Raamattu sanoo, kohta jota olen viimepäivinä usein siteerannut:
"...muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä." Room.12:2.

Tämän mukaan paras tapa muuttua ei siis ole opiskelemalla jokin kristillinen normisto ja mukauttamalla ajattelutapaansa ja käyttäytymistään sen mukaiseksi. Parempi tapa on muuttua mielen uudistumisen kautta - ei mekaanisella, tekemiseen perustuvalla tavalla vaan avoimuudessa jossa elämämme löytää oikeat uomat ja ikäänkuin tulemme omaksi itseksemme Hänen yhteydessään.
Tietysti on olemassa kristillinen normisto. Mutta voimme mukauttaa ajatteluamme tuon normiston mukaiseksi eli oppia ne elämän ja käyttäytymisen arvot ja asenteet, jotka oikeasti ovat hyviä, vain olemalla avoimet Jumalalle!
Jos uskovina luemme Raamattua ja lähdemme sitä tulkitsemaan ja sen ohjeiden mukaan käyttäytymään ikäänkuin se olisi meidän varassamme ja meidän teoistamme kiinni, seurauksena ei ole uudistunut ja näkemiseen kykenevä mieli, vaan (liian usein) farisealainen ja empaattisuuteen kykenemätön lakihenkisyys.

Ilman mielen uudistumista ei siis voi arkielämän valintatilanteissa ja kohtaamisissa löytää oikeaa tapaa toimia Jumalan tahdon mukaisesti ja toteuttaa hyvää. Hengellinen vaellus edellyttää mielen uudistumista.
Ja mielen uudistumisen ehto on että annamme Totuudelle pääsyn totuuksiimme. Siis että Jumalan Henki saa kasvattaa meitä Hänen yhteydessään.
Jos pidämme vain kiinni pienistä totuuksistamme, pyörien itsemme ympärillä kuin oma kokemisemme ja havainnointimme olisi se maailman napa josta tosi viisaus ja oivallus lähtee, emme milloinkaan uudistu niin että totuus voisi meitä valaista ja johtaa.

5. TOTUUDEN MUUTTUMATTOMUUDESTA.

Se että jokin asia on mielestäni helvetillinen, ei siis tarkoita sitä, että se olisi helvetillinen todellisesti eli Jumalan näkökulmasta!
Se että meidän on - omiin mieltymyksiimme sidotun, henkilökohtaisten intressien värittämän ajattelumme tähden - hyvin vaikeaa nähdä mikä oikeasti on helvetillistä, ei sitten myöskään tarkoita, ettei helvetillisiä asioita ollenkaan olisi.

Tältä pohjalta toteamme että homoliitot ehkä ovat helvetillinen asia. Ja yhtä hyvin homoliitot ehkä eivät ole helvetillinen asia. Asiaa ei ratkaise mielipiteemme vaan sen ratkaisee mielipiteistämme riippumaton todellisuus. Ehkä tunnemme tuon todellisuuden ja näemme oikein, ehkä emme tunne sitä ja näemme väärin. Ehkä vain luulemme näkevämme oikein.
Ehkä se mitä pidämme jumalallisena totuutena onkin uskonnollista kuvitelmaamme. Niin tai näin. Riippumatta siitä olemmeko näkemyksissämme oikeassa vai väärässä, totuus pysyy: olemme oikeassa tai väärässä sen mukaan mitä näkemyksemme edustavat Jumalan mielestä ja Hänen edessään, sillä vain Hänestä on totuus riippuvainen.
Jos et usko Jumalaan, voit kuitenkin myöntää että totuus on riippuvainen todellisuudesta, ei käsityksistämme? Siinä tapauksessa tuota todellisuutta on kuitenkin vaikea löytää, koska ainoa instrumentti jolla todellisuutta tarkastelemme, ja tämä pätee varsinkin metafyysisissä ja moraalisissa asioissa, olemme me itse ja siihen kuinka todellisuutta tarkastelemme vaikuttavat menneet kokemuksemme, kasvatuksemme, henkilökohtaiset intressimme ja tapamme tulkita kokemuksiamme.

Jos tahdomme oppia oikeaa suvaitsevuutta on hyvä tiedostaa ja myöntää että totuus on yksi, se on mielipiteistämme riippumaton, mutta että itse olemme rajallisia ja siksi kykymme ymmärtää totuutta on vajavainen, josta seuraa että meillä yksilöinä on monia keskenään poikkeavia totuuksia - ja totuuden näkökulmasta nämä totuudet ovat joko oikeita tai vääriä, mutta se ei ole minun ratkaistavissani.

6. OIKEASTA NÄKEMISESTÄ. Näkemisen edellytys: oman rajallisuuteni kohtaaminen.

Joudun siis kohtaamaan rajallisuuteni. Minä ja minun käsitykseni eivät ole totuuden mittapuu.
Edellä esittämässäni oli pääosin filosofista ajattelua, jossa lähestyin asiaa yleisluontoisesti, vaikka joissain kohdissa kirjoitinkin uskovana väittäen että Jumala on totuuden lähtökohta. No, yleisluontoisesti ajatellen: Jos Jumala on olemassa, toki Hän on kaiken totuuden lähtökohta?
Henkilökohtaisesti. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että ainoa mahdollisuuteni nähdä jotakin pätevää tietyn (ehkä väittelynkohteena olevan) asian todellisesta luonteesta on saada tuohon asiaan kosketus Jumalan näkökulmasta käsin, tarkastella sitä Hänen yhteydessään.
Edelleen tahdon korostaa, että asian näkeminen Jumalasta käsin ei ole abstraktiota...

Mitä tarkoitan että Jumalasta käsin tapahtuva näkeminen ei ole abstraktiota?
Selvennän tätä vielä tekemällä eron uskonnollisen ja hengellisen välillä.

Jos kyse olisi uskonnollisesta ajattelusta, jonka mukaisesti sitten "näemme" asioita "Jumalan" näkökulmasta käsin, silloin Jumala olisi tietynlainen uskomme kautta oleva malli. Tuo malli edustaa meille kaikkea sitä mikä mielestämme on mielipiteidemme ja käsitystemme yllä ehdottomana auktoriteettina. Näin ihminen itse luo itselleen Jumalan ja tarkastellessaan asioita Jumalasta käsin hän itse asiassa tarkastelee asioita vain tietyn ajattelumallin mukaan jonka hänen uskontonsa sisältää. Tällöin Jumala on vain inhimillistä todellisuutta.

No niin. Jos Jumala on todellisesti eli itsessään-olevana olemassa, silloin Hän on enemmän kuin pelkästään jokin malli. Silloin todellakin on olemassa auktoriteetti mielipiteidemme ja käsitystemme yläpuolella.

Vaikka Jumala on (tai hypoteettisesti: vaikka Jumala olisi) todellisesti olemassa, myös uskova ihminen voi "nähdä" asioita "Jumalasta" käsin uskonnollisella tavalla. Silloin ihmisen päätelmät saattavat kyllä ulkonaisesti olla oikeita - hyvin yksinkertainen esimerkki: kymmenessä käskyssä todetaan että varastaminen on väärin, joten varastaminen on Jumalan mielestä väärin - mutta se ei vielä tarkoita että hän näkisi asian Jumalasta käsin.
Ajatellaan arkielämää. Uskova ihminen näkee kaupassa tilanteen jossa toinen henkilö sulloo tavaraa taskuunsa ja ohittaa kassan maksamatta. Se että hän näkee asian olevan väärin ei vielä ole näkemistä Jumalasta käsin!
Jumala näet on Persoona. Näkeminen Jumalasta käsin edellyttää persoonallista yhteyttä Häneen. Se merkitsee että itse olemme henkilöinä Hänen valaisemiaan. Se merkitsee halua elää Pyhän Hengen elävöittämää elämää - joka on laadultaan jotain ihan muuta kuin uskonnollinen elämä!
Kyseisessä arkielämän tapahtumassa asian näkeminen Jumalasta käsin merkitsee kosketusta ihmiseen joka varastaa. Tuolloin kyse ei ole vain varkaasta vaan ihmisestä - ihmisestä, joka tosin varasti, mutta joka ei ole minulle vain ulkokohtainen objekti. Hän on Jumalalle rakas. Ja minulle olennaista on että hän on Jumalalle rakas sellaisella elävällä tavalla, jossa Jumalan rakastava asennoituminen häntä kohtaan vaikuttaa minussa eläviä tekoja.
Näkemisessä ei ole siis kyse vain asioista. Kyse on sydämestä. Asennoitumisesta.

Näin ollen ei Jumalasta käsin tapahtuva näkeminen voi olla Raamatun toteuttamista ulkokohtaisina säädöksinä. Ei ajattelun tunkemista johonkin muottiin jonka mukaisesti sitten "näen" asioita. Jumalasta käsin tapahtuva näkeminen edellyttää itsensä antamista Hänelle. Se on lähtökohta.
Silloin kyse ei ole vain tuon toisen - esimerkissämme: varkaan - suhteesta Jumalaan, kyse on ennen kaikkea minun suhteestani. Jos suhteeni Jumalaan on elävä, silloin minun suhtautumisessani toiseen eli lähimmäiseen (huom.: ei enää pelkästään varas, vaan lähimmäinen!) on Hänen sydämensä laatua, taivaallista armahtavaisuutta.
Silloin päämääräni on jotakin enemmän kuin se että saisin hänet ymmärtämään että varastaminen on väärin. Tuollaisessa päämäärässä näet saattaa olla pelkkää tuomiohalua, ja joka tapauksessa siinä on halua saada ihminen ajattelemaan ja uskomaan MINUN tavallani. Mutta kun päämääräni on enemmän. Päämääräni on että hänkin tulisi tuntemaan totuuden.
Motiivini ei siis ole niinkään siinä että hän tulisi tuntemaan olevansa paha, vaan että hän voisi tuntea että Jumala on hyvä. Ja että tuo hyvän tunteminen tulisi hänelle todeksi nimenomaan siinä kuinka Jumala hänessä vaikuttaa osoittaen hänelle henkilökohtaisesti ja suoraan rakkauttaan ja sen muuttavaa voimaa.

En siis jää syyttämään lähimmäistäni siitä että hän toimii väärin, sillä ymmärrän että väärä toiminta syntyy väärästä näkemisestä. Tiedän että myös lähimmäiseni tarvitsee yhteyttä Jumalaan. Hän tarvitsee yhteyttä Jumalaan ennen kaikkea pelastuakseen, mutta hän tarvitsee yhteyttä Jumalaan myös siksi että voisi nähdä asiat oikein.
Ja vaikka pelastava yhteys Jumalaan häneltä vielä puuttuisikin voi Jumala auttaa häntä sellaiseen prosessiin jossa hän havaitsee jonkin käyttäytymistapansa tai tekonsa vahingolliseksi ja pyrkii siinä muutokseen. Se ei vielä vapauta häntä synnin vallasta kokonaisuudessaan mutta on kuitenkin positiivista, hyvää ja elämänmyönteistä kehitystä, jolla on vaikutuksensa koska elämme ihmisinä yhteiskunnassa joka rakentuu sosiaalisen kanssakäymisen ja kontaktien varaan.

Ymmärrän siis ensinnäkin, että lähimmäiseni tarvitsee Jumalaa nähdäkseen oikein - koska olemme rajallisia ja ilman Jumalaa auttamattomasti sidotut rajallisuuteemme ja henkilökohtaisiin mieltymyksiimme.
Ja toiseksi: koska yhteys Jumalaan ei synny ihmisen työnä eikä ihmisen teoin, tämä päämääräni (että lähimmäiseni tulisi tuntemaan totuuden) laittaa minut rukoilemaan hänen puolestaan. En itse voi saada hänessä uskoa aikaan, joten käännyn Jumalan puoleen.
Joissain tilanteissa huomaan rukoilevani vain: "Jumala, auta tätä ihmistä vapautumaan varastamisesta", joissain tilanteissa rukoilen: "Jumala, ilmesty hänelle, pelasta hänet." Olkoon rukoukseni kumpi tahansa tai kumpaakin olennaista on rukouksen olemus, sillä silloinkin kuin se on pyytämistä kuten tässä, se on seurustelua Jumalan kanssa. Kun rukous on avointa seurustelua joka lähtee oikeista motiiveista, silloin Jumala vaikuttaa rukoustemme kautta sekä häneen jonka puolesta rukoilemme, että meihin jotka rukoilemme.
Jälkimmäinen on myös hyvin tärkeää. Se saattaa merkitä esimerkiksi sitä että Jumala puhuu minulle tuon ihmisen menneisyydestä, hänen sisimpänsä pettymyksistä - joskus hämmästyttävän yksityiskohtaisestikin! - ja auttaa minua lähestymään häntä rakkaudessa, jolloin varastaminen on enää sivuseikka. En lähesty ihmistä jonakin käännytysobjektina, vaan rakkaana lähimmäisenä.
Tämä on näkemistä Jumalasta käsin. Kyseessä ei ole jonkin organisaation mukainen ennaltasaneltu kaavamainen ajattelutapa, vaan "orgaaninen" - siis dynaaminen ja elävä suhde.

Vaikka hengellinen näkeminen ei olekaan Raamatun toteuttamista ulkokohtaisina, kaavamaisina säädöksinä, se ei koskaan ole Raamatun selkeän sanan vastaista.
Juuri se että tahdomme totella ja toteuttaa Jumalan ilmoitettua tahtoa eli Raamatun ohjeita, on avain elävään, dynaamiseen, elämänmyönteiseen kristillisyyteen - kun keskipisteessä ei ole tekemisemme, vaan Persoona: Hän, jota rakastamme. Päätös sitoutua Jeesukseen koko elämällä avaa Jumalan tuntemisen maailman, jossa näkeminen tulee mahdolliseksi.

Rajallisuudestamme johtuen: vaikka meillä kristittyinä on yhteys Jumalaan ja sen tähden mahdollisuus nähdä asiat oikein eli totuudellisesti, meidän on hyvä alati muistaa että ihmisinä yhä olemme vajavaisia ja sen tähden meillä on rajallisuudestamme johtuva taipumus tulkita totuutta itsekkäästi.
Kun kaikessa tosiasioiden myöntämisessä - esimerkiksi "varastaminen on väärin" - tahdomme olla avoimet Jumalan sydämelle, pysymme tietoisina raadollisuudestamme ja tämä pitää yllä oikeaa nöyryyttä. Silloin ulkonaiset tosiasiat eivät aja Kristuksen totuuden ohi.
Niin uskova varjeltuu tai ainakin hänellä on mahdollisuus varjeltua kaksinaismoralismilta ja tekopyhyydeltä.

7. LOPPUPÄÄTELMÄ. Oikean, elämänmyönteisen suvaitsevaisuuden edellytys: nöyrtyminen todellisuuden edessä.

Rajallisuutemme tulisi siis johtaa meitä kysymään onko ehkä olemassa jotain mielipiteistämme riippumatonta, sellaista joka ei ole lähtöisin minusta ja joka sen tähden ei ole rajallisuuteni sitomaa?
Onko olemassa jotain muuta Jumalaa kuin ihmisten luomat Jumalat ja abstraktiot. Onko olemassa oikeaa hengellistä elämää, jotakin enemmän kuin uskonnollisten mallien mukainen ajattelu ja tunteilu.
Eikö tämän tulisi johtaa meitä rajallisuudessamme kääntymään Jumalan itsensä puoleen - siis hyväksymään se mahdollisuus, että tällainen Auktoriteetti, ainoa totuuden lähtökohta, josta käsin asiat saavat oikean arvonsa, ehkä on?
Sanoen esimerkiksi:
Herra Jeesus Kristus, jos sinä olet todellinen, jos oikeasti olet kuollut syntieni tähden ja voittanut kuoleman, anna pahat tekoni anteeksi, tule elämääni ja auta minua tuntemaan sinut.

Onko meillä tällaista mieltä?
Että tahdomme löytää totuuden jos sellainen on olemassa, olkoon se (henkilökohtaisista mieltymyksistämme ajatellen) millainen tahansa: kuinka miellyttävä tai epämiellyttävä tahansa.
Jos Jumala on olemassa tahdon sitoutua Häneen koko elämälläni ja päivittäin pyytää että Hän valaisisi ajatteluani ja asenteitani, jotta voisin elää Hänestä käsin?

8. RAKKAUDESTA.

Kysymyksesi
> Mitä "pahaa" rakkaudessa on? <
sisältää rakkauteen liittyvän ennakko-oletuksen, josta käsin suhtaudut "rakkauden jumalaan": Jos Jumala on olemassa, hän toki hyväksyy ja siunaa homojen ja lesbojen liitot samoin kuin heteroiden, sillä Hän on rakkauden Jumala.

Mutta jos totuus on, että Jumala luodessaan ihmisen omaksi kuvakseen loi hänet mieheksi ja naiseksi, joiden keskinäisessä yhteydessä toteutuu ja tulee ilmi Jumalasta jotain sellaista, joka ei voisi toteutua millään muulla tavalla - jos totuus on, että heteroseksuaalisuus on ainoa Jumalan luoma seksuaalisuuden muoto, muut ovat perversiota tai vääristymää, olkoon tuon vääristymän syy ennen syntymää tapahtuneessa demonisessa vaikutuksessa tai lapsuuden kehitystapahtumissa - jos totuus on, että homo- ja lesbosuhteiden rinnastaminen heterosuhteisiin ja näiden suhteiden yhteiskunnallinen hyväksyminen on jumalallisesta näkökulmasta katsottuna helvetillistä toimintaa - onko tämän asian julkituominen halventamista ja epärakkaudellista?
Ei tietenkään!

Jos olen ymmärtänyt että homoseksuaalisuus on tuhoavaa yksilöllisesti ja yhteiskunnallisesti, että se on epätoivottavaa ja ei Jumalan tahdon mukaista - onko suvaitsematonta että tuon näkemykseni esiin? Eikö juuri se, että tuon näkemykseni esiin ja kerron sen mitä ajattelen Jumalan tahdoksi, pyytäen jokaista pohtimaan asiaa omalla kohdallaan, ole minun puoleltani rakkautta? Olisiko rakkautta hymistellä että kaikki on ok ja sopivaa, ja että kyllä Jumala kaiken hyväksyy - jos en kuitenkaan voi ajatella niin? Jos käyttäydyn ja puhun vastoin omaa syvää vakaumustani? Jos käyttäydyn ja puhun niin vain siksi koska haluan pysyä muiden silmissä mukavana heppuna enkä tahdo tulla leimatuksi suvaitsemattomaksi ihmiseksi?
Silloin on kyse itsekkyydestä. Ei rakkaudesta.

Kumpi on suurempaa, rakastaa ja hyväksyä ihminen koska kykenee hyväksymään hänen elämäntapansa: rakastaa ja hyväksyä homoseksuaalisia taipumuksia toteuttava ihminen, koska hyväksyy homouden eikä näe siinä mitään pahaa - vai rakastaa ja hyväksyä ihminen silloinkin, kun ei kykene hyväksymään hänen elämäntapaansa? Vaikka ei hyväksy homoseksuaalisuuden harjoittamista, kuitenkin pyrkii suhtautumaan empaattisesti, ymmärtämään ja lähestymään ilman tuomiomielialaa ihmistä, joka elää homoseksuaalina?

Mielestäni meidän tulisi pyrkiä rakastamaan ihmistä silloinkin kun olemme hänen kanssaan eri mieltä. Muussa tapauksessa tekopyhyys, jonka niin herkästi huomaamme toisissa, saattaakin olla omaa tekopyhyyttämme. Tämä vaara on olemassa juuri minun kohdallani. Tiedostan sen juuri itsessäni. Siksi tarvitsen joka päivä elävää yhteyttä Jumalaan.

Näkemykseni on että jokaisella ihmisellä, olkoon kristitty, muslimi, ateisti tai mitä tahansa on mahdollisuus tunnistaa omaa tekopyhyyttään ja suvaitsemattomuuttaan, ja kasvaa suvaitsevuuteen, jossa pyrkii hyväksymään toisen ihmisenä ja kunnioittamaan häntä ihmisenä silloinkin kun ei hyväksy hänen elämäntapaansa ja näkemyksiään.
Mutta ainoastaan ihmisellä joka on löytänyt Jumalan ja tahtoo elää Hänen yhteydessään on mahdollisuus oikeaan näkemiseen, näkemiseen Jumalasta käsin. Tuon näkemisen perusedellytys on syntisyytensä tunnustaminen, johon sisältyy tietoisuus ihmisen rajallisuudesta: ihminen ei ole Jumala.

9. LOPUKSI.

Oggi. Sinä et usko Jumalaan. Ok.
Kun nyt kuitenkin on ihmisiä jotka uskovat, ja monet heistä ovat tulleet uskoon pitkällisen kamppailun, pohdiskelun, totuuden etsimisen ja rukouksen kautta, ja kun heillä uskostaan johtuen on asioihin tiettyjä näkemyksiä joita he pitävät totuutena, onko se suvaitsemattomuutta?
Olenko suvaitsematon ja ahdasmielinen jos näkemykseni jostain asiasta on ettei tuo asia ole oikein eikä hyvä?
Eikö vähintään yhtä paljon suvaitsemattomuutta ilmennä se tapa, jolla leimataan uskovia suvaitsemattomiksi heidän näkemystensä tähden - ei edes pyritä kohtaamaan toista ja ymmärtämään hänen ajatuksiaan, käydään ainoastaan jonkinlaista taistelua jossa lujemmin paalutetaan omia ennakkovarmuuksia?

Voimme tarkastella ihmistä niistä ennakkovarmuuksista käsin joiden mukaan homous on iljettävä synti. Esimerkiksi. Tai voimme tarkastella ihmistä niistä ennakkovarmuuksista käsin joiden mukaan uskovaisuus on todellisuuden pakenemista johonkin jota ei ole. Esimerkiksi.

Pointtini tässä oli se. Että jos Jumala on olemassa totuus määräytyy siitä käsin millainen Hän on. Mikä on todellisuuden oikea luonne? Mikä oikeasti ja jumalallisessa mielessä rikkoo elämää vastaan ja mikä rakentaa sitä? Näihin kysymyksiin voimme löytää vastaukset vain Jumalan yhteydessä - ja ainoastaan Hänestä käsin asioita ja ihmisiä katsellen voimme suhtautua rakastavasti myös niihin, jotka mielestämme elävät Hänen tahtonsa vastaisesti.

Lue lisää

Sinulla mamabeart. Noin pitkää kirjoitusta en lukisi jos se olisi puuta heinää.

Tulee mieleen oma sivistystasovaje inttää vastaan missään osiossa.

Tekisi mieleni teititellä!

mamabeard kirjoitti:

Tästä taas lipsahti vähän pitemmän puoleinen kirjoitus... Tuskin jaksaa lukea kukaan muu kuin ne jotka jo ennestään on tällaisesta pohdinnasta kiinnostuneet?
Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla kommentteja, joten ottakaa kantaa. Ei ainoastaan väittelynhalusta, vaan - toivoakseni - rakentavan keskustelun tähden.
Puheenvuoroni pituuden vuoksi jaan sen lukuihin, jotta lukeminen ja kommentointi olisi sujuvampaa.

1. OIKEAN SUVAITSEVAISUUDEN PERUSTEISTA: EMPATIA.

> Ajatelkaa vapaasti, mutta kunhan se on kuten minä ajattelen. <
Onko tuo lause tarkoitettu heittona Johannekselle, osoittamaan hänen suvaitsevaisuutensa laatua ja rajoja, vai kuvaako se omaa ajatteluasi ja suvaitsevuuttasi?

Johannes saa kyllä ajatella ja määritellä suvaitsevuutta ihan vapaasti, jos ajattelee ja määrittelee samalla tavalla kuin sinä.

Muussa tapauksessa hän on suunnattoman tekopyhä?
Mutta sinä et ole, niinkö? Ehkä et.
Hän on? Ehkä on.

Onko joku tekopyhä vai ei, se ei siis määräydy siitä käsin, onko hän kanssamme samaa tai eri mieltä. Meidän täytyy kuitenkin myöntää että meille on helpompaa - se on helpompaa, koska se on mieluisampaa - nähdä sellaisen ihmisen tekopyhyys, joka on kanssamme eri mieltä, kuin sellaisen joka on ikäänkuin samoilla linjoilla.

Tämän vaaran tiedostaminen mielestäni kuuluu sellaiseen terveeseen asennoitumiseen jossa on mahdollista suhtautua ihmiseen empaattisesti silloinkin kun on eri mieltä hänen ajatustensa kanssa eikä voi (eikä tarvitsekaan voida) suhtautua ystävällisesti hänen mielipiteisiinsä.

Empatia auttaa näkemään asiaa toisen kannalta silloinkin kun ei voi hyväksyä kyseistä asiaa.
Empatia toista kohtaan syntyy oman itsensä kohtaamisesta. Kun ymmärrän että olen vajavainen ja että myös minussa on mahdollisuus vääriin tulkintoihin, voin ymmärtää toista vajavaista silloin kun hän tulkitsee (ainakin minun mielestäni) asioita väärin.
Ymmärtämiseni ei kohdistukaan enää pelkästään asioihin, vaan ihmisen persoonaan itseensä. Tämän johdosta myös asioista keskusteleminen on helpompaa.
Oman vajavaisuuteni tiedostaen yritän kuunnella häntä ja sitä mitä hän oikeasti puhuu. Ja ehkä hänen näkemyksissään joita pidän väärinä, tai ainakin hänen asenteessaan ja tavassaan esittää näkemyksensä, on jotain sellaista josta voisin ottaa opiksi?

Vaikka hän olisi kokonaan väärässä, vaikka hänen käsityksensä ja tapansa esittää käsityksiään olisivat minun mielestäni kuinka pielessä tahansa, kuitenkin ymmärrän että hän on joutunut tuohon tilanteeseen tietyn kehityksen tuloksena.

Arvomme ihmisinä ja oikeutemme olla olemassa ei ole kiinni käsityksistämme ja mielipiteistämme. Arvomme on jossain syvemmällä. Siinä että olemme. Kun suhtaudun ihmiseen rakastavasti sen kautta mikä on syvempää kuin hänen mielipiteensä, eli ihmisyyden kautta, voin nähdä hänet lähimmäisenä. Muussa tapauksessa eroavat mielipiteemme estävät rakentavan keskustelun ja oppimisen varsin tehokkaasti, ja empatian sijaan käyttäytymistämme hallitsee antipatia - inho, vastenmielisyys, viha, anteeksiantamattomuus.

