VENÄJÄ, SUOMI JA KARJALA.
Kirjoittanut: Matti-Keränen 28.8.2005 klo 14.50
Tässäpä onkin sitten oikein kunnolla syvennytty Karjalan palautuksen koko problematiikkaan. Eipä
voi syyttää tekstiä ainakaan pintapuolisuudesta.
Putinin ja Bushin ikiomat ikuisuusprojektit.
Matti-Keranen kirjoitti 14:29
28.08.2005 kello 14.45 MEK , Salla.
Tässäpä onkin oikein hyvin jäsenneltyinä kaikki Karjalamme palauttamisen tärkeät
kohdat ...
Ilmari Susiluoto
VENÄJÄ, SUOMI JA KARJALA
Lahdessa 13.11.2004 pidetty esitelmä
Arvoisat karjalaiset,
Moskovassa vietettiin 07.11.2004 viimeistä kertaa virallisesti Lokakuun vallankumouksen vuosipäivää. Sen tilalle suunnitellaan 04.11. järjestettävää uutta juhlapäivää. Tuolloin, 392 vuotta sitten, perustettiin Romanovien dynastia, suuren ”smutan”, hajaannuksen ajan, sanottiin päättyvän. Tätä nyt halutaan Moskovassa uudelleen juhlia.
Symboliikka on selvä. Toivotaan, että hajaannus olisi Venäjällä taas ohi. Meidän suomalaisten kannalta tämä uusi vapaapäivä on siitä mielenkiintoinen, että siinä juhlitaan myös ruotsalaisista ja puolalaisista saatuja voittoja.
Todellakin. Vuonna 1610 Jaakko de la Gardie, Wääksyn kartanossa kasvanut ja Kaarina Hannuntyttären kasvattama sotapäällikkö valloitti Moskovan ja asettui siellä asumaan. Sitä ei kukaan muu läntinen sotapäällikkö ole tehnyt.
Moskovasta hän siirtyi Novgorodiin ja asettui sielläkin taloksi. Vierailua Novgorodissa kesti 6 vuotta, jonka kuluessa koti-ikävää potevat sotilaat antoivat päällikölleen lempinimen Laiska Jaakko. Se tulee jälkipolvillekin säilyneestä runonpätkästä:
”Lähti suvi, lähti talvi, vaan ei lähtent Laiska Jaakko.”
Kun de la Gardie lopulta lähti, hän suuntasi Karjalaan, jossa asettui Lahdenpohjan lähellä olevalle Kirkkomäelle joukkoineen. Sielläkin hän viipyi niin kauan, että paikka sai nimensä Jaakkima, Jaakko de la Gardien etunimen mukaan. Liekö tämä perinnetieto välittynyt läsnä olevalle Sulo Kirilloville, joka toimi virka-aikanaan Jaakkiman-Lahdenpohjan prokuraattorina, siis yleisenä syyttäjänä?
Karjalaisten kannalta Venäjän uusi juhlapäivä on erityisen mielenkiintoinen. Vaikka Romanovit nousivat valtaan, sekavuuden aika ei todellisuudessa heti päättynyt. Raja jatkoi siirtymistään itään. Vuonna 1617 solmittiin Stolbovan rauha, jossa Ruotsi sai haltuunsa Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan. Nevan rannalle alettiin rakentaa Nöteburg nimistä kaupunkia.
Noihin aikoihin toteutui myös karjalaisten ensimmäinen suuri evakkoretki. Se suuntautui tuolloin itään, Tverin kuvernementtiin, jonne ortodoksisen uskon omaksuneita heimoveljiämme lukuisin joukoin pakeni.
Se, että marraskuun 4. päivä on valittu juhlinnan kohteeksi onkin herättänyt venäläisissä patrioottisissa historioitsijapiireissä ihmettelyä: mitä juhlinnan aihetta siinä muka on, että ulkomaiset sotajoukot vielä vuonna 1612 riehuivat ympäri Venäjää? Näin kysyy mm. Aleksei Rjabtsov Nezavisimaja gazetassa 03.11.2004 julkaistussa artikkelissaan ”Kansallisen katastrofin juhlapäivä”.