Voimme julistaa suureen ääneen että juuri minä näen totuuden jossakin asiassa ja että tuo toinen on väärässä. Mutta jos käyttäytymisemme on täynnä antipatiaa ja meiltä sydämen tasolla puuttuu ihmisen kohtaaminen, näkemisemme on hyvin vajavaista.

2. KRISTILLINEN NÄKÖKANTA.

Kristillisessä ajattelussa voidaan erottaa toisistaan ulkonaiset tosiasiat ja sisällinen totuus. Uuden testamentin opetuksen mukaan tosiasioillakin voidaan tehdä paljon vahinkoa, jos emme suhtaudu asioihin totuudellisesti. Kristillisen käsityksen mukaan totuus pohjimmiltaan on Persoonassa, siis Jeesus Kristus on totuus, ei joissain asioissa tai ideoissa.

Esimerkiksi:
Jos huomaan veljeni tai sisareni tekevän syntiä, vaikka valehtelevan tai varastavan, voin kertoa toisille että hän on valehdellut ja varastanut. Siihen kuinka mielelläni tällaista kerron vaikuttaa tietysti se olenko hänen kanssaan muuten - ehkä teologisissa näkemyksissä! - samaa vai eri mieltä. Jos minulla on jo ennestään asenne että tuo ihminen olisi hyvä saada pois seurakunnasta - koska en pidä hänestä ja hänen tavastaan ajatella - voin erittäin mielelläni levitellä hänestä juttuja.
No niin, kun minua sitten syytetään juoruilusta tai mustamaalaamisesta, puolustaudun: minähän olen vain puhunut totta, hän todellakin valehteli ja varasti.
Ok. Olen puhunut tosiasioita mutta en ole puhunut totuudessa. Tarkoitukseni on ollut itsekkäistä intresseistäni käsin vahingoittaa toista ja hänen mainettaan omaksi edukseni, ja se on toimintaa jossa ei ole Kristuksen totuutta.
Tämä esimerkkinä kristillisestä ajattelusta, jossa ulkonaisia tekoja olennaisempaa siis on sydämen asenne. Siihen kuuluu empatia.
Jos ja kun asenne on kohdallaan se ilmenee sitten myös tekojen tasolla.

Jos tahdomme löytää ja säilyttää empatian, jota ilman suvaitsevaisuus on mahdotonta, meidän tulee pyrkiä rakastamaan ihmistä ja nimenomaan -rakastamaan häntä silloin kun olemme asioissa eri mieltä.

Joku on sanonut että kun kohtaamme uuden ihmisen kohtaamme aina ensimmäiseksi itsemme. Ne mielipiteet, reaktiot ja asenteet joita kohtaaminen minussa synnyttää. Yleensä kuitenkin pidämme reaktioitamme niin itsestäänselvänä että emme suinkaan pysähdy kyselemään itseltämme miksi suhtaudun tuohon ihmiseen tällä tavalla, miksi hän synnyttää minussa tällaisia tunteita. Jos koen häntä kohtaan antipatiaa pidän luonnostaan häntä itseään siihen syyllisenä ja juutun niihin ikäviin piirteisiin, jotka hänessä havaitsen, niin että nuo piirteet tai tarkemmin ottaen niiden synnyttämä tunnereaktio värittää ehkä kaiken asennoitumiseni häneen.
Katsomme siis toisia itsemme läpi ja se on aivan luonnollista.
Jos tahdomme kohdata ihmisen empatiassa, herkkinä hänen tarpeilleen, kysymyksilleen ja etsinnälleen, tiedostaen että sama ihmisyys asuu meissä kummassakin, on tehtävä päätös:
Tahdon rakastaa.

Tämän päätöksen myötä Jumala asettaa eteemme peilin josta alamme nähdä - ei ainoastaan tuota toista ja hänen virheitään - vaan omat kasvomme.

3. OIKEAN SUVAITSEVAISUUDEN PERUSTEISTA: ITSEKRITIIKKI.

Yksi oikean suvaitsevaisuuden edellytyksistä on itsekritiikki.
Jos omasta oikeassaolemisestamme ja varmuuksistamme käsin olemme etsimässä asioita ja aiheita joissa pääsisimme kritisoimaan ja ojentamaan toisia, koska saamme tällaisesta käyttäytymisestä elämäämme sisältöä ja mielihyvää, olisi syytä pysähtyä tarkastelemaan omia käsityksiään ja asennoitumistaan itsekriittisesti.

Varsinkin uskonto-foorumilla on silmiinpistävää tolkuton väittelynhalu. Ollaan jo valmiiksi taisteluasemissa. Harvaan aloitukseen tulee pääasiallisesti rakentavaa ja (oikealla tavalla kriittistä) palautetta.
Mikä on oikalla tavalla kriittistä palautetta?
Negaation kautta: ainakaan sellainen palaute jota sävyttää toisen mollaaminen ja pyrkimys saattaa hänet mahdollisimman kyseenalaiseen valoon, ei ole oikealla tavalla kriittistä.
Rakentava kritiikki edellyttää aina itsekritiikkiä. Ja itsekritiikki on mahdotonta jos ei kykene tunnistamaan ja tunnustamaan että myös minä olen rajallinen, vajavainen, erehtyvä ihminen.
On luonnollista että foorumi jossa voi esiintyä nimettömänä ja tavallaan kasvottomana, vetää kaikenlaisia ääri-ilmiöitä puoleensa. Ihmisiä joilla ei omassa ystäväpiirissään tai ehkä seurakunnissaan ole ollut mahdollisuutta julistaa näkemyksiään. Ehkä he ovat saaneet kritiikkiä (asiallista tai asiatonta) näkemyksistään. Ja jos heiltä puuttuu terve itsekriittisyys he eivät ole kyenneet ottamaan kritiikkiä vastaan vaan se on vain lisännyt heidän uhmaansa.

Uhmakas ihminen on yleensä ylpeä.
Ylpeys tekee itsekritiikin mahdottomaksi.

Että tahtoo rakastaa ihmistä silloinkin kun ei hyväksy hänen esittämäänsä näkökohtaa, ja nimenomaan tahtoo rakastaa häntä juuri silloin, varjelee itseämme turhalta ylpeydeltä.
Koska silloin suostumme kohtaamaan omat kasvomme.

Ilman itsekritiikkiä en voi tunnistaa ja myöntää omaa kaksinaismoralismia, tekopyhyyttä, piilotteluani, henkilökohtaisista intresseistä nousevaa tarvetta kokea yleisenä totuuteena jokin, jolla puolustan vain omia mieltymyksiäni.

Mitä Jeesus tästä asiasta sanoi?
Meidän pitäisi keskittyä ensinnäkin siihen että otamme tukin pois omasta silmästämme, siis sen asian tai asiakokonaisuuden tai yksinkertaisesti asenteen joka estää näkemästä vapaasti, ja sen jälkeen voimme sitten palvella lähimmäistämme auttaen häntä pääsemään siitä mikä hänellä elämässään on syntinä ja paheena estäen häntä näkemästä.
"Ota ensin malka omasta silmästäsi, sitten näet ottaa rikan veljesi silmästä." (Muistinvarainen lainaus).

4. ONKO HELVETILLISIÄ ASIOITA OLEMASSA, JA JOS ON, MIKSI NE OVAT HELVETILLISIÄ? Eli subjektiivisen ja objektiivisen todellisuuden ero:

1) On helvetillisiä asioita jotka ovat helvetillisiä koska ne ovat helvetillisiä minulle eli tuntuvat minusta helvetillisiltä.
2) On helvetillisiä asioita jotka ovat helvetillisiä koska ne edustavat jotain joka on pahaa ja turmelevaa riippumatta siitä miltä se minusta tuntuu.

Johannes:
> varjopuoli on nykyisin se, että suvaitaan myöskin täysin helvetilliset asiat, yksilön vapauden nimissä. <
oggi:
> Eli varjopuoli vapaa-ajattelussa on se, että siinä hyväksytään sinun mielipiteillesi vastainen ajattelu. Kunhan tämä kiellettäisiin, niin kaikki olisi hyvin. <

Jos irroitan Johanneksen väitteen, että helvetilliset asiat suvaitaan yksilön vapauden nimissä, irralleen niistä mielipiteistä mikä hänen mielestään on helvetillistä, ja tarkastelen tuota väitettä itsessään, totean:
Näin on, yksilön vapauden nimissä suvaitaan myöskin täysin helvetilliset asiat.

Jonkun mielestä homoliittojen rinnastaminen heteroliittoihin on helvetillistä - tai ainakin "helvetillistä".
Tässä yhteydessä käsite "helvetillinen" ei merkitse että tunnustettaisiin helvetti olemassaolevana henkiulottuvuutena, demonisena syvyytenä josta käsin vääriä käyttäytymismalleja vaikuttavat henget toimivat, vaan käytetään sanaa kuvaamaan jotakin mielestämme yleisesti pahaa. Ja kun tätä termiä näin käytetään, ehkäpä nimimerkki oggi saattaa yhtyä seuraavanlaiseen mielipiteeseen:
Homoliittojen leimaaminen helvetilliseksi on helvetillistä.

Yhden mielestä siis pitäisi kieltää yksi asia, toisen mielestä toinen, ja kumpikin vetoavat yhteen ja samaan eli totuuteen.
Voidaanko siis ajatella niin, ettei ole yhtä ja täysin pätevää totuutta, ainoastaan ihmisten totuuksia?
Ja tietyssä mielessä jokainen on oikeassa?

Kristittynä erotan tässä kaksi todellisuutta.
On henkilökohtainen subjektiivinen todellisuus. Se minkä ihminen itse kokee ja mieltää todeksi. Tätä ei voi väheksyä. Jeesus itse otti monissa opetuksissaan huomioon subjektiivisen todellisuuden merkityksen.
Siitä huolimatta on kuitenkin todellisuus, jossa asiat ovat juuri sillä tavalla kuin ne ovat, meidän muuttuvista totuusnäkemyksistämme huolimatta ja niistä riippumatta.
Tietyssä mielessä jokainen on oikeassa - omista lähtökohdistaan. Siinä todellisuudessa jossa jokainen totuus on yhtä todellinen. Mutta tämän yläpuolella on Jumala ja totuus määriytyy Hänestä käsin.

Kohdan kaksi myöntäminen johtaa päätelmään että on asioita jotka ovat helvetillisiä kaikille, koska ne ovat sitä luonnostaan aivan riippumatta siitä miltä nuo asiat minusta tuntuvat ja mitä niistä ajattelen.

Olennaista onkin tahdommeko avautua Jumalalle ja antaa Hänelle pääsyn totuuksiimme?
Tästä Raamattu sanoo, kohta jota olen viimepäivinä usein siteerannut:
"...muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä." Room.12:2.

Tämän mukaan paras tapa muuttua ei siis ole opiskelemalla jokin kristillinen normisto ja mukauttamalla ajattelutapaansa ja käyttäytymistään sen mukaiseksi. Parempi tapa on muuttua mielen uudistumisen kautta - ei mekaanisella, tekemiseen perustuvalla tavalla vaan avoimuudessa jossa elämämme löytää oikeat uomat ja ikäänkuin tulemme omaksi itseksemme Hänen yhteydessään.
Tietysti on olemassa kristillinen normisto. Mutta voimme mukauttaa ajatteluamme tuon normiston mukaiseksi eli oppia ne elämän ja käyttäytymisen arvot ja asenteet, jotka oikeasti ovat hyviä, vain olemalla avoimet Jumalalle!
Jos uskovina luemme Raamattua ja lähdemme sitä tulkitsemaan ja sen ohjeiden mukaan käyttäytymään ikäänkuin se olisi meidän varassamme ja meidän teoistamme kiinni, seurauksena ei ole uudistunut ja näkemiseen kykenevä mieli, vaan (liian usein) farisealainen ja empaattisuuteen kykenemätön lakihenkisyys.

Ilman mielen uudistumista ei siis voi arkielämän valintatilanteissa ja kohtaamisissa löytää oikeaa tapaa toimia Jumalan tahdon mukaisesti ja toteuttaa hyvää. Hengellinen vaellus edellyttää mielen uudistumista.
Ja mielen uudistumisen ehto on että annamme Totuudelle pääsyn totuuksiimme. Siis että Jumalan Henki saa kasvattaa meitä Hänen yhteydessään.
Jos pidämme vain kiinni pienistä totuuksistamme, pyörien itsemme ympärillä kuin oma kokemisemme ja havainnointimme olisi se maailman napa josta tosi viisaus ja oivallus lähtee, emme milloinkaan uudistu niin että totuus voisi meitä valaista ja johtaa.

5. TOTUUDEN MUUTTUMATTOMUUDESTA.

Se että jokin asia on mielestäni helvetillinen, ei siis tarkoita sitä, että se olisi helvetillinen todellisesti eli Jumalan näkökulmasta!
Se että meidän on - omiin mieltymyksiimme sidotun, henkilökohtaisten intressien värittämän ajattelumme tähden - hyvin vaikeaa nähdä mikä oikeasti on helvetillistä, ei sitten myöskään tarkoita, ettei helvetillisiä asioita ollenkaan olisi.

Tältä pohjalta toteamme että homoliitot ehkä ovat helvetillinen asia. Ja yhtä hyvin homoliitot ehkä eivät ole helvetillinen asia. Asiaa ei ratkaise mielipiteemme vaan sen ratkaisee mielipiteistämme riippumaton todellisuus. Ehkä tunnemme tuon todellisuuden ja näemme oikein, ehkä emme tunne sitä ja näemme väärin. Ehkä vain luulemme näkevämme oikein.
Ehkä se mitä pidämme jumalallisena totuutena onkin uskonnollista kuvitelmaamme. Niin tai näin. Riippumatta siitä olemmeko näkemyksissämme oikeassa vai väärässä, totuus pysyy: olemme oikeassa tai väärässä sen mukaan mitä näkemyksemme edustavat Jumalan mielestä ja Hänen edessään, sillä vain Hänestä on totuus riippuvainen.
Jos et usko Jumalaan, voit kuitenkin myöntää että totuus on riippuvainen todellisuudesta, ei käsityksistämme? Siinä tapauksessa tuota todellisuutta on kuitenkin vaikea löytää, koska ainoa instrumentti jolla todellisuutta tarkastelemme, ja tämä pätee varsinkin metafyysisissä ja moraalisissa asioissa, olemme me itse ja siihen kuinka todellisuutta tarkastelemme vaikuttavat menneet kokemuksemme, kasvatuksemme, henkilökohtaiset intressimme ja tapamme tulkita kokemuksiamme.

Jos tahdomme oppia oikeaa suvaitsevuutta on hyvä tiedostaa ja myöntää että totuus on yksi, se on mielipiteistämme riippumaton, mutta että itse olemme rajallisia ja siksi kykymme ymmärtää totuutta on vajavainen, josta seuraa että meillä yksilöinä on monia keskenään poikkeavia totuuksia - ja totuuden näkökulmasta nämä totuudet ovat joko oikeita tai vääriä, mutta se ei ole minun ratkaistavissani.

6. OIKEASTA NÄKEMISESTÄ. Näkemisen edellytys: oman rajallisuuteni kohtaaminen.

Joudun siis kohtaamaan rajallisuuteni. Minä ja minun käsitykseni eivät ole totuuden mittapuu.
Edellä esittämässäni oli pääosin filosofista ajattelua, jossa lähestyin asiaa yleisluontoisesti, vaikka joissain kohdissa kirjoitinkin uskovana väittäen että Jumala on totuuden lähtökohta. No, yleisluontoisesti ajatellen: Jos Jumala on olemassa, toki Hän on kaiken totuuden lähtökohta?
Henkilökohtaisesti. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että ainoa mahdollisuuteni nähdä jotakin pätevää tietyn (ehkä väittelynkohteena olevan) asian todellisesta luonteesta on saada tuohon asiaan kosketus Jumalan näkökulmasta käsin, tarkastella sitä Hänen yhteydessään.
Edelleen tahdon korostaa, että asian näkeminen Jumalasta käsin ei ole abstraktiota...

Mitä tarkoitan että Jumalasta käsin tapahtuva näkeminen ei ole abstraktiota?
Selvennän tätä vielä tekemällä eron uskonnollisen ja hengellisen välillä.

Jos kyse olisi uskonnollisesta ajattelusta, jonka mukaisesti sitten "näemme" asioita "Jumalan" näkökulmasta käsin, silloin Jumala olisi tietynlainen uskomme kautta oleva malli. Tuo malli edustaa meille kaikkea sitä mikä mielestämme on mielipiteidemme ja käsitystemme yllä ehdottomana auktoriteettina. Näin ihminen itse luo itselleen Jumalan ja tarkastellessaan asioita Jumalasta käsin hän itse asiassa tarkastelee asioita vain tietyn ajattelumallin mukaan jonka hänen uskontonsa sisältää. Tällöin Jumala on vain inhimillistä todellisuutta.

No niin. Jos Jumala on todellisesti eli itsessään-olevana olemassa, silloin Hän on enemmän kuin pelkästään jokin malli. Silloin todellakin on olemassa auktoriteetti mielipiteidemme ja käsitystemme yläpuolella.

Vaikka Jumala on (tai hypoteettisesti: vaikka Jumala olisi) todellisesti olemassa, myös uskova ihminen voi "nähdä" asioita "Jumalasta" käsin uskonnollisella tavalla. Silloin ihmisen päätelmät saattavat kyllä ulkonaisesti olla oikeita - hyvin yksinkertainen esimerkki: kymmenessä käskyssä todetaan että varastaminen on väärin, joten varastaminen on Jumalan mielestä väärin - mutta se ei vielä tarkoita että hän näkisi asian Jumalasta käsin.
Ajatellaan arkielämää. Uskova ihminen näkee kaupassa tilanteen jossa toinen henkilö sulloo tavaraa taskuunsa ja ohittaa kassan maksamatta. Se että hän näkee asian olevan väärin ei vielä ole näkemistä Jumalasta käsin!
Jumala näet on Persoona. Näkeminen Jumalasta käsin edellyttää persoonallista yhteyttä Häneen. Se merkitsee että itse olemme henkilöinä Hänen valaisemiaan. Se merkitsee halua elää Pyhän Hengen elävöittämää elämää - joka on laadultaan jotain ihan muuta kuin uskonnollinen elämä!
Kyseisessä arkielämän tapahtumassa asian näkeminen Jumalasta käsin merkitsee kosketusta ihmiseen joka varastaa. Tuolloin kyse ei ole vain varkaasta vaan ihmisestä - ihmisestä, joka tosin varasti, mutta joka ei ole minulle vain ulkokohtainen objekti. Hän on Jumalalle rakas. Ja minulle olennaista on että hän on Jumalalle rakas sellaisella elävällä tavalla, jossa Jumalan rakastava asennoituminen häntä kohtaan vaikuttaa minussa eläviä tekoja.
Näkemisessä ei ole siis kyse vain asioista. Kyse on sydämestä. Asennoitumisesta.

Näin ollen ei Jumalasta käsin tapahtuva näkeminen voi olla Raamatun toteuttamista ulkokohtaisina säädöksinä. Ei ajattelun tunkemista johonkin muottiin jonka mukaisesti sitten "näen" asioita. Jumalasta käsin tapahtuva näkeminen edellyttää itsensä antamista Hänelle. Se on lähtökohta.
Silloin kyse ei ole vain tuon toisen - esimerkissämme: varkaan - suhteesta Jumalaan, kyse on ennen kaikkea minun suhteestani. Jos suhteeni Jumalaan on elävä, silloin minun suhtautumisessani toiseen eli lähimmäiseen (huom.: ei enää pelkästään varas, vaan lähimmäinen!) on Hänen sydämensä laatua, taivaallista armahtavaisuutta.
Silloin päämääräni on jotakin enemmän kuin se että saisin hänet ymmärtämään että varastaminen on väärin. Tuollaisessa päämäärässä näet saattaa olla pelkkää tuomiohalua, ja joka tapauksessa siinä on halua saada ihminen ajattelemaan ja uskomaan MINUN tavallani. Mutta kun päämääräni on enemmän. Päämääräni on että hänkin tulisi tuntemaan totuuden.
Motiivini ei siis ole niinkään siinä että hän tulisi tuntemaan olevansa paha, vaan että hän voisi tuntea että Jumala on hyvä. Ja että tuo hyvän tunteminen tulisi hänelle todeksi nimenomaan siinä kuinka Jumala hänessä vaikuttaa osoittaen hänelle henkilökohtaisesti ja suoraan rakkauttaan ja sen muuttavaa voimaa.

En siis jää syyttämään lähimmäistäni siitä että hän toimii väärin, sillä ymmärrän että väärä toiminta syntyy väärästä näkemisestä. Tiedän että myös lähimmäiseni tarvitsee yhteyttä Jumalaan. Hän tarvitsee yhteyttä Jumalaan ennen kaikkea pelastuakseen, mutta hän tarvitsee yhteyttä Jumalaan myös siksi että voisi nähdä asiat oikein.
Ja vaikka pelastava yhteys Jumalaan häneltä vielä puuttuisikin voi Jumala auttaa häntä sellaiseen prosessiin jossa hän havaitsee jonkin käyttäytymistapansa tai tekonsa vahingolliseksi ja pyrkii siinä muutokseen. Se ei vielä vapauta häntä synnin vallasta kokonaisuudessaan mutta on kuitenkin positiivista, hyvää ja elämänmyönteistä kehitystä, jolla on vaikutuksensa koska elämme ihmisinä yhteiskunnassa joka rakentuu sosiaalisen kanssakäymisen ja kontaktien varaan.

Ymmärrän siis ensinnäkin, että lähimmäiseni tarvitsee Jumalaa nähdäkseen oikein - koska olemme rajallisia ja ilman Jumalaa auttamattomasti sidotut rajallisuuteemme ja henkilökohtaisiin mieltymyksiimme.
Ja toiseksi: koska yhteys Jumalaan ei synny ihmisen työnä eikä ihmisen teoin, tämä päämääräni (että lähimmäiseni tulisi tuntemaan totuuden) laittaa minut rukoilemaan hänen puolestaan. En itse voi saada hänessä uskoa aikaan, joten käännyn Jumalan puoleen.
Joissain tilanteissa huomaan rukoilevani vain: "Jumala, auta tätä ihmistä vapautumaan varastamisesta", joissain tilanteissa rukoilen: "Jumala, ilmesty hänelle, pelasta hänet." Olkoon rukoukseni kumpi tahansa tai kumpaakin olennaista on rukouksen olemus, sillä silloinkin kuin se on pyytämistä kuten tässä, se on seurustelua Jumalan kanssa. Kun rukous on avointa seurustelua joka lähtee oikeista motiiveista, silloin Jumala vaikuttaa rukoustemme kautta sekä häneen jonka puolesta rukoilemme, että meihin jotka rukoilemme.
Jälkimmäinen on myös hyvin tärkeää. Se saattaa merkitä esimerkiksi sitä että Jumala puhuu minulle tuon ihmisen menneisyydestä, hänen sisimpänsä pettymyksistä - joskus hämmästyttävän yksityiskohtaisestikin! - ja auttaa minua lähestymään häntä rakkaudessa, jolloin varastaminen on enää sivuseikka. En lähesty ihmistä jonakin käännytysobjektina, vaan rakkaana lähimmäisenä.
Tämä on näkemistä Jumalasta käsin. Kyseessä ei ole jonkin organisaation mukainen ennaltasaneltu kaavamainen ajattelutapa, vaan "orgaaninen" - siis dynaaminen ja elävä suhde.

Vaikka hengellinen näkeminen ei olekaan Raamatun toteuttamista ulkokohtaisina, kaavamaisina säädöksinä, se ei koskaan ole Raamatun selkeän sanan vastaista.
Juuri se että tahdomme totella ja toteuttaa Jumalan ilmoitettua tahtoa eli Raamatun ohjeita, on avain elävään, dynaamiseen, elämänmyönteiseen kristillisyyteen - kun keskipisteessä ei ole tekemisemme, vaan Persoona: Hän, jota rakastamme. Päätös sitoutua Jeesukseen koko elämällä avaa Jumalan tuntemisen maailman, jossa näkeminen tulee mahdolliseksi.

Rajallisuudestamme johtuen: vaikka meillä kristittyinä on yhteys Jumalaan ja sen tähden mahdollisuus nähdä asiat oikein eli totuudellisesti, meidän on hyvä alati muistaa että ihmisinä yhä olemme vajavaisia ja sen tähden meillä on rajallisuudestamme johtuva taipumus tulkita totuutta itsekkäästi.
Kun kaikessa tosiasioiden myöntämisessä - esimerkiksi "varastaminen on väärin" - tahdomme olla avoimet Jumalan sydämelle, pysymme tietoisina raadollisuudestamme ja tämä pitää yllä oikeaa nöyryyttä. Silloin ulkonaiset tosiasiat eivät aja Kristuksen totuuden ohi.
Niin uskova varjeltuu tai ainakin hänellä on mahdollisuus varjeltua kaksinaismoralismilta ja tekopyhyydeltä.

7. LOPPUPÄÄTELMÄ. Oikean, elämänmyönteisen suvaitsevaisuuden edellytys: nöyrtyminen todellisuuden edessä.

Rajallisuutemme tulisi siis johtaa meitä kysymään onko ehkä olemassa jotain mielipiteistämme riippumatonta, sellaista joka ei ole lähtöisin minusta ja joka sen tähden ei ole rajallisuuteni sitomaa?
Onko olemassa jotain muuta Jumalaa kuin ihmisten luomat Jumalat ja abstraktiot. Onko olemassa oikeaa hengellistä elämää, jotakin enemmän kuin uskonnollisten mallien mukainen ajattelu ja tunteilu.
Eikö tämän tulisi johtaa meitä rajallisuudessamme kääntymään Jumalan itsensä puoleen - siis hyväksymään se mahdollisuus, että tällainen Auktoriteetti, ainoa totuuden lähtökohta, josta käsin asiat saavat oikean arvonsa, ehkä on?
Sanoen esimerkiksi:
Herra Jeesus Kristus, jos sinä olet todellinen, jos oikeasti olet kuollut syntieni tähden ja voittanut kuoleman, anna pahat tekoni anteeksi, tule elämääni ja auta minua tuntemaan sinut.

Onko meillä tällaista mieltä?
Että tahdomme löytää totuuden jos sellainen on olemassa, olkoon se (henkilökohtaisista mieltymyksistämme ajatellen) millainen tahansa: kuinka miellyttävä tai epämiellyttävä tahansa.
Jos Jumala on olemassa tahdon sitoutua Häneen koko elämälläni ja päivittäin pyytää että Hän valaisisi ajatteluani ja asenteitani, jotta voisin elää Hänestä käsin?

8. RAKKAUDESTA.

Kysymyksesi
> Mitä "pahaa" rakkaudessa on? <
sisältää rakkauteen liittyvän ennakko-oletuksen, josta käsin suhtaudut "rakkauden jumalaan": Jos Jumala on olemassa, hän toki hyväksyy ja siunaa homojen ja lesbojen liitot samoin kuin heteroiden, sillä Hän on rakkauden Jumala.

Mutta jos totuus on, että Jumala luodessaan ihmisen omaksi kuvakseen loi hänet mieheksi ja naiseksi, joiden keskinäisessä yhteydessä toteutuu ja tulee ilmi Jumalasta jotain sellaista, joka ei voisi toteutua millään muulla tavalla - jos totuus on, että heteroseksuaalisuus on ainoa Jumalan luoma seksuaalisuuden muoto, muut ovat perversiota tai vääristymää, olkoon tuon vääristymän syy ennen syntymää tapahtuneessa demonisessa vaikutuksessa tai lapsuuden kehitystapahtumissa - jos totuus on, että homo- ja lesbosuhteiden rinnastaminen heterosuhteisiin ja näiden suhteiden yhteiskunnallinen hyväksyminen on jumalallisesta näkökulmasta katsottuna helvetillistä toimintaa - onko tämän asian julkituominen halventamista ja epärakkaudellista?
Ei tietenkään!

Jos olen ymmärtänyt että homoseksuaalisuus on tuhoavaa yksilöllisesti ja yhteiskunnallisesti, että se on epätoivottavaa ja ei Jumalan tahdon mukaista - onko suvaitsematonta että tuon näkemykseni esiin? Eikö juuri se, että tuon näkemykseni esiin ja kerron sen mitä ajattelen Jumalan tahdoksi, pyytäen jokaista pohtimaan asiaa omalla kohdallaan, ole minun puoleltani rakkautta? Olisiko rakkautta hymistellä että kaikki on ok ja sopivaa, ja että kyllä Jumala kaiken hyväksyy - jos en kuitenkaan voi ajatella niin? Jos käyttäydyn ja puhun vastoin omaa syvää vakaumustani? Jos käyttäydyn ja puhun niin vain siksi koska haluan pysyä muiden silmissä mukavana heppuna enkä tahdo tulla leimatuksi suvaitsemattomaksi ihmiseksi?
Silloin on kyse itsekkyydestä. Ei rakkaudesta.

Kumpi on suurempaa, rakastaa ja hyväksyä ihminen koska kykenee hyväksymään hänen elämäntapansa: rakastaa ja hyväksyä homoseksuaalisia taipumuksia toteuttava ihminen, koska hyväksyy homouden eikä näe siinä mitään pahaa - vai rakastaa ja hyväksyä ihminen silloinkin, kun ei kykene hyväksymään hänen elämäntapaansa? Vaikka ei hyväksy homoseksuaalisuuden harjoittamista, kuitenkin pyrkii suhtautumaan empaattisesti, ymmärtämään ja lähestymään ilman tuomiomielialaa ihmistä, joka elää homoseksuaalina?

Mielestäni meidän tulisi pyrkiä rakastamaan ihmistä silloinkin kun olemme hänen kanssaan eri mieltä. Muussa tapauksessa tekopyhyys, jonka niin herkästi huomaamme toisissa, saattaakin olla omaa tekopyhyyttämme. Tämä vaara on olemassa juuri minun kohdallani. Tiedostan sen juuri itsessäni. Siksi tarvitsen joka päivä elävää yhteyttä Jumalaan.

Näkemykseni on että jokaisella ihmisellä, olkoon kristitty, muslimi, ateisti tai mitä tahansa on mahdollisuus tunnistaa omaa tekopyhyyttään ja suvaitsemattomuuttaan, ja kasvaa suvaitsevuuteen, jossa pyrkii hyväksymään toisen ihmisenä ja kunnioittamaan häntä ihmisenä silloinkin kun ei hyväksy hänen elämäntapaansa ja näkemyksiään.
Mutta ainoastaan ihmisellä joka on löytänyt Jumalan ja tahtoo elää Hänen yhteydessään on mahdollisuus oikeaan näkemiseen, näkemiseen Jumalasta käsin. Tuon näkemisen perusedellytys on syntisyytensä tunnustaminen, johon sisältyy tietoisuus ihmisen rajallisuudesta: ihminen ei ole Jumala.

9. LOPUKSI.

Oggi. Sinä et usko Jumalaan. Ok.
Kun nyt kuitenkin on ihmisiä jotka uskovat, ja monet heistä ovat tulleet uskoon pitkällisen kamppailun, pohdiskelun, totuuden etsimisen ja rukouksen kautta, ja kun heillä uskostaan johtuen on asioihin tiettyjä näkemyksiä joita he pitävät totuutena, onko se suvaitsemattomuutta?
Olenko suvaitsematon ja ahdasmielinen jos näkemykseni jostain asiasta on ettei tuo asia ole oikein eikä hyvä?
Eikö vähintään yhtä paljon suvaitsemattomuutta ilmennä se tapa, jolla leimataan uskovia suvaitsemattomiksi heidän näkemystensä tähden - ei edes pyritä kohtaamaan toista ja ymmärtämään hänen ajatuksiaan, käydään ainoastaan jonkinlaista taistelua jossa lujemmin paalutetaan omia ennakkovarmuuksia?

Voimme tarkastella ihmistä niistä ennakkovarmuuksista käsin joiden mukaan homous on iljettävä synti. Esimerkiksi. Tai voimme tarkastella ihmistä niistä ennakkovarmuuksista käsin joiden mukaan uskovaisuus on todellisuuden pakenemista johonkin jota ei ole. Esimerkiksi.

Pointtini tässä oli se. Että jos Jumala on olemassa totuus määräytyy siitä käsin millainen Hän on. Mikä on todellisuuden oikea luonne? Mikä oikeasti ja jumalallisessa mielessä rikkoo elämää vastaan ja mikä rakentaa sitä? Näihin kysymyksiin voimme löytää vastaukset vain Jumalan yhteydessä - ja ainoastaan Hänestä käsin asioita ja ihmisiä katsellen voimme suhtautua rakastavasti myös niihin, jotka mielestämme elävät Hänen tahtonsa vastaisesti.

Lue lisää

luot tekstissäsi Jumalan ja annat hänelle seuraavat puitteet:

"Pointtini tässä oli se. Että jos Jumala on olemassa totuus määräytyy siitä käsin millainen Hän on. Mikä on todellisuuden oikea luonne? Mikä oikeasti ja jumalallisessa mielessä rikkoo elämää vastaan ja mikä rakentaa sitä? Näihin kysymyksiin voimme löytää vastaukset vain Jumalan yhteydessä - ja ainoastaan Hänestä käsin asioita ja ihmisiä katsellen voimme suhtautua rakastavasti myös niihin, jotka mielestämme elävät Hänen tahtonsa vastaisesti."

Ymmärtääkseni tuossa olet antanut luomallesi Jumalalle muutamia ominaisuuksia, kuten
- Jumalasi rakentaa elämää, ei halua rikkoa sitä vastaan
- Jumalasi mukaan ihmisten tulisi elää hänen tahtonsa mukaan, mistä tiedät että hän haluaakin ihmisen toimivan tahtonsa vastaisesti tai ei välitä ihmisen toiminnasta mitään?
- lisäksi, miksi loit vain yhden Jumalan, niitähän voi olla useita tai Jumala ei olekaan persoona, kuten odotat, jolloin se (Jumala) voisi olla myös itsensä kanssa ristiriidassa.

Varmaan muitakin löytyisi, tuossa pari havaintoa malliksi.

mamabeard kirjoitti:

Tästä taas lipsahti vähän pitemmän puoleinen kirjoitus... Tuskin jaksaa lukea kukaan muu kuin ne jotka jo ennestään on tällaisesta pohdinnasta kiinnostuneet?
Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla kommentteja, joten ottakaa kantaa. Ei ainoastaan väittelynhalusta, vaan - toivoakseni - rakentavan keskustelun tähden.
Puheenvuoroni pituuden vuoksi jaan sen lukuihin, jotta lukeminen ja kommentointi olisi sujuvampaa.

1. OIKEAN SUVAITSEVAISUUDEN PERUSTEISTA: EMPATIA.

> Ajatelkaa vapaasti, mutta kunhan se on kuten minä ajattelen. <
Onko tuo lause tarkoitettu heittona Johannekselle, osoittamaan hänen suvaitsevaisuutensa laatua ja rajoja, vai kuvaako se omaa ajatteluasi ja suvaitsevuuttasi?

Johannes saa kyllä ajatella ja määritellä suvaitsevuutta ihan vapaasti, jos ajattelee ja määrittelee samalla tavalla kuin sinä.

Muussa tapauksessa hän on suunnattoman tekopyhä?
Mutta sinä et ole, niinkö? Ehkä et.
Hän on? Ehkä on.

Onko joku tekopyhä vai ei, se ei siis määräydy siitä käsin, onko hän kanssamme samaa tai eri mieltä. Meidän täytyy kuitenkin myöntää että meille on helpompaa - se on helpompaa, koska se on mieluisampaa - nähdä sellaisen ihmisen tekopyhyys, joka on kanssamme eri mieltä, kuin sellaisen joka on ikäänkuin samoilla linjoilla.

Tämän vaaran tiedostaminen mielestäni kuuluu sellaiseen terveeseen asennoitumiseen jossa on mahdollista suhtautua ihmiseen empaattisesti silloinkin kun on eri mieltä hänen ajatustensa kanssa eikä voi (eikä tarvitsekaan voida) suhtautua ystävällisesti hänen mielipiteisiinsä.

Empatia auttaa näkemään asiaa toisen kannalta silloinkin kun ei voi hyväksyä kyseistä asiaa.
Empatia toista kohtaan syntyy oman itsensä kohtaamisesta. Kun ymmärrän että olen vajavainen ja että myös minussa on mahdollisuus vääriin tulkintoihin, voin ymmärtää toista vajavaista silloin kun hän tulkitsee (ainakin minun mielestäni) asioita väärin.
Ymmärtämiseni ei kohdistukaan enää pelkästään asioihin, vaan ihmisen persoonaan itseensä. Tämän johdosta myös asioista keskusteleminen on helpompaa.
Oman vajavaisuuteni tiedostaen yritän kuunnella häntä ja sitä mitä hän oikeasti puhuu. Ja ehkä hänen näkemyksissään joita pidän väärinä, tai ainakin hänen asenteessaan ja tavassaan esittää näkemyksensä, on jotain sellaista josta voisin ottaa opiksi?

Vaikka hän olisi kokonaan väärässä, vaikka hänen käsityksensä ja tapansa esittää käsityksiään olisivat minun mielestäni kuinka pielessä tahansa, kuitenkin ymmärrän että hän on joutunut tuohon tilanteeseen tietyn kehityksen tuloksena.

Arvomme ihmisinä ja oikeutemme olla olemassa ei ole kiinni käsityksistämme ja mielipiteistämme. Arvomme on jossain syvemmällä. Siinä että olemme. Kun suhtaudun ihmiseen rakastavasti sen kautta mikä on syvempää kuin hänen mielipiteensä, eli ihmisyyden kautta, voin nähdä hänet lähimmäisenä. Muussa tapauksessa eroavat mielipiteemme estävät rakentavan keskustelun ja oppimisen varsin tehokkaasti, ja empatian sijaan käyttäytymistämme hallitsee antipatia - inho, vastenmielisyys, viha, anteeksiantamattomuus.

Voimme julistaa suureen ääneen että juuri minä näen totuuden jossakin asiassa ja että tuo toinen on väärässä. Mutta jos käyttäytymisemme on täynnä antipatiaa ja meiltä sydämen tasolla puuttuu ihmisen kohtaaminen, näkemisemme on hyvin vajavaista.

2. KRISTILLINEN NÄKÖKANTA.

Kristillisessä ajattelussa voidaan erottaa toisistaan ulkonaiset tosiasiat ja sisällinen totuus. Uuden testamentin opetuksen mukaan tosiasioillakin voidaan tehdä paljon vahinkoa, jos emme suhtaudu asioihin totuudellisesti. Kristillisen käsityksen mukaan totuus pohjimmiltaan on Persoonassa, siis Jeesus Kristus on totuus, ei joissain asioissa tai ideoissa.

Esimerkiksi:
Jos huomaan veljeni tai sisareni tekevän syntiä, vaikka valehtelevan tai varastavan, voin kertoa toisille että hän on valehdellut ja varastanut. Siihen kuinka mielelläni tällaista kerron vaikuttaa tietysti se olenko hänen kanssaan muuten - ehkä teologisissa näkemyksissä! - samaa vai eri mieltä. Jos minulla on jo ennestään asenne että tuo ihminen olisi hyvä saada pois seurakunnasta - koska en pidä hänestä ja hänen tavastaan ajatella - voin erittäin mielelläni levitellä hänestä juttuja.
No niin, kun minua sitten syytetään juoruilusta tai mustamaalaamisesta, puolustaudun: minähän olen vain puhunut totta, hän todellakin valehteli ja varasti.
Ok. Olen puhunut tosiasioita mutta en ole puhunut totuudessa. Tarkoitukseni on ollut itsekkäistä intresseistäni käsin vahingoittaa toista ja hänen mainettaan omaksi edukseni, ja se on toimintaa jossa ei ole Kristuksen totuutta.
Tämä esimerkkinä kristillisestä ajattelusta, jossa ulkonaisia tekoja olennaisempaa siis on sydämen asenne. Siihen kuuluu empatia.
Jos ja kun asenne on kohdallaan se ilmenee sitten myös tekojen tasolla.

Jos tahdomme löytää ja säilyttää empatian, jota ilman suvaitsevaisuus on mahdotonta, meidän tulee pyrkiä rakastamaan ihmistä ja nimenomaan -rakastamaan häntä silloin kun olemme asioissa eri mieltä.

Joku on sanonut että kun kohtaamme uuden ihmisen kohtaamme aina ensimmäiseksi itsemme. Ne mielipiteet, reaktiot ja asenteet joita kohtaaminen minussa synnyttää. Yleensä kuitenkin pidämme reaktioitamme niin itsestäänselvänä että emme suinkaan pysähdy kyselemään itseltämme miksi suhtaudun tuohon ihmiseen tällä tavalla, miksi hän synnyttää minussa tällaisia tunteita. Jos koen häntä kohtaan antipatiaa pidän luonnostaan häntä itseään siihen syyllisenä ja juutun niihin ikäviin piirteisiin, jotka hänessä havaitsen, niin että nuo piirteet tai tarkemmin ottaen niiden synnyttämä tunnereaktio värittää ehkä kaiken asennoitumiseni häneen.
Katsomme siis toisia itsemme läpi ja se on aivan luonnollista.
Jos tahdomme kohdata ihmisen empatiassa, herkkinä hänen tarpeilleen, kysymyksilleen ja etsinnälleen, tiedostaen että sama ihmisyys asuu meissä kummassakin, on tehtävä päätös:
Tahdon rakastaa.

Tämän päätöksen myötä Jumala asettaa eteemme peilin josta alamme nähdä - ei ainoastaan tuota toista ja hänen virheitään - vaan omat kasvomme.

3. OIKEAN SUVAITSEVAISUUDEN PERUSTEISTA: ITSEKRITIIKKI.

Yksi oikean suvaitsevaisuuden edellytyksistä on itsekritiikki.
Jos omasta oikeassaolemisestamme ja varmuuksistamme käsin olemme etsimässä asioita ja aiheita joissa pääsisimme kritisoimaan ja ojentamaan toisia, koska saamme tällaisesta käyttäytymisestä elämäämme sisältöä ja mielihyvää, olisi syytä pysähtyä tarkastelemaan omia käsityksiään ja asennoitumistaan itsekriittisesti.

Varsinkin uskonto-foorumilla on silmiinpistävää tolkuton väittelynhalu. Ollaan jo valmiiksi taisteluasemissa. Harvaan aloitukseen tulee pääasiallisesti rakentavaa ja (oikealla tavalla kriittistä) palautetta.
Mikä on oikalla tavalla kriittistä palautetta?
Negaation kautta: ainakaan sellainen palaute jota sävyttää toisen mollaaminen ja pyrkimys saattaa hänet mahdollisimman kyseenalaiseen valoon, ei ole oikealla tavalla kriittistä.
Rakentava kritiikki edellyttää aina itsekritiikkiä. Ja itsekritiikki on mahdotonta jos ei kykene tunnistamaan ja tunnustamaan että myös minä olen rajallinen, vajavainen, erehtyvä ihminen.
On luonnollista että foorumi jossa voi esiintyä nimettömänä ja tavallaan kasvottomana, vetää kaikenlaisia ääri-ilmiöitä puoleensa. Ihmisiä joilla ei omassa ystäväpiirissään tai ehkä seurakunnissaan ole ollut mahdollisuutta julistaa näkemyksiään. Ehkä he ovat saaneet kritiikkiä (asiallista tai asiatonta) näkemyksistään. Ja jos heiltä puuttuu terve itsekriittisyys he eivät ole kyenneet ottamaan kritiikkiä vastaan vaan se on vain lisännyt heidän uhmaansa.

Uhmakas ihminen on yleensä ylpeä.
Ylpeys tekee itsekritiikin mahdottomaksi.

Että tahtoo rakastaa ihmistä silloinkin kun ei hyväksy hänen esittämäänsä näkökohtaa, ja nimenomaan tahtoo rakastaa häntä juuri silloin, varjelee itseämme turhalta ylpeydeltä.
Koska silloin suostumme kohtaamaan omat kasvomme.

Ilman itsekritiikkiä en voi tunnistaa ja myöntää omaa kaksinaismoralismia, tekopyhyyttä, piilotteluani, henkilökohtaisista intresseistä nousevaa tarvetta kokea yleisenä totuuteena jokin, jolla puolustan vain omia mieltymyksiäni.

Mitä Jeesus tästä asiasta sanoi?
Meidän pitäisi keskittyä ensinnäkin siihen että otamme tukin pois omasta silmästämme, siis sen asian tai asiakokonaisuuden tai yksinkertaisesti asenteen joka estää näkemästä vapaasti, ja sen jälkeen voimme sitten palvella lähimmäistämme auttaen häntä pääsemään siitä mikä hänellä elämässään on syntinä ja paheena estäen häntä näkemästä.
"Ota ensin malka omasta silmästäsi, sitten näet ottaa rikan veljesi silmästä." (Muistinvarainen lainaus).

4. ONKO HELVETILLISIÄ ASIOITA OLEMASSA, JA JOS ON, MIKSI NE OVAT HELVETILLISIÄ? Eli subjektiivisen ja objektiivisen todellisuuden ero:

1) On helvetillisiä asioita jotka ovat helvetillisiä koska ne ovat helvetillisiä minulle eli tuntuvat minusta helvetillisiltä.
2) On helvetillisiä asioita jotka ovat helvetillisiä koska ne edustavat jotain joka on pahaa ja turmelevaa riippumatta siitä miltä se minusta tuntuu.

Johannes:
> varjopuoli on nykyisin se, että suvaitaan myöskin täysin helvetilliset asiat, yksilön vapauden nimissä. <
oggi:
> Eli varjopuoli vapaa-ajattelussa on se, että siinä hyväksytään sinun mielipiteillesi vastainen ajattelu. Kunhan tämä kiellettäisiin, niin kaikki olisi hyvin. <

Jos irroitan Johanneksen väitteen, että helvetilliset asiat suvaitaan yksilön vapauden nimissä, irralleen niistä mielipiteistä mikä hänen mielestään on helvetillistä, ja tarkastelen tuota väitettä itsessään, totean:
Näin on, yksilön vapauden nimissä suvaitaan myöskin täysin helvetilliset asiat.

Jonkun mielestä homoliittojen rinnastaminen heteroliittoihin on helvetillistä - tai ainakin "helvetillistä".
Tässä yhteydessä käsite "helvetillinen" ei merkitse että tunnustettaisiin helvetti olemassaolevana henkiulottuvuutena, demonisena syvyytenä josta käsin vääriä käyttäytymismalleja vaikuttavat henget toimivat, vaan käytetään sanaa kuvaamaan jotakin mielestämme yleisesti pahaa. Ja kun tätä termiä näin käytetään, ehkäpä nimimerkki oggi saattaa yhtyä seuraavanlaiseen mielipiteeseen:
Homoliittojen leimaaminen helvetilliseksi on helvetillistä.

Yhden mielestä siis pitäisi kieltää yksi asia, toisen mielestä toinen, ja kumpikin vetoavat yhteen ja samaan eli totuuteen.
Voidaanko siis ajatella niin, ettei ole yhtä ja täysin pätevää totuutta, ainoastaan ihmisten totuuksia?
Ja tietyssä mielessä jokainen on oikeassa?

Kristittynä erotan tässä kaksi todellisuutta.
On henkilökohtainen subjektiivinen todellisuus. Se minkä ihminen itse kokee ja mieltää todeksi. Tätä ei voi väheksyä. Jeesus itse otti monissa opetuksissaan huomioon subjektiivisen todellisuuden merkityksen.
Siitä huolimatta on kuitenkin todellisuus, jossa asiat ovat juuri sillä tavalla kuin ne ovat, meidän muuttuvista totuusnäkemyksistämme huolimatta ja niistä riippumatta.
Tietyssä mielessä jokainen on oikeassa - omista lähtökohdistaan. Siinä todellisuudessa jossa jokainen totuus on yhtä todellinen. Mutta tämän yläpuolella on Jumala ja totuus määriytyy Hänestä käsin.

Kohdan kaksi myöntäminen johtaa päätelmään että on asioita jotka ovat helvetillisiä kaikille, koska ne ovat sitä luonnostaan aivan riippumatta siitä miltä nuo asiat minusta tuntuvat ja mitä niistä ajattelen.

Olennaista onkin tahdommeko avautua Jumalalle ja antaa Hänelle pääsyn totuuksiimme?
Tästä Raamattu sanoo, kohta jota olen viimepäivinä usein siteerannut:
"...muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä." Room.12:2.

Tämän mukaan paras tapa muuttua ei siis ole opiskelemalla jokin kristillinen normisto ja mukauttamalla ajattelutapaansa ja käyttäytymistään sen mukaiseksi. Parempi tapa on muuttua mielen uudistumisen kautta - ei mekaanisella, tekemiseen perustuvalla tavalla vaan avoimuudessa jossa elämämme löytää oikeat uomat ja ikäänkuin tulemme omaksi itseksemme Hänen yhteydessään.
Tietysti on olemassa kristillinen normisto. Mutta voimme mukauttaa ajatteluamme tuon normiston mukaiseksi eli oppia ne elämän ja käyttäytymisen arvot ja asenteet, jotka oikeasti ovat hyviä, vain olemalla avoimet Jumalalle!
Jos uskovina luemme Raamattua ja lähdemme sitä tulkitsemaan ja sen ohjeiden mukaan käyttäytymään ikäänkuin se olisi meidän varassamme ja meidän teoistamme kiinni, seurauksena ei ole uudistunut ja näkemiseen kykenevä mieli, vaan (liian usein) farisealainen ja empaattisuuteen kykenemätön lakihenkisyys.

Ilman mielen uudistumista ei siis voi arkielämän valintatilanteissa ja kohtaamisissa löytää oikeaa tapaa toimia Jumalan tahdon mukaisesti ja toteuttaa hyvää. Hengellinen vaellus edellyttää mielen uudistumista.
Ja mielen uudistumisen ehto on että annamme Totuudelle pääsyn totuuksiimme. Siis että Jumalan Henki saa kasvattaa meitä Hänen yhteydessään.
Jos pidämme vain kiinni pienistä totuuksistamme, pyörien itsemme ympärillä kuin oma kokemisemme ja havainnointimme olisi se maailman napa josta tosi viisaus ja oivallus lähtee, emme milloinkaan uudistu niin että totuus voisi meitä valaista ja johtaa.

5. TOTUUDEN MUUTTUMATTOMUUDESTA.

Se että jokin asia on mielestäni helvetillinen, ei siis tarkoita sitä, että se olisi helvetillinen todellisesti eli Jumalan näkökulmasta!
Se että meidän on - omiin mieltymyksiimme sidotun, henkilökohtaisten intressien värittämän ajattelumme tähden - hyvin vaikeaa nähdä mikä oikeasti on helvetillistä, ei sitten myöskään tarkoita, ettei helvetillisiä asioita ollenkaan olisi.

Tältä pohjalta toteamme että homoliitot ehkä ovat helvetillinen asia. Ja yhtä hyvin homoliitot ehkä eivät ole helvetillinen asia. Asiaa ei ratkaise mielipiteemme vaan sen ratkaisee mielipiteistämme riippumaton todellisuus. Ehkä tunnemme tuon todellisuuden ja näemme oikein, ehkä emme tunne sitä ja näemme väärin. Ehkä vain luulemme näkevämme oikein.
Ehkä se mitä pidämme jumalallisena totuutena onkin uskonnollista kuvitelmaamme. Niin tai näin. Riippumatta siitä olemmeko näkemyksissämme oikeassa vai väärässä, totuus pysyy: olemme oikeassa tai väärässä sen mukaan mitä näkemyksemme edustavat Jumalan mielestä ja Hänen edessään, sillä vain Hänestä on totuus riippuvainen.
Jos et usko Jumalaan, voit kuitenkin myöntää että totuus on riippuvainen todellisuudesta, ei käsityksistämme? Siinä tapauksessa tuota todellisuutta on kuitenkin vaikea löytää, koska ainoa instrumentti jolla todellisuutta tarkastelemme, ja tämä pätee varsinkin metafyysisissä ja moraalisissa asioissa, olemme me itse ja siihen kuinka todellisuutta tarkastelemme vaikuttavat menneet kokemuksemme, kasvatuksemme, henkilökohtaiset intressimme ja tapamme tulkita kokemuksiamme.