Historialliset faktat todettuaan Rjabtsov ehdottaakin, että perustellumpaa Venäjällä olisi juhlia vaikka 22. lokakuuta, koska tuona päivänä, vuonna 1812 Venäjän armeija valloitti Napoleonin miehittämän Moskovan.
Vaikka venäläisten juhlapäivät eivät meille suomalaisille varsinaisesti kuulukaan, on niillä meille merkitystä. Kekkosen aikaan Leniniä juhlittiin Suomen itsenäisyyden takuumiehenä.
Sisäministeri Eino Uusitalo meni vielä pidemmälle. Hän halusi vuonna 1974 välirauhan solmimispäivän Suomen uudeksi ”itsenäisyyspäiväksi”. Juhlapäivät ovat juhlapäiviä, historia on historiaa. Edellisiin liittyy sanan mukaisesti juhlallisuutta. Historiaa kuvaa hyvin neuvostokasku:
”Tulevaisuus on varma, vain historiamme on täysin epävarma.”
Niinpä, kun Ruotsi sitten 1600-luvun alun idänretkiensä jälkeen kääntyi etelään, maille Puolan, Lützin ja Leipzigin, seurasi siitä suuria kärsimyksiä suomalaisille hakkapeliitoille ja Suomen kansalle. Rikkaudet kolmikymmenvuotisesta sodasta osattiin kyllä rahdata Tukholmaan, mutta sotaverot maksoi Suomi. Tästä Suomen ja Ruotsin erityissuhteesta syntyi talvisodan aikana sananväännös ”Finlands sak är svår”, joka perustuu sanojen vår ja svår yhdennäköisyyteen.
Suomi oli kova pala Stalinille ja laajemmin neuvostoliittolaiselle ja venäläiselle historiankirjoitukselle. Muutama vuosi sitten ilmestyneessä venäläisessä ”Lasten historiallisessa tietosanakirjassa ” on kappale talvisodasta:
”Mannerheim-linjan murtaminen olisi nykyajan sotateoreetikkojen mukaan mahdotonta – ilman ydinasetta. Kuitenkin Puna-armeija onnistui juuri tässä tehtävässään 39 asteen pakkasessa…”
Ymmärrän, että venäläislapsille täytyy joku hyväksyttävä selitys Talvisodan menetyksistä antaa.
Suomalaisen Karjala-keskustelun käännepiste on kenraali Adolf Ehnroothin testamentti 17.12.2003. Siinä hän otti voimakkaasti kantaa puolustamiensa Tarton rauhan rajojen puolesta, karjalaisten puolesta ja päätti yhteenvetonsa pateettisesti: Jumala suojelkoon Suomen kansaa!
Ehnroothin testamentin myötä kansalaismielipide on selvästi valveutunut. Siitä ovat esimerkkeinä sotahistorian uudelleenarvioinnit, Karjala-keskustelun tiedotusvälineissä saama huomio ja vaikkapa sellaiset yksityiskohdat kuin Karjala-veteraani Heikki Reenpään haastattelut TV:ssä ja Helsingin Sanomien uudenlainen avoimuus.
Psykologi Martti Siirala on puhunut paljon ”Suomen taudista”. Olemmepa Siiralan suosimasta psykoanalyysistä mitä mieltä tahansa, hänen perusteesinsä on selvä ja ymmärrettävä.
Suomalaiset ovat vuosikymmenten kuluessa joutuneet torjumaan niin monia ikäviä asioita mielestään, että on syntynyt kollektiivisia traumoja. Nyt nuo traumat nousevat esiin yhtä aikaa useilla eri tahoilla. Näitä kansakunnan kipupisteitä ovat mm.:
- sotasyyllisyyskysymys
- asekätkentä
- evakot
- vankileirit
- partisaanit
- sotalapset
- sotavangit
- luovutukset
- suojeluskunnat
- lotat
- sotakorvaukset
- menetetyt alueet
- menetetty omaisuus
Ja ehkä yhteisenä nimittäjänä tästä mitä laajimmasta asiaryhmästä: Karjalan kysymys ja Karjalan palautus.
Nämä kaikki kysymykset ovat poliittisia ja vaatisivat samanlaista käsittelyä kuin sai Suomen kansalaisuutta vailla olevien kansalaisten (mm. 8 juutalaista) luovuttaminen sodan aikana ja sen jälkeen ulkomaille. Suuruusluokka Suomelle on luettelemissamme tapauksissa vain paljon merkittävämpi kuin Wiesenthal-keskuksen aikaansaamissa tutkimuksissa.
Kiellot kumoutuvat ja tabut kaatuvat.
Samaan aikaan on huomioitava tilanne Venäjällä, ”Minne troikka kiitää”, kuten suurlähettiläs Antti Karppinen nimesi uuden kirjansa. Venäjä etsii identiteettiään paljon ahdistavammassa tilanteessa kuin Suomi. Kun menneisyyden rikokset ovat jääneet selvittämättä, niiden vaikutukset heijastuvat nykypäivään. Yhtenä esimerkkinä voi mainita kokonaisten kansojen pakkosiirrot Stalinin aikana.
Turvallisuuspalvelu FSB:n johtaja Nikolai Patrushev totesi lokakuussa 2004, että maassa on tänä vuonna estetty 500 terroritekoa (terakt). Liian monta on onnistunut. Venäläiset tarkkailijat pelkäävät nyt, vain kuukautta myöhemmin, Tshetshenian kriisin laajenevan koko Pohjois-Kaukaasiaan.
Moskovalaisille koululaisille on jaettu metallisia tuntolevyjä kuin armeijan sotilaille ikään. Surgutissa, kaukana Siperian kaasualueilla, koululaisia valvotaan turvakameroilla. Nämä ovat yksittäisiä venäläisissä tiedotusvälineissä mainittuja esimerkkejä tilanteesta, jossa pelko lisää epäluuloa, epäluulo pelkoa.
Miten epäreilu onkaan historian Jumalatar. Epätahtiin käyvät hänen askeleensa. Kun Venäjä oli valmis 1991, Suomi fundeerasi. Ja kun hidas tsuhna lopulta valmistautuu (mahdollisesti, ehkä, tietyillä varauksilla) kosintaan toistakymmentä vuotta myöhemmin, Venäjä-morsian on jo valinnut toisen.
Vakavasti puhuen, Venäjällä suhtaudutaan nyt, vuoden 2004 lopulla, varauksellisesti regionaalisiin ohjelmiin. Iskusanoja ovat keskittäminen, vertikaalinen valta, ”federaalit ja silovikit”, joilla tarkoitetaan keskusvallan edustajia ja voimaministeriöitä, kuten armeijaa ja FSB:tä.
Pohjoinen ulottuvuus ja lähialuepolitiikka käsittelevät Venäjän alueita eriarvoisesti ja herättävät Moskovan suunnalla tiukkenevia kysymyksiä.
Baltian mailla ja entisen Itä-Euroopan mailla ei ollut vuonna 1991 tilaisuutta ”fundeerata”. Kaikkialla vallitsevana ideologiana oli nopea irtaantuminen idästä ja liittyminen länteen. Suomi reagoi toisin. Perustettiin komiteoita miettimään, miten idänkaupan taso saataisiin säilytettyä ja ”gateway-asema” hyödynnettyä. Vanha yhteistyön ideologia jatkui, vaikka Neuvostoliitto oli lakannut olemasta. Tähän kuvioon ei Karjala mahtunut.
Mitä siis nyt, historiasta oppineina, olisi tehtävä? Keskustelin asiasta kollegani ulkoasiainneuvos Alpo Rusin kanssa, jolla on minusta poiketen globaalisia visioita. Jotkut niistä voin toki hyväksyä oikopäätä:
1. Kukaan muu kuin Suomi ei tule ottamaan Karjalan kysymystä esiin.
2. Normalisoituminen Euroopassa ei ole suinkaan päättynyt, vaan alkanut. Tämä koskee etnisiä, vähemmistö- ja rajakysymyksiä Balkanilla, Unkarin ja Romanian suunnalla, Ukrainassa ja koko IVY-alueella.