Jos tahdomme oppia oikeaa suvaitsevuutta on hyvä tiedostaa ja myöntää että totuus on yksi, se on mielipiteistämme riippumaton, mutta että itse olemme rajallisia ja siksi kykymme ymmärtää totuutta on vajavainen, josta seuraa että meillä yksilöinä on monia keskenään poikkeavia totuuksia - ja totuuden näkökulmasta nämä totuudet ovat joko oikeita tai vääriä, mutta se ei ole minun ratkaistavissani.

6. OIKEASTA NÄKEMISESTÄ. Näkemisen edellytys: oman rajallisuuteni kohtaaminen.

Joudun siis kohtaamaan rajallisuuteni. Minä ja minun käsitykseni eivät ole totuuden mittapuu.
Edellä esittämässäni oli pääosin filosofista ajattelua, jossa lähestyin asiaa yleisluontoisesti, vaikka joissain kohdissa kirjoitinkin uskovana väittäen että Jumala on totuuden lähtökohta. No, yleisluontoisesti ajatellen: Jos Jumala on olemassa, toki Hän on kaiken totuuden lähtökohta?
Henkilökohtaisesti. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että ainoa mahdollisuuteni nähdä jotakin pätevää tietyn (ehkä väittelynkohteena olevan) asian todellisesta luonteesta on saada tuohon asiaan kosketus Jumalan näkökulmasta käsin, tarkastella sitä Hänen yhteydessään.
Edelleen tahdon korostaa, että asian näkeminen Jumalasta käsin ei ole abstraktiota...

Mitä tarkoitan että Jumalasta käsin tapahtuva näkeminen ei ole abstraktiota?
Selvennän tätä vielä tekemällä eron uskonnollisen ja hengellisen välillä.

Jos kyse olisi uskonnollisesta ajattelusta, jonka mukaisesti sitten "näemme" asioita "Jumalan" näkökulmasta käsin, silloin Jumala olisi tietynlainen uskomme kautta oleva malli. Tuo malli edustaa meille kaikkea sitä mikä mielestämme on mielipiteidemme ja käsitystemme yllä ehdottomana auktoriteettina. Näin ihminen itse luo itselleen Jumalan ja tarkastellessaan asioita Jumalasta käsin hän itse asiassa tarkastelee asioita vain tietyn ajattelumallin mukaan jonka hänen uskontonsa sisältää. Tällöin Jumala on vain inhimillistä todellisuutta.

No niin. Jos Jumala on todellisesti eli itsessään-olevana olemassa, silloin Hän on enemmän kuin pelkästään jokin malli. Silloin todellakin on olemassa auktoriteetti mielipiteidemme ja käsitystemme yläpuolella.

Vaikka Jumala on (tai hypoteettisesti: vaikka Jumala olisi) todellisesti olemassa, myös uskova ihminen voi "nähdä" asioita "Jumalasta" käsin uskonnollisella tavalla. Silloin ihmisen päätelmät saattavat kyllä ulkonaisesti olla oikeita - hyvin yksinkertainen esimerkki: kymmenessä käskyssä todetaan että varastaminen on väärin, joten varastaminen on Jumalan mielestä väärin - mutta se ei vielä tarkoita että hän näkisi asian Jumalasta käsin.
Ajatellaan arkielämää. Uskova ihminen näkee kaupassa tilanteen jossa toinen henkilö sulloo tavaraa taskuunsa ja ohittaa kassan maksamatta. Se että hän näkee asian olevan väärin ei vielä ole näkemistä Jumalasta käsin!
Jumala näet on Persoona. Näkeminen Jumalasta käsin edellyttää persoonallista yhteyttä Häneen. Se merkitsee että itse olemme henkilöinä Hänen valaisemiaan. Se merkitsee halua elää Pyhän Hengen elävöittämää elämää - joka on laadultaan jotain ihan muuta kuin uskonnollinen elämä!
Kyseisessä arkielämän tapahtumassa asian näkeminen Jumalasta käsin merkitsee kosketusta ihmiseen joka varastaa. Tuolloin kyse ei ole vain varkaasta vaan ihmisestä - ihmisestä, joka tosin varasti, mutta joka ei ole minulle vain ulkokohtainen objekti. Hän on Jumalalle rakas. Ja minulle olennaista on että hän on Jumalalle rakas sellaisella elävällä tavalla, jossa Jumalan rakastava asennoituminen häntä kohtaan vaikuttaa minussa eläviä tekoja.
Näkemisessä ei ole siis kyse vain asioista. Kyse on sydämestä. Asennoitumisesta.

Näin ollen ei Jumalasta käsin tapahtuva näkeminen voi olla Raamatun toteuttamista ulkokohtaisina säädöksinä. Ei ajattelun tunkemista johonkin muottiin jonka mukaisesti sitten "näen" asioita. Jumalasta käsin tapahtuva näkeminen edellyttää itsensä antamista Hänelle. Se on lähtökohta.
Silloin kyse ei ole vain tuon toisen - esimerkissämme: varkaan - suhteesta Jumalaan, kyse on ennen kaikkea minun suhteestani. Jos suhteeni Jumalaan on elävä, silloin minun suhtautumisessani toiseen eli lähimmäiseen (huom.: ei enää pelkästään varas, vaan lähimmäinen!) on Hänen sydämensä laatua, taivaallista armahtavaisuutta.
Silloin päämääräni on jotakin enemmän kuin se että saisin hänet ymmärtämään että varastaminen on väärin. Tuollaisessa päämäärässä näet saattaa olla pelkkää tuomiohalua, ja joka tapauksessa siinä on halua saada ihminen ajattelemaan ja uskomaan MINUN tavallani. Mutta kun päämääräni on enemmän. Päämääräni on että hänkin tulisi tuntemaan totuuden.
Motiivini ei siis ole niinkään siinä että hän tulisi tuntemaan olevansa paha, vaan että hän voisi tuntea että Jumala on hyvä. Ja että tuo hyvän tunteminen tulisi hänelle todeksi nimenomaan siinä kuinka Jumala hänessä vaikuttaa osoittaen hänelle henkilökohtaisesti ja suoraan rakkauttaan ja sen muuttavaa voimaa.

En siis jää syyttämään lähimmäistäni siitä että hän toimii väärin, sillä ymmärrän että väärä toiminta syntyy väärästä näkemisestä. Tiedän että myös lähimmäiseni tarvitsee yhteyttä Jumalaan. Hän tarvitsee yhteyttä Jumalaan ennen kaikkea pelastuakseen, mutta hän tarvitsee yhteyttä Jumalaan myös siksi että voisi nähdä asiat oikein.
Ja vaikka pelastava yhteys Jumalaan häneltä vielä puuttuisikin voi Jumala auttaa häntä sellaiseen prosessiin jossa hän havaitsee jonkin käyttäytymistapansa tai tekonsa vahingolliseksi ja pyrkii siinä muutokseen. Se ei vielä vapauta häntä synnin vallasta kokonaisuudessaan mutta on kuitenkin positiivista, hyvää ja elämänmyönteistä kehitystä, jolla on vaikutuksensa koska elämme ihmisinä yhteiskunnassa joka rakentuu sosiaalisen kanssakäymisen ja kontaktien varaan.

Ymmärrän siis ensinnäkin, että lähimmäiseni tarvitsee Jumalaa nähdäkseen oikein - koska olemme rajallisia ja ilman Jumalaa auttamattomasti sidotut rajallisuuteemme ja henkilökohtaisiin mieltymyksiimme.
Ja toiseksi: koska yhteys Jumalaan ei synny ihmisen työnä eikä ihmisen teoin, tämä päämääräni (että lähimmäiseni tulisi tuntemaan totuuden) laittaa minut rukoilemaan hänen puolestaan. En itse voi saada hänessä uskoa aikaan, joten käännyn Jumalan puoleen.
Joissain tilanteissa huomaan rukoilevani vain: "Jumala, auta tätä ihmistä vapautumaan varastamisesta", joissain tilanteissa rukoilen: "Jumala, ilmesty hänelle, pelasta hänet." Olkoon rukoukseni kumpi tahansa tai kumpaakin olennaista on rukouksen olemus, sillä silloinkin kuin se on pyytämistä kuten tässä, se on seurustelua Jumalan kanssa. Kun rukous on avointa seurustelua joka lähtee oikeista motiiveista, silloin Jumala vaikuttaa rukoustemme kautta sekä häneen jonka puolesta rukoilemme, että meihin jotka rukoilemme.
Jälkimmäinen on myös hyvin tärkeää. Se saattaa merkitä esimerkiksi sitä että Jumala puhuu minulle tuon ihmisen menneisyydestä, hänen sisimpänsä pettymyksistä - joskus hämmästyttävän yksityiskohtaisestikin! - ja auttaa minua lähestymään häntä rakkaudessa, jolloin varastaminen on enää sivuseikka. En lähesty ihmistä jonakin käännytysobjektina, vaan rakkaana lähimmäisenä.
Tämä on näkemistä Jumalasta käsin. Kyseessä ei ole jonkin organisaation mukainen ennaltasaneltu kaavamainen ajattelutapa, vaan "orgaaninen" - siis dynaaminen ja elävä suhde.

Vaikka hengellinen näkeminen ei olekaan Raamatun toteuttamista ulkokohtaisina, kaavamaisina säädöksinä, se ei koskaan ole Raamatun selkeän sanan vastaista.
Juuri se että tahdomme totella ja toteuttaa Jumalan ilmoitettua tahtoa eli Raamatun ohjeita, on avain elävään, dynaamiseen, elämänmyönteiseen kristillisyyteen - kun keskipisteessä ei ole tekemisemme, vaan Persoona: Hän, jota rakastamme. Päätös sitoutua Jeesukseen koko elämällä avaa Jumalan tuntemisen maailman, jossa näkeminen tulee mahdolliseksi.

Rajallisuudestamme johtuen: vaikka meillä kristittyinä on yhteys Jumalaan ja sen tähden mahdollisuus nähdä asiat oikein eli totuudellisesti, meidän on hyvä alati muistaa että ihmisinä yhä olemme vajavaisia ja sen tähden meillä on rajallisuudestamme johtuva taipumus tulkita totuutta itsekkäästi.
Kun kaikessa tosiasioiden myöntämisessä - esimerkiksi "varastaminen on väärin" - tahdomme olla avoimet Jumalan sydämelle, pysymme tietoisina raadollisuudestamme ja tämä pitää yllä oikeaa nöyryyttä. Silloin ulkonaiset tosiasiat eivät aja Kristuksen totuuden ohi.
Niin uskova varjeltuu tai ainakin hänellä on mahdollisuus varjeltua kaksinaismoralismilta ja tekopyhyydeltä.

7. LOPPUPÄÄTELMÄ. Oikean, elämänmyönteisen suvaitsevaisuuden edellytys: nöyrtyminen todellisuuden edessä.

Rajallisuutemme tulisi siis johtaa meitä kysymään onko ehkä olemassa jotain mielipiteistämme riippumatonta, sellaista joka ei ole lähtöisin minusta ja joka sen tähden ei ole rajallisuuteni sitomaa?
Onko olemassa jotain muuta Jumalaa kuin ihmisten luomat Jumalat ja abstraktiot. Onko olemassa oikeaa hengellistä elämää, jotakin enemmän kuin uskonnollisten mallien mukainen ajattelu ja tunteilu.
Eikö tämän tulisi johtaa meitä rajallisuudessamme kääntymään Jumalan itsensä puoleen - siis hyväksymään se mahdollisuus, että tällainen Auktoriteetti, ainoa totuuden lähtökohta, josta käsin asiat saavat oikean arvonsa, ehkä on?
Sanoen esimerkiksi:
Herra Jeesus Kristus, jos sinä olet todellinen, jos oikeasti olet kuollut syntieni tähden ja voittanut kuoleman, anna pahat tekoni anteeksi, tule elämääni ja auta minua tuntemaan sinut.

Onko meillä tällaista mieltä?
Että tahdomme löytää totuuden jos sellainen on olemassa, olkoon se (henkilökohtaisista mieltymyksistämme ajatellen) millainen tahansa: kuinka miellyttävä tai epämiellyttävä tahansa.
Jos Jumala on olemassa tahdon sitoutua Häneen koko elämälläni ja päivittäin pyytää että Hän valaisisi ajatteluani ja asenteitani, jotta voisin elää Hänestä käsin?

8. RAKKAUDESTA.

Kysymyksesi
> Mitä "pahaa" rakkaudessa on? <
sisältää rakkauteen liittyvän ennakko-oletuksen, josta käsin suhtaudut "rakkauden jumalaan": Jos Jumala on olemassa, hän toki hyväksyy ja siunaa homojen ja lesbojen liitot samoin kuin heteroiden, sillä Hän on rakkauden Jumala.

Mutta jos totuus on, että Jumala luodessaan ihmisen omaksi kuvakseen loi hänet mieheksi ja naiseksi, joiden keskinäisessä yhteydessä toteutuu ja tulee ilmi Jumalasta jotain sellaista, joka ei voisi toteutua millään muulla tavalla - jos totuus on, että heteroseksuaalisuus on ainoa Jumalan luoma seksuaalisuuden muoto, muut ovat perversiota tai vääristymää, olkoon tuon vääristymän syy ennen syntymää tapahtuneessa demonisessa vaikutuksessa tai lapsuuden kehitystapahtumissa - jos totuus on, että homo- ja lesbosuhteiden rinnastaminen heterosuhteisiin ja näiden suhteiden yhteiskunnallinen hyväksyminen on jumalallisesta näkökulmasta katsottuna helvetillistä toimintaa - onko tämän asian julkituominen halventamista ja epärakkaudellista?
Ei tietenkään!

Jos olen ymmärtänyt että homoseksuaalisuus on tuhoavaa yksilöllisesti ja yhteiskunnallisesti, että se on epätoivottavaa ja ei Jumalan tahdon mukaista - onko suvaitsematonta että tuon näkemykseni esiin? Eikö juuri se, että tuon näkemykseni esiin ja kerron sen mitä ajattelen Jumalan tahdoksi, pyytäen jokaista pohtimaan asiaa omalla kohdallaan, ole minun puoleltani rakkautta? Olisiko rakkautta hymistellä että kaikki on ok ja sopivaa, ja että kyllä Jumala kaiken hyväksyy - jos en kuitenkaan voi ajatella niin? Jos käyttäydyn ja puhun vastoin omaa syvää vakaumustani? Jos käyttäydyn ja puhun niin vain siksi koska haluan pysyä muiden silmissä mukavana heppuna enkä tahdo tulla leimatuksi suvaitsemattomaksi ihmiseksi?
Silloin on kyse itsekkyydestä. Ei rakkaudesta.

Kumpi on suurempaa, rakastaa ja hyväksyä ihminen koska kykenee hyväksymään hänen elämäntapansa: rakastaa ja hyväksyä homoseksuaalisia taipumuksia toteuttava ihminen, koska hyväksyy homouden eikä näe siinä mitään pahaa - vai rakastaa ja hyväksyä ihminen silloinkin, kun ei kykene hyväksymään hänen elämäntapaansa? Vaikka ei hyväksy homoseksuaalisuuden harjoittamista, kuitenkin pyrkii suhtautumaan empaattisesti, ymmärtämään ja lähestymään ilman tuomiomielialaa ihmistä, joka elää homoseksuaalina?

Mielestäni meidän tulisi pyrkiä rakastamaan ihmistä silloinkin kun olemme hänen kanssaan eri mieltä. Muussa tapauksessa tekopyhyys, jonka niin herkästi huomaamme toisissa, saattaakin olla omaa tekopyhyyttämme. Tämä vaara on olemassa juuri minun kohdallani. Tiedostan sen juuri itsessäni. Siksi tarvitsen joka päivä elävää yhteyttä Jumalaan.

Näkemykseni on että jokaisella ihmisellä, olkoon kristitty, muslimi, ateisti tai mitä tahansa on mahdollisuus tunnistaa omaa tekopyhyyttään ja suvaitsemattomuuttaan, ja kasvaa suvaitsevuuteen, jossa pyrkii hyväksymään toisen ihmisenä ja kunnioittamaan häntä ihmisenä silloinkin kun ei hyväksy hänen elämäntapaansa ja näkemyksiään.
Mutta ainoastaan ihmisellä joka on löytänyt Jumalan ja tahtoo elää Hänen yhteydessään on mahdollisuus oikeaan näkemiseen, näkemiseen Jumalasta käsin. Tuon näkemisen perusedellytys on syntisyytensä tunnustaminen, johon sisältyy tietoisuus ihmisen rajallisuudesta: ihminen ei ole Jumala.

9. LOPUKSI.

Oggi. Sinä et usko Jumalaan. Ok.
Kun nyt kuitenkin on ihmisiä jotka uskovat, ja monet heistä ovat tulleet uskoon pitkällisen kamppailun, pohdiskelun, totuuden etsimisen ja rukouksen kautta, ja kun heillä uskostaan johtuen on asioihin tiettyjä näkemyksiä joita he pitävät totuutena, onko se suvaitsemattomuutta?
Olenko suvaitsematon ja ahdasmielinen jos näkemykseni jostain asiasta on ettei tuo asia ole oikein eikä hyvä?
Eikö vähintään yhtä paljon suvaitsemattomuutta ilmennä se tapa, jolla leimataan uskovia suvaitsemattomiksi heidän näkemystensä tähden - ei edes pyritä kohtaamaan toista ja ymmärtämään hänen ajatuksiaan, käydään ainoastaan jonkinlaista taistelua jossa lujemmin paalutetaan omia ennakkovarmuuksia?

Voimme tarkastella ihmistä niistä ennakkovarmuuksista käsin joiden mukaan homous on iljettävä synti. Esimerkiksi. Tai voimme tarkastella ihmistä niistä ennakkovarmuuksista käsin joiden mukaan uskovaisuus on todellisuuden pakenemista johonkin jota ei ole. Esimerkiksi.

Pointtini tässä oli se. Että jos Jumala on olemassa totuus määräytyy siitä käsin millainen Hän on. Mikä on todellisuuden oikea luonne? Mikä oikeasti ja jumalallisessa mielessä rikkoo elämää vastaan ja mikä rakentaa sitä? Näihin kysymyksiin voimme löytää vastaukset vain Jumalan yhteydessä - ja ainoastaan Hänestä käsin asioita ja ihmisiä katsellen voimme suhtautua rakastavasti myös niihin, jotka mielestämme elävät Hänen tahtonsa vastaisesti.

Lue lisää

"Ajatelkaa vapaasti, mutta kunhan se on kuten minä ajattelen"
Se on tarkoitettu tiivistämään Johanneksen puheita.

"Johannes saa kyllä ajatella ja määritellä suvaitsevuutta ihan vapaasti, jos ajattelee ja määrittelee samalla tavalla kuin sinä"
Tekopyhää on sanoa olla suvaitsevainen, ja sen perään toistaa että ei oikeasti olekkaan suvaitsevainen muuta kuin tietyille asiolle.

Minä en ole suvaitsevainen ihminen. Olen suunnattoman epäsuvaitsevainen tyhmyyttä, kiihkoulua ja tuhlaamista kohtaan. Olen siis suvaitsematon, vaikka toki suvaitsenkin monia asiota kuten eivahingoittavan uskonnon, terveen hulluuden, huumeet jne.. Mutta yritän olla olematta tekopyhä, ja väittää olevani jotain suurta, uskomatonta ja ihanaa mitä en ole.

"Voimme julistaa suureen ääneen että juuri minä näen totuuden jossakin asiassa ja että tuo toinen on väärässä."
Tämä on juuri suurinta tekopyhyyttä. Ihminen onn luonut kaikkitietävän jumalan mieleensä, ja ilmoittaa sen puhuvan kauttaan. Tai ihminen on saanut seitsemän ällää, jonka pitää riittävänä perusteena sille että on älykäs.

"Yksi oikean suvaitsevaisuuden edellytyksistä on itsekritiikki."
Tämä on totta. Itsekritiikki on tärkeää kaikessa. Monet tosin julistavat paljon itsekritiikkiä sitä paljoakaan harjoittamatta. Itse yritän harjoittaa itsekritiikkiä kokoajan, mutta se ei paljoa auta, jos en ole valmis hyväksymään sitä. Joskus on vaikea myöntää olevansa väärässä.

"Ollaan jo valmiiksi taisteluasemissa."
Totta, huomaan että minulle ja monille muillekin huudetaan välittömästi jos kritisoin jotain "oman puoleni" mielipiteistä. Ja yleensä julistetaan kristityksi.

"Ylpeys tekee itsekritiikin mahdottomaksi."
Ylpeys on hieno asia. Mutta sen ei saa antaa sokaista. Olen niin ylpeä saavutuksistani, että en kehtää pilata niitä haitallisella ylpeydellä.

"Homoliittojen leimaaminen helvetilliseksi on helvetillistä."
Tai sitten taivaallista. Näenhän taivaanne tekopyhyyden kehtona. Leimaaminen pahaksi on säälittävää ja tekopyhää jos se tehdään suvaitsevaisuuden nimiin.

Minulla ei ole mitään ongelmaa siinä, että joku ei pidä homoista, tai sanotaan että joku ei pidä erivärisistä ihmisistä, se on minulle OK, mutta kunhan hän ei ala väittämään olevansa suvaitsevainen. Teillä on kristityillä on kirjassanne muutama hyvä kohta, yksi niistä on:
"Heittäköön se, joka ei syntiä ole tehnyt, ensimmäisen kiven" tai jotain sinnepäin. Tälläisiä asiota arvostan uskonnossanne. Tälläistä yritän itsekkin harjottaa, yritän olla syylistämättä ketään sellaisesta yksipuolisesti, mitä itsekkin olen. Esimerkiksi en kilju joillekin sitä, kuinka suvaitsematon hän on, hän vain on suvaitsematon eri asiolle. Siitä suutun jos hän väittää olevansa suvaitsevainen, eikä ole sitä missään määrin.

"Olenko suvaitsematon ja ahdasmielinen jos näkemykseni jostain asiasta on ettei tuo asia ole oikein eikä hyvä?"
Olet. Et ehkä ole niin suvaitsematon, että sitä tarvitsee mainita, mutta ehkäpä olet niin ahdasmielinen. Et näe sävyjä. Mikään ei ole pelkkää pahaa kuten ei mikään ole pelkkää hyvää. Nuo asiat ovat vain käsitteellisiä ja katoavat todellisuuden koskettaessa niitä.

"Että jos Jumala on olemassa totuus määräytyy siitä käsin millainen Hän on. Mikä on todellisuuden oikea luonne?"
Miksi? Miksi meidän pitäisi alistua moiseen hirmuvaltaan? Koska hän loi meidät leluikseen? Ei, minä en alistu moiseen. Meillä on meidän totuutemme, joka ei ole riippuvainen mahdollisesta henkiolennosta. Vaikka hän loi meidät leluikseen, se ei tarkoita, että meidän pitäisi leikkiä mukana.

mamabeard kirjoitti:

Tästä taas lipsahti vähän pitemmän puoleinen kirjoitus... Tuskin jaksaa lukea kukaan muu kuin ne jotka jo ennestään on tällaisesta pohdinnasta kiinnostuneet?
Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla kommentteja, joten ottakaa kantaa. Ei ainoastaan väittelynhalusta, vaan - toivoakseni - rakentavan keskustelun tähden.
Puheenvuoroni pituuden vuoksi jaan sen lukuihin, jotta lukeminen ja kommentointi olisi sujuvampaa.

1. OIKEAN SUVAITSEVAISUUDEN PERUSTEISTA: EMPATIA.

> Ajatelkaa vapaasti, mutta kunhan se on kuten minä ajattelen. <
Onko tuo lause tarkoitettu heittona Johannekselle, osoittamaan hänen suvaitsevaisuutensa laatua ja rajoja, vai kuvaako se omaa ajatteluasi ja suvaitsevuuttasi?

Johannes saa kyllä ajatella ja määritellä suvaitsevuutta ihan vapaasti, jos ajattelee ja määrittelee samalla tavalla kuin sinä.

Muussa tapauksessa hän on suunnattoman tekopyhä?
Mutta sinä et ole, niinkö? Ehkä et.
Hän on? Ehkä on.

Onko joku tekopyhä vai ei, se ei siis määräydy siitä käsin, onko hän kanssamme samaa tai eri mieltä. Meidän täytyy kuitenkin myöntää että meille on helpompaa - se on helpompaa, koska se on mieluisampaa - nähdä sellaisen ihmisen tekopyhyys, joka on kanssamme eri mieltä, kuin sellaisen joka on ikäänkuin samoilla linjoilla.

Tämän vaaran tiedostaminen mielestäni kuuluu sellaiseen terveeseen asennoitumiseen jossa on mahdollista suhtautua ihmiseen empaattisesti silloinkin kun on eri mieltä hänen ajatustensa kanssa eikä voi (eikä tarvitsekaan voida) suhtautua ystävällisesti hänen mielipiteisiinsä.

Empatia auttaa näkemään asiaa toisen kannalta silloinkin kun ei voi hyväksyä kyseistä asiaa.
Empatia toista kohtaan syntyy oman itsensä kohtaamisesta. Kun ymmärrän että olen vajavainen ja että myös minussa on mahdollisuus vääriin tulkintoihin, voin ymmärtää toista vajavaista silloin kun hän tulkitsee (ainakin minun mielestäni) asioita väärin.
Ymmärtämiseni ei kohdistukaan enää pelkästään asioihin, vaan ihmisen persoonaan itseensä. Tämän johdosta myös asioista keskusteleminen on helpompaa.
Oman vajavaisuuteni tiedostaen yritän kuunnella häntä ja sitä mitä hän oikeasti puhuu. Ja ehkä hänen näkemyksissään joita pidän väärinä, tai ainakin hänen asenteessaan ja tavassaan esittää näkemyksensä, on jotain sellaista josta voisin ottaa opiksi?

Vaikka hän olisi kokonaan väärässä, vaikka hänen käsityksensä ja tapansa esittää käsityksiään olisivat minun mielestäni kuinka pielessä tahansa, kuitenkin ymmärrän että hän on joutunut tuohon tilanteeseen tietyn kehityksen tuloksena.

Arvomme ihmisinä ja oikeutemme olla olemassa ei ole kiinni käsityksistämme ja mielipiteistämme. Arvomme on jossain syvemmällä. Siinä että olemme. Kun suhtaudun ihmiseen rakastavasti sen kautta mikä on syvempää kuin hänen mielipiteensä, eli ihmisyyden kautta, voin nähdä hänet lähimmäisenä. Muussa tapauksessa eroavat mielipiteemme estävät rakentavan keskustelun ja oppimisen varsin tehokkaasti, ja empatian sijaan käyttäytymistämme hallitsee antipatia - inho, vastenmielisyys, viha, anteeksiantamattomuus.

Voimme julistaa suureen ääneen että juuri minä näen totuuden jossakin asiassa ja että tuo toinen on väärässä. Mutta jos käyttäytymisemme on täynnä antipatiaa ja meiltä sydämen tasolla puuttuu ihmisen kohtaaminen, näkemisemme on hyvin vajavaista.

2. KRISTILLINEN NÄKÖKANTA.

Kristillisessä ajattelussa voidaan erottaa toisistaan ulkonaiset tosiasiat ja sisällinen totuus. Uuden testamentin opetuksen mukaan tosiasioillakin voidaan tehdä paljon vahinkoa, jos emme suhtaudu asioihin totuudellisesti. Kristillisen käsityksen mukaan totuus pohjimmiltaan on Persoonassa, siis Jeesus Kristus on totuus, ei joissain asioissa tai ideoissa.

Esimerkiksi:
Jos huomaan veljeni tai sisareni tekevän syntiä, vaikka valehtelevan tai varastavan, voin kertoa toisille että hän on valehdellut ja varastanut. Siihen kuinka mielelläni tällaista kerron vaikuttaa tietysti se olenko hänen kanssaan muuten - ehkä teologisissa näkemyksissä! - samaa vai eri mieltä. Jos minulla on jo ennestään asenne että tuo ihminen olisi hyvä saada pois seurakunnasta - koska en pidä hänestä ja hänen tavastaan ajatella - voin erittäin mielelläni levitellä hänestä juttuja.
No niin, kun minua sitten syytetään juoruilusta tai mustamaalaamisesta, puolustaudun: minähän olen vain puhunut totta, hän todellakin valehteli ja varasti.
Ok. Olen puhunut tosiasioita mutta en ole puhunut totuudessa. Tarkoitukseni on ollut itsekkäistä intresseistäni käsin vahingoittaa toista ja hänen mainettaan omaksi edukseni, ja se on toimintaa jossa ei ole Kristuksen totuutta.
Tämä esimerkkinä kristillisestä ajattelusta, jossa ulkonaisia tekoja olennaisempaa siis on sydämen asenne. Siihen kuuluu empatia.
Jos ja kun asenne on kohdallaan se ilmenee sitten myös tekojen tasolla.

Jos tahdomme löytää ja säilyttää empatian, jota ilman suvaitsevaisuus on mahdotonta, meidän tulee pyrkiä rakastamaan ihmistä ja nimenomaan -rakastamaan häntä silloin kun olemme asioissa eri mieltä.

Joku on sanonut että kun kohtaamme uuden ihmisen kohtaamme aina ensimmäiseksi itsemme. Ne mielipiteet, reaktiot ja asenteet joita kohtaaminen minussa synnyttää. Yleensä kuitenkin pidämme reaktioitamme niin itsestäänselvänä että emme suinkaan pysähdy kyselemään itseltämme miksi suhtaudun tuohon ihmiseen tällä tavalla, miksi hän synnyttää minussa tällaisia tunteita. Jos koen häntä kohtaan antipatiaa pidän luonnostaan häntä itseään siihen syyllisenä ja juutun niihin ikäviin piirteisiin, jotka hänessä havaitsen, niin että nuo piirteet tai tarkemmin ottaen niiden synnyttämä tunnereaktio värittää ehkä kaiken asennoitumiseni häneen.
Katsomme siis toisia itsemme läpi ja se on aivan luonnollista.
Jos tahdomme kohdata ihmisen empatiassa, herkkinä hänen tarpeilleen, kysymyksilleen ja etsinnälleen, tiedostaen että sama ihmisyys asuu meissä kummassakin, on tehtävä päätös:
Tahdon rakastaa.

Tämän päätöksen myötä Jumala asettaa eteemme peilin josta alamme nähdä - ei ainoastaan tuota toista ja hänen virheitään - vaan omat kasvomme.

3. OIKEAN SUVAITSEVAISUUDEN PERUSTEISTA: ITSEKRITIIKKI.

Yksi oikean suvaitsevaisuuden edellytyksistä on itsekritiikki.
Jos omasta oikeassaolemisestamme ja varmuuksistamme käsin olemme etsimässä asioita ja aiheita joissa pääsisimme kritisoimaan ja ojentamaan toisia, koska saamme tällaisesta käyttäytymisestä elämäämme sisältöä ja mielihyvää, olisi syytä pysähtyä tarkastelemaan omia käsityksiään ja asennoitumistaan itsekriittisesti.

Varsinkin uskonto-foorumilla on silmiinpistävää tolkuton väittelynhalu. Ollaan jo valmiiksi taisteluasemissa. Harvaan aloitukseen tulee pääasiallisesti rakentavaa ja (oikealla tavalla kriittistä) palautetta.
Mikä on oikalla tavalla kriittistä palautetta?
Negaation kautta: ainakaan sellainen palaute jota sävyttää toisen mollaaminen ja pyrkimys saattaa hänet mahdollisimman kyseenalaiseen valoon, ei ole oikealla tavalla kriittistä.
Rakentava kritiikki edellyttää aina itsekritiikkiä. Ja itsekritiikki on mahdotonta jos ei kykene tunnistamaan ja tunnustamaan että myös minä olen rajallinen, vajavainen, erehtyvä ihminen.
On luonnollista että foorumi jossa voi esiintyä nimettömänä ja tavallaan kasvottomana, vetää kaikenlaisia ääri-ilmiöitä puoleensa. Ihmisiä joilla ei omassa ystäväpiirissään tai ehkä seurakunnissaan ole ollut mahdollisuutta julistaa näkemyksiään. Ehkä he ovat saaneet kritiikkiä (asiallista tai asiatonta) näkemyksistään. Ja jos heiltä puuttuu terve itsekriittisyys he eivät ole kyenneet ottamaan kritiikkiä vastaan vaan se on vain lisännyt heidän uhmaansa.

Uhmakas ihminen on yleensä ylpeä.
Ylpeys tekee itsekritiikin mahdottomaksi.

Että tahtoo rakastaa ihmistä silloinkin kun ei hyväksy hänen esittämäänsä näkökohtaa, ja nimenomaan tahtoo rakastaa häntä juuri silloin, varjelee itseämme turhalta ylpeydeltä.
Koska silloin suostumme kohtaamaan omat kasvomme.

Ilman itsekritiikkiä en voi tunnistaa ja myöntää omaa kaksinaismoralismia, tekopyhyyttä, piilotteluani, henkilökohtaisista intresseistä nousevaa tarvetta kokea yleisenä totuuteena jokin, jolla puolustan vain omia mieltymyksiäni.

Mitä Jeesus tästä asiasta sanoi?
Meidän pitäisi keskittyä ensinnäkin siihen että otamme tukin pois omasta silmästämme, siis sen asian tai asiakokonaisuuden tai yksinkertaisesti asenteen joka estää näkemästä vapaasti, ja sen jälkeen voimme sitten palvella lähimmäistämme auttaen häntä pääsemään siitä mikä hänellä elämässään on syntinä ja paheena estäen häntä näkemästä.
"Ota ensin malka omasta silmästäsi, sitten näet ottaa rikan veljesi silmästä." (Muistinvarainen lainaus).

4. ONKO HELVETILLISIÄ ASIOITA OLEMASSA, JA JOS ON, MIKSI NE OVAT HELVETILLISIÄ? Eli subjektiivisen ja objektiivisen todellisuuden ero:

1) On helvetillisiä asioita jotka ovat helvetillisiä koska ne ovat helvetillisiä minulle eli tuntuvat minusta helvetillisiltä.
2) On helvetillisiä asioita jotka ovat helvetillisiä koska ne edustavat jotain joka on pahaa ja turmelevaa riippumatta siitä miltä se minusta tuntuu.

Johannes:
> varjopuoli on nykyisin se, että suvaitaan myöskin täysin helvetilliset asiat, yksilön vapauden nimissä. <
oggi:
> Eli varjopuoli vapaa-ajattelussa on se, että siinä hyväksytään sinun mielipiteillesi vastainen ajattelu. Kunhan tämä kiellettäisiin, niin kaikki olisi hyvin. <

Jos irroitan Johanneksen väitteen, että helvetilliset asiat suvaitaan yksilön vapauden nimissä, irralleen niistä mielipiteistä mikä hänen mielestään on helvetillistä, ja tarkastelen tuota väitettä itsessään, totean:
Näin on, yksilön vapauden nimissä suvaitaan myöskin täysin helvetilliset asiat.

Jonkun mielestä homoliittojen rinnastaminen heteroliittoihin on helvetillistä - tai ainakin "helvetillistä".
Tässä yhteydessä käsite "helvetillinen" ei merkitse että tunnustettaisiin helvetti olemassaolevana henkiulottuvuutena, demonisena syvyytenä josta käsin vääriä käyttäytymismalleja vaikuttavat henget toimivat, vaan käytetään sanaa kuvaamaan jotakin mielestämme yleisesti pahaa. Ja kun tätä termiä näin käytetään, ehkäpä nimimerkki oggi saattaa yhtyä seuraavanlaiseen mielipiteeseen:
Homoliittojen leimaaminen helvetilliseksi on helvetillistä.

Yhden mielestä siis pitäisi kieltää yksi asia, toisen mielestä toinen, ja kumpikin vetoavat yhteen ja samaan eli totuuteen.
Voidaanko siis ajatella niin, ettei ole yhtä ja täysin pätevää totuutta, ainoastaan ihmisten totuuksia?
Ja tietyssä mielessä jokainen on oikeassa?

Kristittynä erotan tässä kaksi todellisuutta.
On henkilökohtainen subjektiivinen todellisuus. Se minkä ihminen itse kokee ja mieltää todeksi. Tätä ei voi väheksyä. Jeesus itse otti monissa opetuksissaan huomioon subjektiivisen todellisuuden merkityksen.
Siitä huolimatta on kuitenkin todellisuus, jossa asiat ovat juuri sillä tavalla kuin ne ovat, meidän muuttuvista totuusnäkemyksistämme huolimatta ja niistä riippumatta.
Tietyssä mielessä jokainen on oikeassa - omista lähtökohdistaan. Siinä todellisuudessa jossa jokainen totuus on yhtä todellinen. Mutta tämän yläpuolella on Jumala ja totuus määriytyy Hänestä käsin.

Kohdan kaksi myöntäminen johtaa päätelmään että on asioita jotka ovat helvetillisiä kaikille, koska ne ovat sitä luonnostaan aivan riippumatta siitä miltä nuo asiat minusta tuntuvat ja mitä niistä ajattelen.

Olennaista onkin tahdommeko avautua Jumalalle ja antaa Hänelle pääsyn totuuksiimme?
Tästä Raamattu sanoo, kohta jota olen viimepäivinä usein siteerannut:
"...muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä." Room.12:2.

Tämän mukaan paras tapa muuttua ei siis ole opiskelemalla jokin kristillinen normisto ja mukauttamalla ajattelutapaansa ja käyttäytymistään sen mukaiseksi. Parempi tapa on muuttua mielen uudistumisen kautta - ei mekaanisella, tekemiseen perustuvalla tavalla vaan avoimuudessa jossa elämämme löytää oikeat uomat ja ikäänkuin tulemme omaksi itseksemme Hänen yhteydessään.
Tietysti on olemassa kristillinen normisto. Mutta voimme mukauttaa ajatteluamme tuon normiston mukaiseksi eli oppia ne elämän ja käyttäytymisen arvot ja asenteet, jotka oikeasti ovat hyviä, vain olemalla avoimet Jumalalle!
Jos uskovina luemme Raamattua ja lähdemme sitä tulkitsemaan ja sen ohjeiden mukaan käyttäytymään ikäänkuin se olisi meidän varassamme ja meidän teoistamme kiinni, seurauksena ei ole uudistunut ja näkemiseen kykenevä mieli, vaan (liian usein) farisealainen ja empaattisuuteen kykenemätön lakihenkisyys.

Ilman mielen uudistumista ei siis voi arkielämän valintatilanteissa ja kohtaamisissa löytää oikeaa tapaa toimia Jumalan tahdon mukaisesti ja toteuttaa hyvää. Hengellinen vaellus edellyttää mielen uudistumista.
Ja mielen uudistumisen ehto on että annamme Totuudelle pääsyn totuuksiimme. Siis että Jumalan Henki saa kasvattaa meitä Hänen yhteydessään.
Jos pidämme vain kiinni pienistä totuuksistamme, pyörien itsemme ympärillä kuin oma kokemisemme ja havainnointimme olisi se maailman napa josta tosi viisaus ja oivallus lähtee, emme milloinkaan uudistu niin että totuus voisi meitä valaista ja johtaa.

5. TOTUUDEN MUUTTUMATTOMUUDESTA.

Se että jokin asia on mielestäni helvetillinen, ei siis tarkoita sitä, että se olisi helvetillinen todellisesti eli Jumalan näkökulmasta!
Se että meidän on - omiin mieltymyksiimme sidotun, henkilökohtaisten intressien värittämän ajattelumme tähden - hyvin vaikeaa nähdä mikä oikeasti on helvetillistä, ei sitten myöskään tarkoita, ettei helvetillisiä asioita ollenkaan olisi.

Tältä pohjalta toteamme että homoliitot ehkä ovat helvetillinen asia. Ja yhtä hyvin homoliitot ehkä eivät ole helvetillinen asia. Asiaa ei ratkaise mielipiteemme vaan sen ratkaisee mielipiteistämme riippumaton todellisuus. Ehkä tunnemme tuon todellisuuden ja näemme oikein, ehkä emme tunne sitä ja näemme väärin. Ehkä vain luulemme näkevämme oikein.
Ehkä se mitä pidämme jumalallisena totuutena onkin uskonnollista kuvitelmaamme. Niin tai näin. Riippumatta siitä olemmeko näkemyksissämme oikeassa vai väärässä, totuus pysyy: olemme oikeassa tai väärässä sen mukaan mitä näkemyksemme edustavat Jumalan mielestä ja Hänen edessään, sillä vain Hänestä on totuus riippuvainen.
Jos et usko Jumalaan, voit kuitenkin myöntää että totuus on riippuvainen todellisuudesta, ei käsityksistämme? Siinä tapauksessa tuota todellisuutta on kuitenkin vaikea löytää, koska ainoa instrumentti jolla todellisuutta tarkastelemme, ja tämä pätee varsinkin metafyysisissä ja moraalisissa asioissa, olemme me itse ja siihen kuinka todellisuutta tarkastelemme vaikuttavat menneet kokemuksemme, kasvatuksemme, henkilökohtaiset intressimme ja tapamme tulkita kokemuksiamme.

Jos tahdomme oppia oikeaa suvaitsevuutta on hyvä tiedostaa ja myöntää että totuus on yksi, se on mielipiteistämme riippumaton, mutta että itse olemme rajallisia ja siksi kykymme ymmärtää totuutta on vajavainen, josta seuraa että meillä yksilöinä on monia keskenään poikkeavia totuuksia - ja totuuden näkökulmasta nämä totuudet ovat joko oikeita tai vääriä, mutta se ei ole minun ratkaistavissani.

6. OIKEASTA NÄKEMISESTÄ. Näkemisen edellytys: oman rajallisuuteni kohtaaminen.

Joudun siis kohtaamaan rajallisuuteni. Minä ja minun käsitykseni eivät ole totuuden mittapuu.
Edellä esittämässäni oli pääosin filosofista ajattelua, jossa lähestyin asiaa yleisluontoisesti, vaikka joissain kohdissa kirjoitinkin uskovana väittäen että Jumala on totuuden lähtökohta. No, yleisluontoisesti ajatellen: Jos Jumala on olemassa, toki Hän on kaiken totuuden lähtökohta?
Henkilökohtaisesti. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että ainoa mahdollisuuteni nähdä jotakin pätevää tietyn (ehkä väittelynkohteena olevan) asian todellisesta luonteesta on saada tuohon asiaan kosketus Jumalan näkökulmasta käsin, tarkastella sitä Hänen yhteydessään.
Edelleen tahdon korostaa, että asian näkeminen Jumalasta käsin ei ole abstraktiota...

Mitä tarkoitan että Jumalasta käsin tapahtuva näkeminen ei ole abstraktiota?
Selvennän tätä vielä tekemällä eron uskonnollisen ja hengellisen välillä.

Jos kyse olisi uskonnollisesta ajattelusta, jonka mukaisesti sitten "näemme" asioita "Jumalan" näkökulmasta käsin, silloin Jumala olisi tietynlainen uskomme kautta oleva malli. Tuo malli edustaa meille kaikkea sitä mikä mielestämme on mielipiteidemme ja käsitystemme yllä ehdottomana auktoriteettina. Näin ihminen itse luo itselleen Jumalan ja tarkastellessaan asioita Jumalasta käsin hän itse asiassa tarkastelee asioita vain tietyn ajattelumallin mukaan jonka hänen uskontonsa sisältää. Tällöin Jumala on vain inhimillistä todellisuutta.

No niin. Jos Jumala on todellisesti eli itsessään-olevana olemassa, silloin Hän on enemmän kuin pelkästään jokin malli. Silloin todellakin on olemassa auktoriteetti mielipiteidemme ja käsitystemme yläpuolella.

Vaikka Jumala on (tai hypoteettisesti: vaikka Jumala olisi) todellisesti olemassa, myös uskova ihminen voi "nähdä" asioita "Jumalasta" käsin uskonnollisella tavalla. Silloin ihmisen päätelmät saattavat kyllä ulkonaisesti olla oikeita - hyvin yksinkertainen esimerkki: kymmenessä käskyssä todetaan että varastaminen on väärin, joten varastaminen on Jumalan mielestä väärin - mutta se ei vielä tarkoita että hän näkisi asian Jumalasta käsin.
Ajatellaan arkielämää. Uskova ihminen näkee kaupassa tilanteen jossa toinen henkilö sulloo tavaraa taskuunsa ja ohittaa kassan maksamatta. Se että hän näkee asian olevan väärin ei vielä ole näkemistä Jumalasta käsin!
Jumala näet on Persoona. Näkeminen Jumalasta käsin edellyttää persoonallista yhteyttä Häneen. Se merkitsee että itse olemme henkilöinä Hänen valaisemiaan. Se merkitsee halua elää Pyhän Hengen elävöittämää elämää - joka on laadultaan jotain ihan muuta kuin uskonnollinen elämä!
Kyseisessä arkielämän tapahtumassa asian näkeminen Jumalasta käsin merkitsee kosketusta ihmiseen joka varastaa. Tuolloin kyse ei ole vain varkaasta vaan ihmisestä - ihmisestä, joka tosin varasti, mutta joka ei ole minulle vain ulkokohtainen objekti. Hän on Jumalalle rakas. Ja minulle olennaista on että hän on Jumalalle rakas sellaisella elävällä tavalla, jossa Jumalan rakastava asennoituminen häntä kohtaan vaikuttaa minussa eläviä tekoja.
Näkemisessä ei ole siis kyse vain asioista. Kyse on sydämestä. Asennoitumisesta.

Näin ollen ei Jumalasta käsin tapahtuva näkeminen voi olla Raamatun toteuttamista ulkokohtaisina säädöksinä. Ei ajattelun tunkemista johonkin muottiin jonka mukaisesti sitten "näen" asioita. Jumalasta käsin tapahtuva näkeminen edellyttää itsensä antamista Hänelle. Se on lähtökohta.
Silloin kyse ei ole vain tuon toisen - esimerkissämme: varkaan - suhteesta Jumalaan, kyse on ennen kaikkea minun suhteestani. Jos suhteeni Jumalaan on elävä, silloin minun suhtautumisessani toiseen eli lähimmäiseen (huom.: ei enää pelkästään varas, vaan lähimmäinen!) on Hänen sydämensä laatua, taivaallista armahtavaisuutta.
Silloin päämääräni on jotakin enemmän kuin se että saisin hänet ymmärtämään että varastaminen on väärin. Tuollaisessa päämäärässä näet saattaa olla pelkkää tuomiohalua, ja joka tapauksessa siinä on halua saada ihminen ajattelemaan ja uskomaan MINUN tavallani. Mutta kun päämääräni on enemmän. Päämääräni on että hänkin tulisi tuntemaan totuuden.
Motiivini ei siis ole niinkään siinä että hän tulisi tuntemaan olevansa paha, vaan että hän voisi tuntea että Jumala on hyvä. Ja että tuo hyvän tunteminen tulisi hänelle todeksi nimenomaan siinä kuinka Jumala hänessä vaikuttaa osoittaen hänelle henkilökohtaisesti ja suoraan rakkauttaan ja sen muuttavaa voimaa.

En siis jää syyttämään lähimmäistäni siitä että hän toimii väärin, sillä ymmärrän että väärä toiminta syntyy väärästä näkemisestä. Tiedän että myös lähimmäiseni tarvitsee yhteyttä Jumalaan. Hän tarvitsee yhteyttä Jumalaan ennen kaikkea pelastuakseen, mutta hän tarvitsee yhteyttä Jumalaan myös siksi että voisi nähdä asiat oikein.
Ja vaikka pelastava yhteys Jumalaan häneltä vielä puuttuisikin voi Jumala auttaa häntä sellaiseen prosessiin jossa hän havaitsee jonkin käyttäytymistapansa tai tekonsa vahingolliseksi ja pyrkii siinä muutokseen. Se ei vielä vapauta häntä synnin vallasta kokonaisuudessaan mutta on kuitenkin positiivista, hyvää ja elämänmyönteistä kehitystä, jolla on vaikutuksensa koska elämme ihmisinä yhteiskunnassa joka rakentuu sosiaalisen kanssakäymisen ja kontaktien varaan.

Ymmärrän siis ensinnäkin, että lähimmäiseni tarvitsee Jumalaa nähdäkseen oikein - koska olemme rajallisia ja ilman Jumalaa auttamattomasti sidotut rajallisuuteemme ja henkilökohtaisiin mieltymyksiimme.
Ja toiseksi: koska yhteys Jumalaan ei synny ihmisen työnä eikä ihmisen teoin, tämä päämääräni (että lähimmäiseni tulisi tuntemaan totuuden) laittaa minut rukoilemaan hänen puolestaan. En itse voi saada hänessä uskoa aikaan, joten käännyn Jumalan puoleen.
Joissain tilanteissa huomaan rukoilevani vain: "Jumala, auta tätä ihmistä vapautumaan varastamisesta", joissain tilanteissa rukoilen: "Jumala, ilmesty hänelle, pelasta hänet." Olkoon rukoukseni kumpi tahansa tai kumpaakin olennaista on rukouksen olemus, sillä silloinkin kuin se on pyytämistä kuten tässä, se on seurustelua Jumalan kanssa. Kun rukous on avointa seurustelua joka lähtee oikeista motiiveista, silloin Jumala vaikuttaa rukoustemme kautta sekä häneen jonka puolesta rukoilemme, että meihin jotka rukoilemme.
Jälkimmäinen on myös hyvin tärkeää. Se saattaa merkitä esimerkiksi sitä että Jumala puhuu minulle tuon ihmisen menneisyydestä, hänen sisimpänsä pettymyksistä - joskus hämmästyttävän yksityiskohtaisestikin! - ja auttaa minua lähestymään häntä rakkaudessa, jolloin varastaminen on enää sivuseikka. En lähesty ihmistä jonakin käännytysobjektina, vaan rakkaana lähimmäisenä.
Tämä on näkemistä Jumalasta käsin. Kyseessä ei ole jonkin organisaation mukainen ennaltasaneltu kaavamainen ajattelutapa, vaan "orgaaninen" - siis dynaaminen ja elävä suhde.

Vaikka hengellinen näkeminen ei olekaan Raamatun toteuttamista ulkokohtaisina, kaavamaisina säädöksinä, se ei koskaan ole Raamatun selkeän sanan vastaista.
Juuri se että tahdomme totella ja toteuttaa Jumalan ilmoitettua tahtoa eli Raamatun ohjeita, on avain elävään, dynaamiseen, elämänmyönteiseen kristillisyyteen - kun keskipisteessä ei ole tekemisemme, vaan Persoona: Hän, jota rakastamme. Päätös sitoutua Jeesukseen koko elämällä avaa Jumalan tuntemisen maailman, jossa näkeminen tulee mahdolliseksi.

Rajallisuudestamme johtuen: vaikka meillä kristittyinä on yhteys Jumalaan ja sen tähden mahdollisuus nähdä asiat oikein eli totuudellisesti, meidän on hyvä alati muistaa että ihmisinä yhä olemme vajavaisia ja sen tähden meillä on rajallisuudestamme johtuva taipumus tulkita totuutta itsekkäästi.
Kun kaikessa tosiasioiden myöntämisessä - esimerkiksi "varastaminen on väärin" - tahdomme olla avoimet Jumalan sydämelle, pysymme tietoisina raadollisuudestamme ja tämä pitää yllä oikeaa nöyryyttä. Silloin ulkonaiset tosiasiat eivät aja Kristuksen totuuden ohi.
Niin uskova varjeltuu tai ainakin hänellä on mahdollisuus varjeltua kaksinaismoralismilta ja tekopyhyydeltä.

7. LOPPUPÄÄTELMÄ. Oikean, elämänmyönteisen suvaitsevaisuuden edellytys: nöyrtyminen todellisuuden edessä.

Rajallisuutemme tulisi siis johtaa meitä kysymään onko ehkä olemassa jotain mielipiteistämme riippumatonta, sellaista joka ei ole lähtöisin minusta ja joka sen tähden ei ole rajallisuuteni sitomaa?
Onko olemassa jotain muuta Jumalaa kuin ihmisten luomat Jumalat ja abstraktiot. Onko olemassa oikeaa hengellistä elämää, jotakin enemmän kuin uskonnollisten mallien mukainen ajattelu ja tunteilu.
Eikö tämän tulisi johtaa meitä rajallisuudessamme kääntymään Jumalan itsensä puoleen - siis hyväksymään se mahdollisuus, että tällainen Auktoriteetti, ainoa totuuden lähtökohta, josta käsin asiat saavat oikean arvonsa, ehkä on?
Sanoen esimerkiksi:
Herra Jeesus Kristus, jos sinä olet todellinen, jos oikeasti olet kuollut syntieni tähden ja voittanut kuoleman, anna pahat tekoni anteeksi, tule elämääni ja auta minua tuntemaan sinut.

Onko meillä tällaista mieltä?
Että tahdomme löytää totuuden jos sellainen on olemassa, olkoon se (henkilökohtaisista mieltymyksistämme ajatellen) millainen tahansa: kuinka miellyttävä tai epämiellyttävä tahansa.
Jos Jumala on olemassa tahdon sitoutua Häneen koko elämälläni ja päivittäin pyytää että Hän valaisisi ajatteluani ja asenteitani, jotta voisin elää Hänestä käsin?

8. RAKKAUDESTA.

Kysymyksesi
> Mitä "pahaa" rakkaudessa on? <
sisältää rakkauteen liittyvän ennakko-oletuksen, josta käsin suhtaudut "rakkauden jumalaan": Jos Jumala on olemassa, hän toki hyväksyy ja siunaa homojen ja lesbojen liitot samoin kuin heteroiden, sillä Hän on rakkauden Jumala.

Mutta jos totuus on, että Jumala luodessaan ihmisen omaksi kuvakseen loi hänet mieheksi ja naiseksi, joiden keskinäisessä yhteydessä toteutuu ja tulee ilmi Jumalasta jotain sellaista, joka ei voisi toteutua millään muulla tavalla - jos totuus on, että heteroseksuaalisuus on ainoa Jumalan luoma seksuaalisuuden muoto, muut ovat perversiota tai vääristymää, olkoon tuon vääristymän syy ennen syntymää tapahtuneessa demonisessa vaikutuksessa tai lapsuuden kehitystapahtumissa - jos totuus on, että homo- ja lesbosuhteiden rinnastaminen heterosuhteisiin ja näiden suhteiden yhteiskunnallinen hyväksyminen on jumalallisesta näkökulmasta katsottuna helvetillistä toimintaa - onko tämän asian julkituominen halventamista ja epärakkaudellista?
Ei tietenkään!

Jos olen ymmärtänyt että homoseksuaalisuus on tuhoavaa yksilöllisesti ja yhteiskunnallisesti, että se on epätoivottavaa ja ei Jumalan tahdon mukaista - onko suvaitsematonta että tuon näkemykseni esiin? Eikö juuri se, että tuon näkemykseni esiin ja kerron sen mitä ajattelen Jumalan tahdoksi, pyytäen jokaista pohtimaan asiaa omalla kohdallaan, ole minun puoleltani rakkautta? Olisiko rakkautta hymistellä että kaikki on ok ja sopivaa, ja että kyllä Jumala kaiken hyväksyy - jos en kuitenkaan voi ajatella niin? Jos käyttäydyn ja puhun vastoin omaa syvää vakaumustani? Jos käyttäydyn ja puhun niin vain siksi koska haluan pysyä muiden silmissä mukavana heppuna enkä tahdo tulla leimatuksi suvaitsemattomaksi ihmiseksi?
Silloin on kyse itsekkyydestä. Ei rakkaudesta.

Kumpi on suurempaa, rakastaa ja hyväksyä ihminen koska kykenee hyväksymään hänen elämäntapansa: rakastaa ja hyväksyä homoseksuaalisia taipumuksia toteuttava ihminen, koska hyväksyy homouden eikä näe siinä mitään pahaa - vai rakastaa ja hyväksyä ihminen silloinkin, kun ei kykene hyväksymään hänen elämäntapaansa? Vaikka ei hyväksy homoseksuaalisuuden harjoittamista, kuitenkin pyrkii suhtautumaan empaattisesti, ymmärtämään ja lähestymään ilman tuomiomielialaa ihmistä, joka elää homoseksuaalina?

Mielestäni meidän tulisi pyrkiä rakastamaan ihmistä silloinkin kun olemme hänen kanssaan eri mieltä. Muussa tapauksessa tekopyhyys, jonka niin herkästi huomaamme toisissa, saattaakin olla omaa tekopyhyyttämme. Tämä vaara on olemassa juuri minun kohdallani. Tiedostan sen juuri itsessäni. Siksi tarvitsen joka päivä elävää yhteyttä Jumalaan.

Näkemykseni on että jokaisella ihmisellä, olkoon kristitty, muslimi, ateisti tai mitä tahansa on mahdollisuus tunnistaa omaa tekopyhyyttään ja suvaitsemattomuuttaan, ja kasvaa suvaitsevuuteen, jossa pyrkii hyväksymään toisen ihmisenä ja kunnioittamaan häntä ihmisenä silloinkin kun ei hyväksy hänen elämäntapaansa ja näkemyksiään.
Mutta ainoastaan ihmisellä joka on löytänyt Jumalan ja tahtoo elää Hänen yhteydessään on mahdollisuus oikeaan näkemiseen, näkemiseen Jumalasta käsin. Tuon näkemisen perusedellytys on syntisyytensä tunnustaminen, johon sisältyy tietoisuus ihmisen rajallisuudesta: ihminen ei ole Jumala.

9. LOPUKSI.

Oggi. Sinä et usko Jumalaan. Ok.
Kun nyt kuitenkin on ihmisiä jotka uskovat, ja monet heistä ovat tulleet uskoon pitkällisen kamppailun, pohdiskelun, totuuden etsimisen ja rukouksen kautta, ja kun heillä uskostaan johtuen on asioihin tiettyjä näkemyksiä joita he pitävät totuutena, onko se suvaitsemattomuutta?
Olenko suvaitsematon ja ahdasmielinen jos näkemykseni jostain asiasta on ettei tuo asia ole oikein eikä hyvä?
Eikö vähintään yhtä paljon suvaitsemattomuutta ilmennä se tapa, jolla leimataan uskovia suvaitsemattomiksi heidän näkemystensä tähden - ei edes pyritä kohtaamaan toista ja ymmärtämään hänen ajatuksiaan, käydään ainoastaan jonkinlaista taistelua jossa lujemmin paalutetaan omia ennakkovarmuuksia?

Voimme tarkastella ihmistä niistä ennakkovarmuuksista käsin joiden mukaan homous on iljettävä synti. Esimerkiksi. Tai voimme tarkastella ihmistä niistä ennakkovarmuuksista käsin joiden mukaan uskovaisuus on todellisuuden pakenemista johonkin jota ei ole. Esimerkiksi.

Pointtini tässä oli se. Että jos Jumala on olemassa totuus määräytyy siitä käsin millainen Hän on. Mikä on todellisuuden oikea luonne? Mikä oikeasti ja jumalallisessa mielessä rikkoo elämää vastaan ja mikä rakentaa sitä? Näihin kysymyksiin voimme löytää vastaukset vain Jumalan yhteydessä - ja ainoastaan Hänestä käsin asioita ja ihmisiä katsellen voimme suhtautua rakastavasti myös niihin, jotka mielestämme elävät Hänen tahtonsa vastaisesti.

Lue lisää

Sarpi kl.13.30?

oggi kirjoitti:

"Ajatelkaa vapaasti, mutta kunhan se on kuten minä ajattelen"
Se on tarkoitettu tiivistämään Johanneksen puheita.

"Johannes saa kyllä ajatella ja määritellä suvaitsevuutta ihan vapaasti, jos ajattelee ja määrittelee samalla tavalla kuin sinä"
Tekopyhää on sanoa olla suvaitsevainen, ja sen perään toistaa että ei oikeasti olekkaan suvaitsevainen muuta kuin tietyille asiolle.

Minä en ole suvaitsevainen ihminen. Olen suunnattoman epäsuvaitsevainen tyhmyyttä, kiihkoulua ja tuhlaamista kohtaan. Olen siis suvaitsematon, vaikka toki suvaitsenkin monia asiota kuten eivahingoittavan uskonnon, terveen hulluuden, huumeet jne.. Mutta yritän olla olematta tekopyhä, ja väittää olevani jotain suurta, uskomatonta ja ihanaa mitä en ole.

"Voimme julistaa suureen ääneen että juuri minä näen totuuden jossakin asiassa ja että tuo toinen on väärässä."
Tämä on juuri suurinta tekopyhyyttä. Ihminen onn luonut kaikkitietävän jumalan mieleensä, ja ilmoittaa sen puhuvan kauttaan. Tai ihminen on saanut seitsemän ällää, jonka pitää riittävänä perusteena sille että on älykäs.

"Yksi oikean suvaitsevaisuuden edellytyksistä on itsekritiikki."
Tämä on totta. Itsekritiikki on tärkeää kaikessa. Monet tosin julistavat paljon itsekritiikkiä sitä paljoakaan harjoittamatta. Itse yritän harjoittaa itsekritiikkiä kokoajan, mutta se ei paljoa auta, jos en ole valmis hyväksymään sitä. Joskus on vaikea myöntää olevansa väärässä.

"Ollaan jo valmiiksi taisteluasemissa."
Totta, huomaan että minulle ja monille muillekin huudetaan välittömästi jos kritisoin jotain "oman puoleni" mielipiteistä. Ja yleensä julistetaan kristityksi.

"Ylpeys tekee itsekritiikin mahdottomaksi."
Ylpeys on hieno asia. Mutta sen ei saa antaa sokaista. Olen niin ylpeä saavutuksistani, että en kehtää pilata niitä haitallisella ylpeydellä.

"Homoliittojen leimaaminen helvetilliseksi on helvetillistä."
Tai sitten taivaallista. Näenhän taivaanne tekopyhyyden kehtona. Leimaaminen pahaksi on säälittävää ja tekopyhää jos se tehdään suvaitsevaisuuden nimiin.

Minulla ei ole mitään ongelmaa siinä, että joku ei pidä homoista, tai sanotaan että joku ei pidä erivärisistä ihmisistä, se on minulle OK, mutta kunhan hän ei ala väittämään olevansa suvaitsevainen. Teillä on kristityillä on kirjassanne muutama hyvä kohta, yksi niistä on:
"Heittäköön se, joka ei syntiä ole tehnyt, ensimmäisen kiven" tai jotain sinnepäin. Tälläisiä asiota arvostan uskonnossanne. Tälläistä yritän itsekkin harjottaa, yritän olla syylistämättä ketään sellaisesta yksipuolisesti, mitä itsekkin olen. Esimerkiksi en kilju joillekin sitä, kuinka suvaitsematon hän on, hän vain on suvaitsematon eri asiolle. Siitä suutun jos hän väittää olevansa suvaitsevainen, eikä ole sitä missään määrin.

"Olenko suvaitsematon ja ahdasmielinen jos näkemykseni jostain asiasta on ettei tuo asia ole oikein eikä hyvä?"
Olet. Et ehkä ole niin suvaitsematon, että sitä tarvitsee mainita, mutta ehkäpä olet niin ahdasmielinen. Et näe sävyjä. Mikään ei ole pelkkää pahaa kuten ei mikään ole pelkkää hyvää. Nuo asiat ovat vain käsitteellisiä ja katoavat todellisuuden koskettaessa niitä.

"Että jos Jumala on olemassa totuus määräytyy siitä käsin millainen Hän on. Mikä on todellisuuden oikea luonne?"
Miksi? Miksi meidän pitäisi alistua moiseen hirmuvaltaan? Koska hän loi meidät leluikseen? Ei, minä en alistu moiseen. Meillä on meidän totuutemme, joka ei ole riippuvainen mahdollisesta henkiolennosta. Vaikka hän loi meidät leluikseen, se ei tarkoita, että meidän pitäisi leikkiä mukana.

Lue lisää

I. MOTTO.

Oggi:
> Ajatelkaa vapaasti, mutta kunhan se on kuten minä ajattelen. <
Oggi edelleen:
> Se on tarkoitettu tiivistämään Johanneksen puheita. <


II. "VAIKKA TOSIN SUVAITSENKIN MONIA ASIOITA..."

> Olen suunnattoman epäsuvaitsevainen tyhmyyttä, kiihkoilua ja tuhlaamista kohtaan. Olen siis suvaitsematon, vaikka toki suvaitsenkin monia asioita kuten eivahingoittavan uskonnon, terveen hulluuden, huumeet jne. <

Myöhemmin:
> Nuo asiat [hyvä ja paha] ovat vain käsitteellisiä ja katoavat todellisuuden koskettaessa niitä. <

Jos tyhmyyden vastakohta on viisaus, kiihkoilun vastakohta rauhallinen harkinta ja tasapuolisuus, tuhlaamisen vastakohta oikea säästäväisyys ja harkitseva, maltillinen antaminen, siinä on määriteltynä asioita, jotka suvaitset. Niiden vastakohtia et suvaitse. Voidaanko siis ajatella niin, että viisaus, harkinta ja maltillinen antaminen edustavat sinulle hyvää, niiden vastakohdat pahaa?

Mitä tarkoittaa:
Nuo asiat - - katoavat todellisuuden koskettaessa niitä?

* *

Käsitteet, joita ihmiset ovat liimanneet todellisuuden päälle, elääkseen käsitteidensä ja niihin liittyvien uskomusrakennelmien kautta, koska eivät rohkene kohdata todellisuutta paljaasti sellaisena kuin se on, katoavat?
Itse asiat - jotka ovat todellisuutta - eivät kuitenkaan katoa. Eikö niin?
Tätä ilmeisesti tarkoitit. Todellisuuden koskettaessa asioita ne paljastuvat ihmiselle juuri sellaisina kuin ne ovat käsitteellisen pelailumme ja itsepetoksemme alla?

Nyt on kuitenkin niin, kuten kirjoituksessani esitin, että juuri Jumala edustaa minulle sitä todellisuutta, jonka koskettaessa asiat paljastuvat todellisina. Muu on itsepetosta.
Sinun mielestäsi minun näkemykseni kuitenkin perustuu tyhmyyteen, koska pidät varmana että tuollaista Jumalaa ei ole?

Näin tullaan siihen mistä lähdettiin -

> "Johannes saa kyllä ajatella ja määritellä suvaitsevuutta ihan vapaasti, jos ajattelee ja määrittelee samalla tavalla kuin sinä."
Tekopyhää on sanoa olevansa suvaitsevainen, ja sen perään toistaa että ei oikeasti olekkaan suvaitsevainen muuta kuin tietyille asioille. <

* *

Äkkiseltään ajateltuna oma tunnustuksesi, että olet epäsuvaitsevainen eli suvaitsematon, tuntuisi tekevän mahdottomaksi väitteen, että olet tekopyhä?
Olisiko kuitenkin mahdollista.
Että se, minkä näet Johanneksessa, olisi totta omalla kohdallasi:

> Ajatelkaa vapaasti, mutta kunhan se on kuten minä ajattelen. <
Kunhan pidämme tyhminä samoja asioita, joita sinä pidät tyhminä, pidämme kiihkoiluna samoja asioita, joita sinä pidät kiihkoiluna, ja tuhlaamisena samoja asioita, jotka sinun mielestäsi ovat tuhlailua?

Myös ei-vahingoittava uskonto ja terve hulluus ovat erittäin tulkinnallisia asioita. Minäkin vastustan vahingoittavaa uskontoa enkä pidä epäterveestä hulluudesta - terve hulluus sen sijaan saattaa olla kristillisen elämän, ainakin vapautuneen sellaisen, elinehto ja edellytys.


III. ONKO KAIKEN HYVÄKSYMINEN AINOA OIKEA SUVAITSEVAISUUDEN MÄÄRITELMÄ?

Kokemukseni on että minusta uskoontultuani on tullut suvaitsevampi kuin ennen.
Ennen ehkä suvaitsin useampia asioita kuin nyt, mutta ihmisiä, varsinkin niitä jotka olivat kanssani eri mieltä, minun oli vaikeampi suvaita. Nykyään en ehkä suvaitse aivan yhtä monia asioita kuin ennen, tai ainakin asiat joita elämässäni suvaitsen ovat vaihtuneet toisiin - mutta paljon paremmin kuin ennen kykenen suvaitsemaan lähelläni ihmisiä jotka ajattelevat toisin kuin minä, ja hyväksymään heidät ilman vastenmielisyyden tunteita.
Se että näkemykseni esimerkiksi homoseksuaalisuuteen on kielteinen ei tarkoita etten voisi keskustella sellaisen ihmisen kanssa tai että en voisi olla hänen ystävänsä ja kokea empatiaa häntä kohtaan.
En myöskään leimaa häntä - keskustellessani ihmisten kanssa en keskustele niinkään homon, heteron, muslimin, ateistin, taitolentäjän, kalastajan tai sirkuksenjohtajan kanssa, muutamia tärkeitä asioita mainitakseni, vaan ihmisen kanssa - joskin luettelemani asiat on syytä ottaa huomioon, koska ne ovat enemmän tai vähemmän osa tuon ihmisen elämää ja sitä mitä hän on tai kokee olevansa.
Ihminen on tärkeä.

> Minulle ei ole mitään ongelmaa siinä, että joku ei pidä homoista, tai sanotaan että joku ei pidä erivärisistä ihmisistä, se on minulle OK, mutta kunhan hän ei ala väittämään olevansa suvaitsevainen. <
Tunnen eräitä homoja ja pidän heistä. Siitä huolimatta en "pidä" heidän homoudestaan. Ystävienkin kanssa voi olla eri mieltä asioista ja siitä huolimatta suvaita ystävänsä.
Jos on jossain asiassa eri mieltä kuin joku toinen, tarkoittaako se, että on suvaitsematon ihminen? Kun asioita näin määritellään koko suvaitsevaisuuden käsite menettää merkityksensä. Silloin on vain yksi määritelmä: pitää hyväksyä kaikki.
Jos ei hyväksy kaikkea, on suvaitsematon. Tämän mukaan jokainen ihminen on suvaitsematon - poikkeuksena ehkä valaistuneet hindut, joilla ei enää ole mielipidettä mihinkään asiaan, ne täydelliset gurut, jotka kannetaan aamulla majastaan pihalle auringon valoon, kylvetetään, syötetään ja kannetaan illalla takaisin sisälle. Heitäkö todellisuus on koskettanut sellaisena kuin se on?

Heillä ei enää ole kielteistä mielipidettä mitään asiaa kohtaan, koska heillä ei ole mielipiteitä laisinkaan.
Mielestäni olisi kuitenkin väärin sanoa että he ovat suvaitsevia. He eivät ole suvaitsevia eivätkä epäsuvaitsevia, sillä suvaitsevaisuuden käsite koskettaa ainoastaan niitä joilla on mielipiteitä.
On erilaisia tapoja määritellä suvaitsevaisuutta, mutta hyviä määritelmiä eivät mielestäni ole:
- Kaiken hyväksyminen.
- Hyväksymisen ja ei-hyväksymisen tuolle puolen pääseminen eli täydellinen mielipiteettömyys.

Suvaitsevaisuutta määritellessämme voimme kysyä:
Onko suvaitsevaisuus vain sitä että olemme yhtä mieltä "tästä" tai "tuosta", vai koskettaako se myös asenteitamme, millä asenteella olemme yhtä tai eri mieltä, ja kuinka käyttäydymme niitä ihmisiä kohtaan joiden kanssa olemme eri mieltä.


IV. TODELLISUUDEN HIRMUVALTA?

Sitten asian ydin. Sanot Jumalasta:
> Miksi meidän pitäisi alistua moiseen hirmuvaltaan? Koska hän loi meidät leluikseen? Ei, minä en alistu moiseen. Meillä on meidän totuutemme, joka ei ole riippuvainen mahdollisesta henkiolennosta. Vaikka hän loi meidät leluikseen, se ei tarkoita, että meidän pitäisi leikkiä mukana. <

Siteeraan itseäni:
"Voidaanko siis ajatella niin, ettei ole yhtä ja täysin pätevää totuutta, ainoastaan ihmisten totuuksia?
Ja tietyssä mielessä jokainen on oikeassa?
Kristittynä erotan tässä kaksi todellisuutta.
On henkilökohtainen subjektiivinen todellisuus. Se minkä ihminen kokee ja mieltää todeksi. Tätä ei voi väheksyä. Jeesus itse otti monissa opetuksissaan huomioon subjektiivisen todellisuuden merkityksen.
Siitä huolimatta on kuitenkin todellisuus jossa asiat ovat juuri sillä tavalla kuin ne ovat meidän muuttuvista totuusnäkemyksistämme huolimatta ja niistä riippumatta."

>...meidän totuutemme, joka ei ole riippuvainen mahdollisesta henkiolennosta...<
Subjektiivisessa todellisuudessa, joka on henkilökohtaista kokemista ja kokemisensa tulkintaa, ihmisen totuus - "minun totuuteni" - ei ole riippuvainen Jumalasta.
Mieletöntä kuitenkin on todeta, että jos vaikka Jumala olisikin olemassa ja todellisuus sellaisena kuin se on voidaan nähdä ainoastaan Hänestä käsin, siitä huolimatta tahdon pitää kiinni "minun totuudestani", koska en salli minkään henkiolennon puuttuvan tekemisiini. Silloin on ihmisen loogisessa ajattelussa jokin nyrjähtänyt?

Että Jumala on hirmuvaltias joka loi ihmisen omaksi lelukseen on ajatelma joka hyvin sopii viitekehykseensä. Kun ihminen tahtoo pitää vain "omaa totuuttaan" totuuden mittapuuna, hyväksymättä mitään Jumalaa oman itsensä yli, ainoa mahdollinen järkisyy, jolla hän edelleen voi kieltäytyä Jumalan yhteydestä säilyttäen itsekunnioituksensa, on tämä: Jumala on jollain tavalla äärettömän väärämielinen ja paha...

* *

Vain todellisuuden koskettaessa "minun totuuksiani" oman minän hirmuvalta murtuu ja ihminen pääsee kokemaan asioita niinkuin ne ovat. Siihen asti hän todellakin leikkii mukana - kuvitellen Jumalaa, joka rakkaudessaan tahtoisi hänet vapauttaa Perkeleen vallasta, tuoksi Perkeleeksi: joksikin, joka laittaa ihmiset - heidän vapautensa riistäen - kuten toteat: leikkimään mukana.

Tietyssä mielessä jokainen on oikeassa - omista lähtökohdistaan. Siinä todellisuudessa jossa jokainen totuus on yhtä todellinen. Mutta tämän yläpuolella on Jumala ja totuus määriytyy Hänestä käsin.
Olennaista onkin tahdommeko avautua Jumalalle ja antaa Hänelle pääsyn totuuksiimme?


V. PYHYYS: ON ASIOITA JOTKA EIVÄT OLE MINUN MÄÄRITELMISTÄNI KIINNI. Eli pois tekopyhyys, ja tilalle Jumalan pyhyyttä.

Tekopyhyyttä ei voi olla ilman pyhyyttä.
Nykykielenkäytössä voimme kyllä tarkoittaa tekopyhyydellä - kuten myös pyhyydellä - erilaisia asioita! Jopa silloin kun emme ota kantaa pyhyyteen ja "pyhän" käsitteeseen sinänsä...
Usein tekopyhyys onkin yksinkertaisesti teeskentelyn ja/tai itsensä paremmaksi tekemisen synonyymi.

Jos kuitenkin palaamme sanan lähtökohtaan, eli pyhyyteen, kohtaamme ajatuksen jumalallista maailmasta eli pyhän ulottuvuudesta, joka on Jumalan valtakunta. Itse asiassa vain Jumala on kokonaan, jo lähtökohdasta käsin Pyhä. Hänen olemuksensa on kokonaan pyhä. Kaikki Jumalan valtakunnassa on Jumalan hallitsemaa: kaikessa siinä on Hänen pyhyytensä.

Kun termillä "pyhä" kuvataan Jumalaa, kysymys on ainakin kahdesta asiasta:
Pyhyys on jotakin missä ei ole mitään kaksimielistä, ei minkäänlaista ilkeyttä ja pahoja tarkoituksia, ei moraalista vääryyttä.
Pyhyys on jotakin joka on ihmisestä riippumatonta ja ulkopuolella ihmisen määräysvallan.
Jumalassa ei ole mitään vääryyttä. Hän on täydellinen. Ihminen joka on epätäydellinen ei kykene ymmärtämään eikä selittämään Jumalaa täysin.
Ainoa mahdollisuus jonka kautta Jumala edes jossain määrin tulee ihmiselle ymmärrettäväksi on että hänestä eli ihmisestä itsestään tulee pyhä.

* *

Käsite "pyhä" tulee ymmärrettäväksi vain käsitteen "syntinen" kautta. Muussa tapauksessa riittäisi että sanottaisiin: Jumala on se joka Hän on. Koska olemme syntisiä meille on tarpeellista määritellä Jumalan olemusta juuri siitä käsin, mitä Hän merkitsee syntiselle ihmiselle.
Raamatun mukaan "taivaaseen ei tule mitään epäpyhää". Näin ollen: koska ihminen on syntinen - hänessä on vääryyttä, kaksimielisyyttä, pimeyttä eli hän ei ole olemukseltaan jumalallinen - hän ei voi itsessään päästä perille.
Häneltä puuttuu nyt yhteys Jumalaan, ja tuon puutteen takia hän ajattelee Jumalasta virheellisesti ja väärin.
Tärkeintä ei ole ajattelun korjaantuminen vaan sisällisen olemuksen uudestisyntyminen, jossa Jumalan elämä tulee ihmiseen liittäen hänet Hänen valtakuntaansa. Tämän tapahtuman perusteella ihminen sitten on pyhä. Siinä on iankaikkinen elämä - joka alkaa jo nyt, ja jatkuu täydellisenä "taivaassa" kuoleman jälkeen.

Se että ihminen on pyhä ei tarkoita ettei hänessä enää olisi minkäänlaista vääryyttä eli että hän olemuksellisesti olisi jo täydellinen. Ihminen ei tule pyhäksi pyhittymisen seurauksena, vaan hän alkaa pyhittyä sen seurauksena että hänestä on tullut pyhä.

Ilmestyskirjassa on toteamus "saastainen saastukoon edelleen ja pyhä pyhittyköön edelleen".
Saastainen ei voi pyhittyä. Ihminen jolla ei ole yhteyttä Jumalaan ei voi elää kristillisesti. Joidenkin kristillisten normien noudattaminen ei näet vielä ole kristillisyyttä - ei sittenkään, vaikka täyttäisi jotkut näistä normeista jopa paremmin kuin joku uskova ihminen. Vain pyhä voi pyhittyä.
Saastaisesta täytyy siis ensin tulla pyhä.
Siitä alkaa pyhityselämä: elämä jossa tahdomme olla avoimet ja kuuliaiset totuudelle ja antaa sen oikaista valheellisia ja virheellisiä ajatuksiamme ja käyttäytymismallejamme jotka olemme maailman ja sen petollisten vaikutusten keskellä omaksuneet.

Inhimillistä todellisuutta koskien pyhä siis tarkoittaa ihmistä joka tämän maailman keskellä on "erotettu" Jumalalle. Uskova on pyhä sen kautta että kuuluu Jumalalle joka on pyhä, ja hän voi kuulua Jumalalle vain sen kautta että Jumala, Jeesuksen täytetyn työn perusteella uskon vastaanottamisessa, on tullut ihmiseen tehden hänestä hengellisesti elävän.

Näin ollen Jumalan pyhyys on tullut ihmiseen. Tästä johtuu että hänet on kutsuttu ja tarkoitettu elämään pyhää elämää, eli Jumalan mielen mukaista elämää: elämää, jota eivät enää määrää omat halut ja himot vaan Jumalan tahto, joka on oikea ja hyvä.
"Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat? Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne." 1.Kor.6:19,20.

* *

Todellinen pyhä on jotakin joka ei ole ihmisen tekemää. Se on. Kristillisessä mielessä tästä seuraa että ihminen ei koskaan voi tehdä itsestään pyhää. Ainoastaan Jumala - joka on Pyhä - voi tehdä ihmisestä pyhän: vuodattaen omaa olemustaan ihmisen sisimpään ja näin antaen hänelle Hengen todistuksen että hän on Jumalan lapsi.

Jumala siis on pyhä itsessään, mutta ihminen voi olla pyhä vain sen kautta, että hänellä on yhteys Jumalaan.

Jos voisimme uskovina olla pyhiä itsessämme, niin että pyhyys annettaisiin meille Jumalalta ikäänkuin irrallisena lahjana, emme enää tarvitsisi Jumalaa. Olisimme kuten Hän: itsessämme täysin oikeamieliset ja kykenemättömät vääryyteen.
Syntinen olemuksemme olisi lakannut olemasta.
Nyt on kuitenkin niin, että ihminen - muistaakseni Lutherin sanoin: on samanaikaisesti pyhä ja paha. Siksi hän tarvitsee ristin. Ylösnousemuselämä - elämä, jossa Henki auttaa meitä elämään Jumalan pyhyyden mukaista, voittavaa elämää armon tuottamassa vapauden olotilassa - on mahdollista vain ristin kautta.
"Sillä jos me olemme hänen kanssaan yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin yhtäläisessä ylösnousemuksessa, kun tiedämme sen, että meidän vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä palvelisi; sillä joka on kuollut, se on vanhurskautunut pois synnistä.
Mutta jos olemme kuolleet Kristuksen kanssa, niin me uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan, tietäen, että Kristus, sittenkuin hänet kuolleista herätettiin, ei enää kuole: kuolema ei enää häntä vallitse. Sillä minkä hän kuoli, sen hän kerta kaikkiaan kuoli pois synnistä; mutta minkä hän elää, sen hän elää Jumalalle.
Niin tekin pitäkää itsenne synnille kuolleina, mutta Jumalalle elävinä Kristuksessa Jeesuksessa.
Älköön siis synti hallitko teidän kuolevaisessa ruumiissanne, niin että olette kuuliaiset sen himoille, älkääkä antako jäseniänne vääryyden aseiksi synnille, vaan antakaa itsenne, kuolleista eläviksi tulleina, Jumalalle, ja jäsenenne vanhurskauden aseiksi Jumalalle." Room.6:5-13.

"...että teidän tulee panna pois vanha ihmisenne, jonka mukaan te ennen vaelsitte ja joka turmelee itsensä petollisia himoja seuraten, ja uudistua mielenne hengeltä ja pukea päällenne uusi ihminen, joka Jumalan mukaan on luotu totuuden vanhurskauteen ja pyhyyteen." Ef.4:22-24.

* *

Pyhyys liittyy olennaisesti totuuteen. Vain se joka on kohdannut Jumalan armon voi oppia näkemään asioita totuudellisesti. Näkeminen ei koskaan ole ulkokohtaista näkemistä vaan on sidoksissa siihen missä määrin Jumalan elämä saa meidän hengessämme ja henkemme kautta vaikuttaa. Kyse on siis kaiken kaikkiaan elämästä jota eletään Jumalan yhteydessä ja millä tavalla, millaisella asenteella sitä eletään. Onko keskipisteenä Kristus ja se mitä Hän vaikuttaa, vai onko keskipisteenä minä ja minun uskonnolliset tekoni, joita teen omien tulkintojeni ja oppinäkemysteni mukaan?

Alleviivaan vielä:
Pyhyys merkitsee että emme voi omilla käsityksillämme ja määritelmillämme tehdä Jumalaa emmekä rajata Häntä mielipiteidemme mukaiseksi. Mielipiteemme saattavat kyllä kertoa jotakin Hänestä, mahdollisesti, ja jos kokemuksemme Jumalasta on todellisesti Jumalasta lähtöisin niin että Hän, joka on Pyhä, on ilmaissut jotakin itsestään meille, silloin se mikä julistuksessamme on yhteneväistä Hänen olemuksensa ja ilmoituksensa kanssa, on totta - tästä huolimatta Hän edelleen on mielipiteidemme, julistuksemme ja jopa kokemuksemme yläpuolella. Hän on se joka Hän on ja Hän on kaikkea sitä täysin meistä riippumatta.

Jos siis tahdomme vapautua tekopyhyydestä - teeskentelystä ja itsemme tekemisestä toiseksi mitä olemme - on ainoa mahdollisuus päästä näkemään itsemme sellaisena kuin olemme todellisuudessa. Se merkitsee pyhän tulemista, ehdottoman astumista ehdollisuuksien keskelle, subjektiivisen kokemusmaailman avautumista absoluutille - joka on persoona ja auktoriteetti.

* *

Lopuksi eräs kuulemma tositapaus muutaman vuosikymmenen takaa:
Eräässä seurakunnassa oli iso naisten kuoro ja kirjoittamattomana sääntönä siveälle ulkoasulle pidettiin että jokainen on pukeutunut hameeseen, mikä tietenkin oli aivan ymmärrettävää tuona ajankohtana, mutta lisäksi jokaisella piti olla ainakin sen verta pitkät hiukset että ne saisi asianmukaisesti nutturalle. Niinpä kuorossa sitten olikin useita kymmeniä nutturapäitä.
Eräs nuorempi ja nutturaton sisar halusi myöskin kuoroon. Niinpä hän hankki itselleen nutturaperuukin!
Tuli sitten kesä ja läheisellä maaseudulla pidettiin iso telttakokoussarja. Kuoro lähti kuorma-auton avolavalla köröttelemään kohti koukouspaikkaa ja - tuulenpuuska (pahus) tempaisi peruukin tytön päästä.
Hämillisen tilanteen keskellä tyttö puuskahti:
- Sinne meni tekopyhyys!

Niinpä. Pois tekopyhyys.
Ja tilalle Jumalan pyhyyttä...


VI. JUMALAN HALLINTAVALTA. Uskallammeko astua ulos palikkatotuuksiemme leikkikehästä?

Jumala ei ole paha, mutta eräässä mielessä hän todellakin on "hirmuvaltias". Rakkaudessaan hän tahtoo alistaa ihmisen kokonaan itselleen - ei ainoastaan kokonaan Jumalalle, vaan samalla kokonaan ihmiselle itselleen, koska vain Jumalan yhteydessä ihminen voi olla vapaasti se mitä hän aidoimmillaan on.
Kapinoidessaan tällaista hallintavaltaa vastaan ihminen samalla kapinoi itseään vastaan.
Vääränlaisessa autonomian ja itseriittoisuuden palvonnassaan hän pitää senhetkistä vankilaansa - kaikkine "minun totuuksineen" - ideaalina vapauden tilana.
Totuuksistaan kiistelevät ihmiset ovat kuin lapset hiekkalaatikolla, paiskoen santaa toisten silmille, tai kuten pikkulapset leikkikehässä, varjellen omia lelujaan...
"Nämä ovat minun totuuksiani, näihin ei saa kukaan, ei edes Jumala puuttua!"

E. Stanley Jones:
"Ihmisen totalitarismi tyytyy ulkonaiseen mukautumiseen - sopeutukaa, ja jäätte henkiin. Mutta Jumalan valtakunta vaatii sydämen salatut ajatuksetkin. Ette voi ajatella ajatustakaan, jota Jumalan valtakunta ei joko hyväksyisi tai hylkäisi...
Tämä on todellista totalitarismia.
Te sanotte: - Tuo olisi täydellistä orjuutta.
Kumma kyllä, se ei ole sitä. Tämä totalitarismi antaa täydellisen vapauden... En väittele; todistan ainoastaan: Mitä enemmän kuulun Kristukselle ja Jumalan valtakunnalle, sitä enemmän kuulun itselleni. Kun kumarrun hänen jalkojensa juureen, seison suorana kaiken muun edessä. Sidottuna häneen kuljen vapaana maan päällä... Vain Jumala voi suunnitella mitään sellaista - totalitarismin, joka tekee tottelijansa täydellisen vapaaksi.
Tämä siis on ero ihmisen totalitarismin - natsismin, fasismin, kommunismin - ja Jumalan totalitarismin välillä: Jos täydellisesti alistuu ihmisen totalitarismiin, löytää täydellisen orjuuden; mutta jos täydellisesti alistuu Jumalan totalitarismiin, löytää täydellisen vapauden. Tämän tuomion elämä langettaa."
(kirjasta Pyhiinvaeltajan laulu).

Elämä Jumalan yhteydessä on elämää suuressa seikkailussa. Hänen hirmuvaltiaan kasvonsa eivät ole Hitlerin tai tyrannimaisen isän kasvot vaan rakastavan Taivaallisen Isän, kasvot jollaisia emme löydä maan päältä ja toisesta ihmisestä. Vain Jumalan rakkaus voi vaikuttaa ihmisissä maan päällä Hänen kaltaisuuttaan armahtavaisuudessa ja toimivassa rakkaudessa.
Elämä Jumalan yhteydessä on ennen kaikkea elämää suhteessa. Jumalan "totalitarismi" ei pakota ihmisiä ikeensä alle. Se perustuu aina vapaaehtoisuuteen. Ihmisellä on mahdollisuus valita Jumalan tarjoamat vaihtoehdot tai hylätä ne.
Monasti teen vääriä valintoja ja erehdyn valitsemaan vahingokseni. Saan anteeksi ja Hän rohkaisee minua jatkamaan oikeaa tietä.
Motiivi miksi tahdon valita oikein kaikissa elämäni asioissa ei ole asioissa sinänsä. Motiivi on lähtökohdassa: seurustella, elää läheisessä suhteessa Jumalan kanssa. Mikään Jumalan antama lahja tai siunauksen kokemus ei riitä tyydyttämään sisintäni. Vain Hän itse riittää. Hänen yhteydessään todella elän.

Kuten kirjoitin eräässä traktaatissa vuonna 2003:

Elämä Jumalan yhteydessä on uutta elämää. Olen jotakin mitä en ollut ennen vuoden 1989 syksyä. Silloin minusta tuli Jumalan lapsi Jeesuksen vastaanottamisen kautta. Kristityn elämä on olemista prosessissa, se on jatkuvaa kasvua Jumalan armon ja hyvyyden tuntemisessa, suurta seikkailua.
Saatana tarjoaa riippumattomuutta, mutta antaa orjuuden ja pelon. Jeesus tarjoaa todellista yhteyttä, riippuvaisuutta Jumalasta joka on ehdottoman hyvä. Hän kuvaa tätä yhteyttä näin: "Minä olen viinipuu, te olette oksat" (Joh.15:5).
Puun elämä virtaa oksissa. Alistaessaan oman, inhimillisen ja monesti harhaan vievän tahtonsa Jumalan tahdon alle, ihminen löytää suurimman vapauden minkä voi saada. Se on vapautta olla juuri minä, rakastettuna, osallisena Jumalan elämästä ja kaikesta hyvästä, mitä Hän tarjoaa.
Suurinta siunausta on oppia tuntemaan Jumalaa henkilökohtaisesti. Hän, maailmankaikkeuden Luoja, on tehnyt itsensä löydettäväksi.

* *

Näin ajattelen. Yleisesti ottaen tämä on tietysti vain yksi ajattelutapa monien joukossa...
Mitä mieltä olet, Oggi? Vaikka olisit asioista eri mieltäkin, suvaitsetko että tällainen tapa ajatella on olemassa?
Vai onko tämä mielestäsi sitä vahingollista uskontoa, jopa siinä määrin, että se pitäisi totuuden ja rakkauden nimissä hävittää ja kitkeä maan päältä - niinkuin jotkut ovat tälläkin palstalla esittäneet?

Hyvää alkanutta syksyä toivottaen

-beard.

mamabeard kirjoitti:

I. MOTTO.

Oggi:
> Ajatelkaa vapaasti, mutta kunhan se on kuten minä ajattelen. <
Oggi edelleen:
> Se on tarkoitettu tiivistämään Johanneksen puheita. <


II. "VAIKKA TOSIN SUVAITSENKIN MONIA ASIOITA..."

> Olen suunnattoman epäsuvaitsevainen tyhmyyttä, kiihkoilua ja tuhlaamista kohtaan. Olen siis suvaitsematon, vaikka toki suvaitsenkin monia asioita kuten eivahingoittavan uskonnon, terveen hulluuden, huumeet jne. <

Myöhemmin:
> Nuo asiat [hyvä ja paha] ovat vain käsitteellisiä ja katoavat todellisuuden koskettaessa niitä. <

Jos tyhmyyden vastakohta on viisaus, kiihkoilun vastakohta rauhallinen harkinta ja tasapuolisuus, tuhlaamisen vastakohta oikea säästäväisyys ja harkitseva, maltillinen antaminen, siinä on määriteltynä asioita, jotka suvaitset. Niiden vastakohtia et suvaitse. Voidaanko siis ajatella niin, että viisaus, harkinta ja maltillinen antaminen edustavat sinulle hyvää, niiden vastakohdat pahaa?

Mitä tarkoittaa:
Nuo asiat - - katoavat todellisuuden koskettaessa niitä?

* *

Käsitteet, joita ihmiset ovat liimanneet todellisuuden päälle, elääkseen käsitteidensä ja niihin liittyvien uskomusrakennelmien kautta, koska eivät rohkene kohdata todellisuutta paljaasti sellaisena kuin se on, katoavat?
Itse asiat - jotka ovat todellisuutta - eivät kuitenkaan katoa. Eikö niin?
Tätä ilmeisesti tarkoitit. Todellisuuden koskettaessa asioita ne paljastuvat ihmiselle juuri sellaisina kuin ne ovat käsitteellisen pelailumme ja itsepetoksemme alla?

Nyt on kuitenkin niin, kuten kirjoituksessani esitin, että juuri Jumala edustaa minulle sitä todellisuutta, jonka koskettaessa asiat paljastuvat todellisina. Muu on itsepetosta.
Sinun mielestäsi minun näkemykseni kuitenkin perustuu tyhmyyteen, koska pidät varmana että tuollaista Jumalaa ei ole?

Näin tullaan siihen mistä lähdettiin -

> "Johannes saa kyllä ajatella ja määritellä suvaitsevuutta ihan vapaasti, jos ajattelee ja määrittelee samalla tavalla kuin sinä."
Tekopyhää on sanoa olevansa suvaitsevainen, ja sen perään toistaa että ei oikeasti olekkaan suvaitsevainen muuta kuin tietyille asioille. <

* *

Äkkiseltään ajateltuna oma tunnustuksesi, että olet epäsuvaitsevainen eli suvaitsematon, tuntuisi tekevän mahdottomaksi väitteen, että olet tekopyhä?
Olisiko kuitenkin mahdollista.
Että se, minkä näet Johanneksessa, olisi totta omalla kohdallasi:

> Ajatelkaa vapaasti, mutta kunhan se on kuten minä ajattelen. <
Kunhan pidämme tyhminä samoja asioita, joita sinä pidät tyhminä, pidämme kiihkoiluna samoja asioita, joita sinä pidät kiihkoiluna, ja tuhlaamisena samoja asioita, jotka sinun mielestäsi ovat tuhlailua?

Myös ei-vahingoittava uskonto ja terve hulluus ovat erittäin tulkinnallisia asioita. Minäkin vastustan vahingoittavaa uskontoa enkä pidä epäterveestä hulluudesta - terve hulluus sen sijaan saattaa olla kristillisen elämän, ainakin vapautuneen sellaisen, elinehto ja edellytys.


III. ONKO KAIKEN HYVÄKSYMINEN AINOA OIKEA SUVAITSEVAISUUDEN MÄÄRITELMÄ?

Kokemukseni on että minusta uskoontultuani on tullut suvaitsevampi kuin ennen.
Ennen ehkä suvaitsin useampia asioita kuin nyt, mutta ihmisiä, varsinkin niitä jotka olivat kanssani eri mieltä, minun oli vaikeampi suvaita. Nykyään en ehkä suvaitse aivan yhtä monia asioita kuin ennen, tai ainakin asiat joita elämässäni suvaitsen ovat vaihtuneet toisiin - mutta paljon paremmin kuin ennen kykenen suvaitsemaan lähelläni ihmisiä jotka ajattelevat toisin kuin minä, ja hyväksymään heidät ilman vastenmielisyyden tunteita.
Se että näkemykseni esimerkiksi homoseksuaalisuuteen on kielteinen ei tarkoita etten voisi keskustella sellaisen ihmisen kanssa tai että en voisi olla hänen ystävänsä ja kokea empatiaa häntä kohtaan.
En myöskään leimaa häntä - keskustellessani ihmisten kanssa en keskustele niinkään homon, heteron, muslimin, ateistin, taitolentäjän, kalastajan tai sirkuksenjohtajan kanssa, muutamia tärkeitä asioita mainitakseni, vaan ihmisen kanssa - joskin luettelemani asiat on syytä ottaa huomioon, koska ne ovat enemmän tai vähemmän osa tuon ihmisen elämää ja sitä mitä hän on tai kokee olevansa.
Ihminen on tärkeä.

> Minulle ei ole mitään ongelmaa siinä, että joku ei pidä homoista, tai sanotaan että joku ei pidä erivärisistä ihmisistä, se on minulle OK, mutta kunhan hän ei ala väittämään olevansa suvaitsevainen. <
Tunnen eräitä homoja ja pidän heistä. Siitä huolimatta en "pidä" heidän homoudestaan. Ystävienkin kanssa voi olla eri mieltä asioista ja siitä huolimatta suvaita ystävänsä.
Jos on jossain asiassa eri mieltä kuin joku toinen, tarkoittaako se, että on suvaitsematon ihminen? Kun asioita näin määritellään koko suvaitsevaisuuden käsite menettää merkityksensä. Silloin on vain yksi määritelmä: pitää hyväksyä kaikki.
Jos ei hyväksy kaikkea, on suvaitsematon. Tämän mukaan jokainen ihminen on suvaitsematon - poikkeuksena ehkä valaistuneet hindut, joilla ei enää ole mielipidettä mihinkään asiaan, ne täydelliset gurut, jotka kannetaan aamulla majastaan pihalle auringon valoon, kylvetetään, syötetään ja kannetaan illalla takaisin sisälle. Heitäkö todellisuus on koskettanut sellaisena kuin se on?

Heillä ei enää ole kielteistä mielipidettä mitään asiaa kohtaan, koska heillä ei ole mielipiteitä laisinkaan.
Mielestäni olisi kuitenkin väärin sanoa että he ovat suvaitsevia. He eivät ole suvaitsevia eivätkä epäsuvaitsevia, sillä suvaitsevaisuuden käsite koskettaa ainoastaan niitä joilla on mielipiteitä.
On erilaisia tapoja määritellä suvaitsevaisuutta, mutta hyviä määritelmiä eivät mielestäni ole:
- Kaiken hyväksyminen.
- Hyväksymisen ja ei-hyväksymisen tuolle puolen pääseminen eli täydellinen mielipiteettömyys.

Suvaitsevaisuutta määritellessämme voimme kysyä:
Onko suvaitsevaisuus vain sitä että olemme yhtä mieltä "tästä" tai "tuosta", vai koskettaako se myös asenteitamme, millä asenteella olemme yhtä tai eri mieltä, ja kuinka käyttäydymme niitä ihmisiä kohtaan joiden kanssa olemme eri mieltä.


IV. TODELLISUUDEN HIRMUVALTA?

Sitten asian ydin. Sanot Jumalasta:
> Miksi meidän pitäisi alistua moiseen hirmuvaltaan? Koska hän loi meidät leluikseen? Ei, minä en alistu moiseen. Meillä on meidän totuutemme, joka ei ole riippuvainen mahdollisesta henkiolennosta. Vaikka hän loi meidät leluikseen, se ei tarkoita, että meidän pitäisi leikkiä mukana. <

Siteeraan itseäni:
"Voidaanko siis ajatella niin, ettei ole yhtä ja täysin pätevää totuutta, ainoastaan ihmisten totuuksia?
Ja tietyssä mielessä jokainen on oikeassa?
Kristittynä erotan tässä kaksi todellisuutta.
On henkilökohtainen subjektiivinen todellisuus. Se minkä ihminen kokee ja mieltää todeksi. Tätä ei voi väheksyä. Jeesus itse otti monissa opetuksissaan huomioon subjektiivisen todellisuuden merkityksen.
Siitä huolimatta on kuitenkin todellisuus jossa asiat ovat juuri sillä tavalla kuin ne ovat meidän muuttuvista totuusnäkemyksistämme huolimatta ja niistä riippumatta."

>...meidän totuutemme, joka ei ole riippuvainen mahdollisesta henkiolennosta...<
Subjektiivisessa todellisuudessa, joka on henkilökohtaista kokemista ja kokemisensa tulkintaa, ihmisen totuus - "minun totuuteni" - ei ole riippuvainen Jumalasta.
Mieletöntä kuitenkin on todeta, että jos vaikka Jumala olisikin olemassa ja todellisuus sellaisena kuin se on voidaan nähdä ainoastaan Hänestä käsin, siitä huolimatta tahdon pitää kiinni "minun totuudestani", koska en salli minkään henkiolennon puuttuvan tekemisiini. Silloin on ihmisen loogisessa ajattelussa jokin nyrjähtänyt?

Että Jumala on hirmuvaltias joka loi ihmisen omaksi lelukseen on ajatelma joka hyvin sopii viitekehykseensä. Kun ihminen tahtoo pitää vain "omaa totuuttaan" totuuden mittapuuna, hyväksymättä mitään Jumalaa oman itsensä yli, ainoa mahdollinen järkisyy, jolla hän edelleen voi kieltäytyä Jumalan yhteydestä säilyttäen itsekunnioituksensa, on tämä: Jumala on jollain tavalla äärettömän väärämielinen ja paha...

* *

Vain todellisuuden koskettaessa "minun totuuksiani" oman minän hirmuvalta murtuu ja ihminen pääsee kokemaan asioita niinkuin ne ovat. Siihen asti hän todellakin leikkii mukana - kuvitellen Jumalaa, joka rakkaudessaan tahtoisi hänet vapauttaa Perkeleen vallasta, tuoksi Perkeleeksi: joksikin, joka laittaa ihmiset - heidän vapautensa riistäen - kuten toteat: leikkimään mukana.

Tietyssä mielessä jokainen on oikeassa - omista lähtökohdistaan. Siinä todellisuudessa jossa jokainen totuus on yhtä todellinen. Mutta tämän yläpuolella on Jumala ja totuus määriytyy Hänestä käsin.
Olennaista onkin tahdommeko avautua Jumalalle ja antaa Hänelle pääsyn totuuksiimme?


V. PYHYYS: ON ASIOITA JOTKA EIVÄT OLE MINUN MÄÄRITELMISTÄNI KIINNI. Eli pois tekopyhyys, ja tilalle Jumalan pyhyyttä.

Tekopyhyyttä ei voi olla ilman pyhyyttä.
Nykykielenkäytössä voimme kyllä tarkoittaa tekopyhyydellä - kuten myös pyhyydellä - erilaisia asioita! Jopa silloin kun emme ota kantaa pyhyyteen ja "pyhän" käsitteeseen sinänsä...
Usein tekopyhyys onkin yksinkertaisesti teeskentelyn ja/tai itsensä paremmaksi tekemisen synonyymi.

Jos kuitenkin palaamme sanan lähtökohtaan, eli pyhyyteen, kohtaamme ajatuksen jumalallista maailmasta eli pyhän ulottuvuudesta, joka on Jumalan valtakunta. Itse asiassa vain Jumala on kokonaan, jo lähtökohdasta käsin Pyhä. Hänen olemuksensa on kokonaan pyhä. Kaikki Jumalan valtakunnassa on Jumalan hallitsemaa: kaikessa siinä on Hänen pyhyytensä.

Kun termillä "pyhä" kuvataan Jumalaa, kysymys on ainakin kahdesta asiasta:
Pyhyys on jotakin missä ei ole mitään kaksimielistä, ei minkäänlaista ilkeyttä ja pahoja tarkoituksia, ei moraalista vääryyttä.
Pyhyys on jotakin joka on ihmisestä riippumatonta ja ulkopuolella ihmisen määräysvallan.
Jumalassa ei ole mitään vääryyttä. Hän on täydellinen. Ihminen joka on epätäydellinen ei kykene ymmärtämään eikä selittämään Jumalaa täysin.
Ainoa mahdollisuus jonka kautta Jumala edes jossain määrin tulee ihmiselle ymmärrettäväksi on että hänestä eli ihmisestä itsestään tulee pyhä.

* *

Käsite "pyhä" tulee ymmärrettäväksi vain käsitteen "syntinen" kautta. Muussa tapauksessa riittäisi että sanottaisiin: Jumala on se joka Hän on. Koska olemme syntisiä meille on tarpeellista määritellä Jumalan olemusta juuri siitä käsin, mitä Hän merkitsee syntiselle ihmiselle.
Raamatun mukaan "taivaaseen ei tule mitään epäpyhää". Näin ollen: koska ihminen on syntinen - hänessä on vääryyttä, kaksimielisyyttä, pimeyttä eli hän ei ole olemukseltaan jumalallinen - hän ei voi itsessään päästä perille.
Häneltä puuttuu nyt yhteys Jumalaan, ja tuon puutteen takia hän ajattelee Jumalasta virheellisesti ja väärin.
Tärkeintä ei ole ajattelun korjaantuminen vaan sisällisen olemuksen uudestisyntyminen, jossa Jumalan elämä tulee ihmiseen liittäen hänet Hänen valtakuntaansa. Tämän tapahtuman perusteella ihminen sitten on pyhä. Siinä on iankaikkinen elämä - joka alkaa jo nyt, ja jatkuu täydellisenä "taivaassa" kuoleman jälkeen.

Se että ihminen on pyhä ei tarkoita ettei hänessä enää olisi minkäänlaista vääryyttä eli että hän olemuksellisesti olisi jo täydellinen. Ihminen ei tule pyhäksi pyhittymisen seurauksena, vaan hän alkaa pyhittyä sen seurauksena että hänestä on tullut pyhä.

Ilmestyskirjassa on toteamus "saastainen saastukoon edelleen ja pyhä pyhittyköön edelleen".
Saastainen ei voi pyhittyä. Ihminen jolla ei ole yhteyttä Jumalaan ei voi elää kristillisesti. Joidenkin kristillisten normien noudattaminen ei näet vielä ole kristillisyyttä - ei sittenkään, vaikka täyttäisi jotkut näistä normeista jopa paremmin kuin joku uskova ihminen. Vain pyhä voi pyhittyä.
Saastaisesta täytyy siis ensin tulla pyhä.
Siitä alkaa pyhityselämä: elämä jossa tahdomme olla avoimet ja kuuliaiset totuudelle ja antaa sen oikaista valheellisia ja virheellisiä ajatuksiamme ja käyttäytymismallejamme jotka olemme maailman ja sen petollisten vaikutusten keskellä omaksuneet.

Inhimillistä todellisuutta koskien pyhä siis tarkoittaa ihmistä joka tämän maailman keskellä on "erotettu" Jumalalle. Uskova on pyhä sen kautta että kuuluu Jumalalle joka on pyhä, ja hän voi kuulua Jumalalle vain sen kautta että Jumala, Jeesuksen täytetyn työn perusteella uskon vastaanottamisessa, on tullut ihmiseen tehden hänestä hengellisesti elävän.

Näin ollen Jumalan pyhyys on tullut ihmiseen. Tästä johtuu että hänet on kutsuttu ja tarkoitettu elämään pyhää elämää, eli Jumalan mielen mukaista elämää: elämää, jota eivät enää määrää omat halut ja himot vaan Jumalan tahto, joka on oikea ja hyvä.
"Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat? Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne." 1.Kor.6:19,20.

* *

Todellinen pyhä on jotakin joka ei ole ihmisen tekemää. Se on. Kristillisessä mielessä tästä seuraa että ihminen ei koskaan voi tehdä itsestään pyhää. Ainoastaan Jumala - joka on Pyhä - voi tehdä ihmisestä pyhän: vuodattaen omaa olemustaan ihmisen sisimpään ja näin antaen hänelle Hengen todistuksen että hän on Jumalan lapsi.

Jumala siis on pyhä itsessään, mutta ihminen voi olla pyhä vain sen kautta, että hänellä on yhteys Jumalaan.

Jos voisimme uskovina olla pyhiä itsessämme, niin että pyhyys annettaisiin meille Jumalalta ikäänkuin irrallisena lahjana, emme enää tarvitsisi Jumalaa. Olisimme kuten Hän: itsessämme täysin oikeamieliset ja kykenemättömät vääryyteen.
Syntinen olemuksemme olisi lakannut olemasta.
Nyt on kuitenkin niin, että ihminen - muistaakseni Lutherin sanoin: on samanaikaisesti pyhä ja paha. Siksi hän tarvitsee ristin. Ylösnousemuselämä - elämä, jossa Henki auttaa meitä elämään Jumalan pyhyyden mukaista, voittavaa elämää armon tuottamassa vapauden olotilassa - on mahdollista vain ristin kautta.
"Sillä jos me olemme hänen kanssaan yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin yhtäläisessä ylösnousemuksessa, kun tiedämme sen, että meidän vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä palvelisi; sillä joka on kuollut, se on vanhurskautunut pois synnistä.
Mutta jos olemme kuolleet Kristuksen kanssa, niin me uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan, tietäen, että Kristus, sittenkuin hänet kuolleista herätettiin, ei enää kuole: kuolema ei enää häntä vallitse. Sillä minkä hän kuoli, sen hän kerta kaikkiaan kuoli pois synnistä; mutta minkä hän elää, sen hän elää Jumalalle.
Niin tekin pitäkää itsenne synnille kuolleina, mutta Jumalalle elävinä Kristuksessa Jeesuksessa.
Älköön siis synti hallitko teidän kuolevaisessa ruumiissanne, niin että olette kuuliaiset sen himoille, älkääkä antako jäseniänne vääryyden aseiksi synnille, vaan antakaa itsenne, kuolleista eläviksi tulleina, Jumalalle, ja jäsenenne vanhurskauden aseiksi Jumalalle." Room.6:5-13.

"...että teidän tulee panna pois vanha ihmisenne, jonka mukaan te ennen vaelsitte ja joka turmelee itsensä petollisia himoja seuraten, ja uudistua mielenne hengeltä ja pukea päällenne uusi ihminen, joka Jumalan mukaan on luotu totuuden vanhurskauteen ja pyhyyteen." Ef.4:22-24.

* *

Pyhyys liittyy olennaisesti totuuteen. Vain se joka on kohdannut Jumalan armon voi oppia näkemään asioita totuudellisesti. Näkeminen ei koskaan ole ulkokohtaista näkemistä vaan on sidoksissa siihen missä määrin Jumalan elämä saa meidän hengessämme ja henkemme kautta vaikuttaa. Kyse on siis kaiken kaikkiaan elämästä jota eletään Jumalan yhteydessä ja millä tavalla, millaisella asenteella sitä eletään. Onko keskipisteenä Kristus ja se mitä Hän vaikuttaa, vai onko keskipisteenä minä ja minun uskonnolliset tekoni, joita teen omien tulkintojeni ja oppinäkemysteni mukaan?

Alleviivaan vielä:
Pyhyys merkitsee että emme voi omilla käsityksillämme ja määritelmillämme tehdä Jumalaa emmekä rajata Häntä mielipiteidemme mukaiseksi. Mielipiteemme saattavat kyllä kertoa jotakin Hänestä, mahdollisesti, ja jos kokemuksemme Jumalasta on todellisesti Jumalasta lähtöisin niin että Hän, joka on Pyhä, on ilmaissut jotakin itsestään meille, silloin se mikä julistuksessamme on yhteneväistä Hänen olemuksensa ja ilmoituksensa kanssa, on totta - tästä huolimatta Hän edelleen on mielipiteidemme, julistuksemme ja jopa kokemuksemme yläpuolella. Hän on se joka Hän on ja Hän on kaikkea sitä täysin meistä riippumatta.

Jos siis tahdomme vapautua tekopyhyydestä - teeskentelystä ja itsemme tekemisestä toiseksi mitä olemme - on ainoa mahdollisuus päästä näkemään itsemme sellaisena kuin olemme todellisuudessa. Se merkitsee pyhän tulemista, ehdottoman astumista ehdollisuuksien keskelle, subjektiivisen kokemusmaailman avautumista absoluutille - joka on persoona ja auktoriteetti.

* *

Lopuksi eräs kuulemma tositapaus muutaman vuosikymmenen takaa:
Eräässä seurakunnassa oli iso naisten kuoro ja kirjoittamattomana sääntönä siveälle ulkoasulle pidettiin että jokainen on pukeutunut hameeseen, mikä tietenkin oli aivan ymmärrettävää tuona ajankohtana, mutta lisäksi jokaisella piti olla ainakin sen verta pitkät hiukset että ne saisi asianmukaisesti nutturalle. Niinpä kuorossa sitten olikin useita kymmeniä nutturapäitä.
Eräs nuorempi ja nutturaton sisar halusi myöskin kuoroon. Niinpä hän hankki itselleen nutturaperuukin!
Tuli sitten kesä ja läheisellä maaseudulla pidettiin iso telttakokoussarja. Kuoro lähti kuorma-auton avolavalla köröttelemään kohti koukouspaikkaa ja - tuulenpuuska (pahus) tempaisi peruukin tytön päästä.
Hämillisen tilanteen keskellä tyttö puuskahti:
- Sinne meni tekopyhyys!

Niinpä. Pois tekopyhyys.
Ja tilalle Jumalan pyhyyttä...


VI. JUMALAN HALLINTAVALTA. Uskallammeko astua ulos palikkatotuuksiemme leikkikehästä?

Jumala ei ole paha, mutta eräässä mielessä hän todellakin on "hirmuvaltias". Rakkaudessaan hän tahtoo alistaa ihmisen kokonaan itselleen - ei ainoastaan kokonaan Jumalalle, vaan samalla kokonaan ihmiselle itselleen, koska vain Jumalan yhteydessä ihminen voi olla vapaasti se mitä hän aidoimmillaan on.
Kapinoidessaan tällaista hallintavaltaa vastaan ihminen samalla kapinoi itseään vastaan.
Vääränlaisessa autonomian ja itseriittoisuuden palvonnassaan hän pitää senhetkistä vankilaansa - kaikkine "minun totuuksineen" - ideaalina vapauden tilana.
Totuuksistaan kiistelevät ihmiset ovat kuin lapset hiekkalaatikolla, paiskoen santaa toisten silmille, tai kuten pikkulapset leikkikehässä, varjellen omia lelujaan...
"Nämä ovat minun totuuksiani, näihin ei saa kukaan, ei edes Jumala puuttua!"

E. Stanley Jones:
"Ihmisen totalitarismi tyytyy ulkonaiseen mukautumiseen - sopeutukaa, ja jäätte henkiin. Mutta Jumalan valtakunta vaatii sydämen salatut ajatuksetkin. Ette voi ajatella ajatustakaan, jota Jumalan valtakunta ei joko hyväksyisi tai hylkäisi...
Tämä on todellista totalitarismia.
Te sanotte: - Tuo olisi täydellistä orjuutta.
Kumma kyllä, se ei ole sitä. Tämä totalitarismi antaa täydellisen vapauden... En väittele; todistan ainoastaan: Mitä enemmän kuulun Kristukselle ja Jumalan valtakunnalle, sitä enemmän kuulun itselleni. Kun kumarrun hänen jalkojensa juureen, seison suorana kaiken muun edessä. Sidottuna häneen kuljen vapaana maan päällä... Vain Jumala voi suunnitella mitään sellaista - totalitarismin, joka tekee tottelijansa täydellisen vapaaksi.
Tämä siis on ero ihmisen totalitarismin - natsismin, fasismin, kommunismin - ja Jumalan totalitarismin välillä: Jos täydellisesti alistuu ihmisen totalitarismiin, löytää täydellisen orjuuden; mutta jos täydellisesti alistuu Jumalan totalitarismiin, löytää täydellisen vapauden. Tämän tuomion elämä langettaa."
(kirjasta Pyhiinvaeltajan laulu).

Elämä Jumalan yhteydessä on elämää suuressa seikkailussa. Hänen hirmuvaltiaan kasvonsa eivät ole Hitlerin tai tyrannimaisen isän kasvot vaan rakastavan Taivaallisen Isän, kasvot jollaisia emme löydä maan päältä ja toisesta ihmisestä. Vain Jumalan rakkaus voi vaikuttaa ihmisissä maan päällä Hänen kaltaisuuttaan armahtavaisuudessa ja toimivassa rakkaudessa.
Elämä Jumalan yhteydessä on ennen kaikkea elämää suhteessa. Jumalan "totalitarismi" ei pakota ihmisiä ikeensä alle. Se perustuu aina vapaaehtoisuuteen. Ihmisellä on mahdollisuus valita Jumalan tarjoamat vaihtoehdot tai hylätä ne.
Monasti teen vääriä valintoja ja erehdyn valitsemaan vahingokseni. Saan anteeksi ja Hän rohkaisee minua jatkamaan oikeaa tietä.
Motiivi miksi tahdon valita oikein kaikissa elämäni asioissa ei ole asioissa sinänsä. Motiivi on lähtökohdassa: seurustella, elää läheisessä suhteessa Jumalan kanssa. Mikään Jumalan antama lahja tai siunauksen kokemus ei riitä tyydyttämään sisintäni. Vain Hän itse riittää. Hänen yhteydessään todella elän.

Kuten kirjoitin eräässä traktaatissa vuonna 2003:

Elämä Jumalan yhteydessä on uutta elämää. Olen jotakin mitä en ollut ennen vuoden 1989 syksyä. Silloin minusta tuli Jumalan lapsi Jeesuksen vastaanottamisen kautta. Kristityn elämä on olemista prosessissa, se on jatkuvaa kasvua Jumalan armon ja hyvyyden tuntemisessa, suurta seikkailua.
Saatana tarjoaa riippumattomuutta, mutta antaa orjuuden ja pelon. Jeesus tarjoaa todellista yhteyttä, riippuvaisuutta Jumalasta joka on ehdottoman hyvä. Hän kuvaa tätä yhteyttä näin: "Minä olen viinipuu, te olette oksat" (Joh.15:5).
Puun elämä virtaa oksissa. Alistaessaan oman, inhimillisen ja monesti harhaan vievän tahtonsa Jumalan tahdon alle, ihminen löytää suurimman vapauden minkä voi saada. Se on vapautta olla juuri minä, rakastettuna, osallisena Jumalan elämästä ja kaikesta hyvästä, mitä Hän tarjoaa.
Suurinta siunausta on oppia tuntemaan Jumalaa henkilökohtaisesti. Hän, maailmankaikkeuden Luoja, on tehnyt itsensä löydettäväksi.

* *

Näin ajattelen. Yleisesti ottaen tämä on tietysti vain yksi ajattelutapa monien joukossa...
Mitä mieltä olet, Oggi? Vaikka olisit asioista eri mieltäkin, suvaitsetko että tällainen tapa ajatella on olemassa?
Vai onko tämä mielestäsi sitä vahingollista uskontoa, jopa siinä määrin, että se pitäisi totuuden ja rakkauden nimissä hävittää ja kitkeä maan päältä - niinkuin jotkut ovat tälläkin palstalla esittäneet?

Hyvää alkanutta syksyä toivottaen

-beard.

Lue lisää

"Jos tyhmyyden vastakohta on viisaus, kiihkoilun vastakohta rauhallinen harkinta ja tasapuolisuus, tuhlaamisen vastakohta oikea säästäväisyys ja harkitseva, maltillinen antaminen, siinä on määriteltynä asioita, jotka suvaitset. Niiden vastakohtia et suvaitse. Voidaanko siis ajatella niin, että viisaus, harkinta ja maltillinen antaminen edustavat sinulle hyvää, niiden vastakohdat pahaa?"
Ne eivät edusta minulle hyvää eivätkä pahaa. Ne ovat minulle hyödyllisiä ja haitallisia asiota.

"Mitä tarkoittaa:
Nuo asiat - - katoavat todellisuuden koskettaessa niitä?"
Sinun teksistäsi oli luettavissa se mitä tarkoitin(täytyy sanoa, että yllätyin todella positiivisesti), mutta varmuuden vuoksi toistan silti sen:
Ne ovat asiota, jotka eivät ole olemassa muualla kuin omassa mielessämme. Kun ne joutuvat tekemisiin todellisuuden kanssa, ne lakkaavat olemasta. Niiden kuori katoaa, sillä ainut mitä ne ikinä olivat oli illuusio meidän päässämme. Tietenkin jotkut eivät anna illuusiodensa koetella totuutta, vaan kietoutuvat niihin kuin lapsi peittoon, vaikka se ei suojaakkaan jos niitä mörköjä siellä on.

Halusin herättää ajatuksia siihen suuntaan, että kukaan ei todella olisikaan suvaitsevainen, ihan vain että pohtisit asiaa tästäkin näkökulmasta. Se ei ole totta, että suvaitsevaisen pitäisi suvaita kaikki, sillä ihminen voi olla vahva, vaikka ei pystyisikään nostamaan mitä tahansa, riittää kunhan pystyy nostamaan, riittävästi. Mikä sitten on riittävää suvaitsevaisuutta? Kuuluuko ihmisen suvaita häneen kohdistuvaa väkivaltaa. Tai lähimmäisiinsä. Ei tietenkään. Mitä hänen siis pitää suvaita? Mikä on selvä ero katuväkivallalla ja homoudella, vaikka molemmat ovatkin asiota jotka lähtevät usein sisältä ja ovat vaikeasti ennustettavia. Ne ovat myös jonkin asteisia häiriötä. Ero on siinä, että toinen niistä koskettaa meitä itseämme, toinen taasen ei. Toinen näistä asiosta on meidän asiamme. Jos jotain lyödään, vai jos joku rakastaa eri tavalla kuin toinen. Raja suvaitsevaisuuden ja liiallisen suvaitsevaisuuden kohdalla kulkee siinä, että onko asia sellainen, mikä vahingoittaa(yhteiskuntaa, yksilöä, luontoa, sellaista mikä on tärkeää suurimalle osalle ihmisistä). Se, että rakkauden jumalaanne suututtaa erilainen rakkaus, ei ole mikään perustelu olla suvaitsematon asiaa kohtaan. Mutta ihmisen sisäinen järki sanoo, että tuo vahingoittaa, niin se taasen, on oikeaa suvaitsemattomuutta. Jos hyväksyt asiat, mitkä eivät vahingoita ketään, voit pitää itseäsi suvaitsevaisena, ja jopa sanoa niin. Jos taasen halveksit tiettyä asiaa, joka ei yksinkertaisesti kuulu sinulle, et saa käyttää nimitystä suvaitsevainen.

"Sinun mielestäsi minun näkemykseni kuitenkin perustuu tyhmyyteen, koska pidät varmana että tuollaista Jumalaa ei ole?"
Ei tyhmyyteen. Se perustuu joko itsepetokseen, tottumukseen, heikkouteen tai pelkuruuteen. Mutta ei tyhmyyteen, sillä tiedän monia tyhmiä ateisteja. Tiedän monia viisaita teistejä.

"IV. TODELLISUUDEN HIRMUVALTA?"
Mahtavin sanelle ehdot. Ja saa muuttaa niitä mielensä mukaan. Ehkä jumalaanne vain huvittaa suunnattomasti nähdä meidän kärsivän. Mistä voit sen tietää? Siitäkö, että hän itse määrittelee olevansa totuus? Siitäkö, että näin olisi kivaa? Jumalanne ei ole vastuussa kenellekään.

"Eli pois tekopyhyys, ja tilalle Jumalan pyhyyttä."
Pyhyys edellyttä jumalan olemassa olon. Minä en pysty näkemään mitään asiaa niin, että hän olisi jumalainen, pyhä, verrattuna toiseen. En voi valitettavasti keskustella tästä. Näin nimittäin lähes kaiken "pyhyyden" tekopyhyytenä(Dalai Laman voisin ehkä määritellä pyhäksi).

" Rakkaudessaan hän tahtoo alistaa ihmisen kokonaan itselleen"
Kuten varmasti halusi Hitler, Lenin, Stalin, Mussolini, Ceasar, "Bloody" Mary(en muista muuta nimeä tälle englannin kuningatar hallitsijalle) jne. Aluksi varmasti. He varmasti pitkään uskoivat, ehkä peräti loppuun asti tehneensä pelkkää hyvää. Jos jumala on, ja jos hän loi ihmiset omaksi kuvakseen, hän ehkä oli liian tarkka. Ehkä hän vahingossa antoi teki meistä myös itsenäisiä, valehtelevia, tekopyhiä ja vaikka mitä ominaisuuksia keksitkin. Se, että minä rakentaisin uuden lajin, ei tarkoittaisi, että mikäli se olisi itsenäinen, että minulla olisi oikeus määrätä heitä.

"Saatana tarjoaa riippumattomuutta, mutta antaa orjuuden ja pelon."
Mistä tiedät onko se mitä saatana lupaa valhetta? Ehkä saatana onkin jumalan ainut todellinen haaste. He tappelevat sieluista. Toinen toisensa vastakohta, yhtä pahoja molemmat. Mistä tiedät? Se että jumala sanoo sanassaan että puhuu aina totta.

"Vaikka olisit asioista eri mieltäkin, suvaitsetko että tällainen tapa ajatella on olemassa?"
Koska tuosta ei koidu minulle haittaa, eikä se ole hirvittävän tekopyhää, voin sanoa, että sen olemassa olo on suotavaa. Mutta toisaalta taas ei, sillä se levittää kristinuskoa, ja sillä uskonnolla on miljoonia eri muotoja.


Sitten vielä puolustuspuhe:
"Äkkiseltään ajateltuna oma tunnustuksesi, että olet epäsuvaitsevainen eli suvaitsematon, tuntuisi tekevän mahdottomaksi väitteen, että olet tekopyhä?"
Ei missään nimessä. Minähän juuri ylistin sellaisen tunnustamista. Minä saatan olla tekopyhempi kuin paavi ja jumalasi yhteensä. Ehkä vain luulen ymmärtäväni. Ehkä en.

"Kunhan pidämme tyhminä samoja asioita, joita sinä pidät tyhminä, pidämme kiihkoiluna samoja asioita, joita sinä pidät kiihkoiluna, ja tuhlaamisena samoja asioita, jotka sinun mielestäsi ovat tuhlailua?"
Ei toki. Teillä on oikeus omaan mielipiteeseenne. Se ei tarkoita että pitäisin siitä. Kunhan en ette asetu liian pahasti minun tielleni. Mutta taisin jo sanoa, että en ole suvaitsevainen. Se, mitä minä käsitän noilla sanoilla on ratkaisevaa. Sanoilla ilmasaisen sen. Jos joku pitää tyhmyytenä sitä, että EI hakkaa päätään seinään, niin siinä tapauksessa hänen käsityksensä tyhmyydestä on erilainen, enkä suvaitse sitä. Minun normien mukaan se on tyhmyyttä. Jonkun mielestä setelien polttaminen on rahan tuhlausta. Minusta se on paperin tuhlausta.

Kaikkea ei tosiaankaan tarvitse suvaita.Ennen kaikkea teidän kaltaisia uskovaisia ei koskaan tule suvaita.
Antakaa nyt jo muiden ihmisten elää miten haluavat,se ei todellakaan kuulu teille.

Lucifer kirjoitti:

Kaikkea ei tosiaankaan tarvitse suvaita.Ennen kaikkea teidän kaltaisia uskovaisia ei koskaan tule suvaita.
Antakaa nyt jo muiden ihmisten elää miten haluavat,se ei todellakaan kuulu teille.

Lue lisää

Suvaitsetko sinä kaiken esimerkiksi saatananpalvojien toiminnan? Pedofiilit?
Entä kristityt? > Ennen kaikkea teidän kaltaisia uskovaisia ei koskaan tule suvaita. <
En kirjoita tätä kommenttiani suuttuneena enkä väittelymielessä. Toivon että voisit vastata asiallisesti.

Ymmärtääkseni suurin osa uskovaisista antaa muiden elää niinkuin haluavat. Se ei kuitenkaan tarkoita ettemme voisi puhua siitä minkä koemme tärkeäksi. Ja jos jokin asia on mielestämme pielessä, onhan meillä toki oikeus siitä sanoa, jopa toiselle ihmiselle suoraan. Se ei tarkoita että yrittäisin rajoittaa jonkun elämää tai pakottaa häntä käyttäytymään tietyllä tavalla. Sanomani asia jää hänen omaan harkintaansa ja hän voi sitä miettiä - jopa lähestyä Jumalaa rukoillen ja kysellä Hänen edessään onko Hän todella olemassa, olisiko se Jeesus josta hänelle puhuin todellakin vastaus jne.

Elämme ihmisinä toisten ihmisten yhteydessä. Vaikuttaminen ja vapaus kuuluvat yhteen. On luonnollista että tahdomme vaikuttaa toiseen, mutta sen tulisi tapahtua ilman manipulaatiota, joka on sitä että mennään toisen tahdon alueelle ja yritetään siinä saada aikaan ratkaisuja, jotka eivät nouse hänestä itsestään. Sellainen vaikuttaminen on hyvin lähellä noituutta...

Muuten. Mitä tekisit jos näkisit naapurisi lähtevän ajamaan humalassa?

Lucifer kirjoitti:

Kaikkea ei tosiaankaan tarvitse suvaita.Ennen kaikkea teidän kaltaisia uskovaisia ei koskaan tule suvaita.
Antakaa nyt jo muiden ihmisten elää miten haluavat,se ei todellakaan kuulu teille.

Lue lisää

Kohta pedofiliakin hyväksytään.netissä näkyy jo "tiedemiesten" julkaisuja siitä,että lapsen ja aikuisen välinen seksi tekisi hyvää lapselle.
Tämä on sairasta! Aikuinen joka nai lapsia ei ajattele lapsen parasta vaan sitä,että saa nuorta lihaa.
t.eräs uskovainen joka ei todellakaan aio lähteä siihen mukaan,että "kaikkea saa tehdä ja mitään ei saa tuomita"-henkeen joka on yleisilmiö tänään.