3. On mietittävä Karjalan kysymystä myös kansainvälisessä kontekstissa, EU:n, NATO:n ja ETYJ:in puitteissa.
4. Venäjän suuntaan dialogin on oltava avointa ja monitasoista. Nöyristely pois, eikä syyttelykään paranna tilannetta.
5. Kansalaisdiplomatiaa on jatkettava. Mieleeni tulevat Kirvun pitäjän entisten asukkaiden toimet omilla pyhillä paikoillaan, luonnonsuojelualueiden perustaminen, Petroskoin ja Joensuun yliopistojen arvokas yhteistyö Vienassa ja koko Karjalassa ja toimet entisten omien tilojen haltuun saamiseksi, mitä tässä tilaisuudessa on tähdentänyt myös naapurimme ja asianajajamme Sulo Kirillov.
Kävipä hankkeissamme niin tai näin, hyvin tai huonosti, Karjalasta puhuminen, Karjalan muistaminen, on meille itseisarvo. Koko Suomi on saanut karjalaisilta uutta verta, uutta henkeä. Ja toisaalta Karjalassa, kuten Kalevalassa, kiteytyy Suomen kansan identiteetti.
Vastaa tähän viestiin
Kirjoittanut: Matti-Keränen 28.8.2005 klo 14.50
Tässäpä onkin sitten oikein kunnolla syvennytty Karjalan palautuksen koko problematiikkaan. Eipä
voi syyttää tekstiä ainakaan pintapuolisuudesta.
Putinin ja Bushin ikiomat ikuisuusprojektit.
Matti-Keranen kirjoitti 14:29
28.08.2005 kello 14.45 MEK , Salla.
Tässäpä onkin oikein hyvin jäsenneltyinä kaikki Karjalamme palauttamisen tärkeät
kohdat ...
Ilmari Susiluoto
VENÄJÄ, SUOMI JA KARJALA
Lahdessa 13.11.2004 pidetty esitelmä
Arvoisat karjalaiset,
Moskovassa vietettiin 07.11.2004 viimeistä kertaa virallisesti Lokakuun vallankumouksen vuosipäivää. Sen tilalle suunnitellaan 04.11. järjestettävää uutta juhlapäivää. Tuolloin, 392 vuotta sitten, perustettiin Romanovien dynastia, suuren ”smutan”, hajaannuksen ajan, sanottiin päättyvän. Tätä nyt halutaan Moskovassa uudelleen juhlia.
Symboliikka on selvä. Toivotaan, että hajaannus olisi Venäjällä taas ohi. Meidän suomalaisten kannalta tämä uusi vapaapäivä on siitä mielenkiintoinen, että siinä juhlitaan myös ruotsalaisista ja puolalaisista saatuja voittoja.
Todellakin. Vuonna 1610 Jaakko de la Gardie, Wääksyn kartanossa kasvanut ja Kaarina Hannuntyttären kasvattama sotapäällikkö valloitti Moskovan ja asettui siellä asumaan. Sitä ei kukaan muu läntinen sotapäällikkö ole tehnyt.
Moskovasta hän siirtyi Novgorodiin ja asettui sielläkin taloksi. Vierailua Novgorodissa kesti 6 vuotta, jonka kuluessa koti-ikävää potevat sotilaat antoivat päällikölleen lempinimen Laiska Jaakko. Se tulee jälkipolvillekin säilyneestä runonpätkästä:
”Lähti suvi, lähti talvi, vaan ei lähtent Laiska Jaakko.”
Kun de la Gardie lopulta lähti, hän suuntasi Karjalaan, jossa asettui Lahdenpohjan lähellä olevalle Kirkkomäelle joukkoineen. Sielläkin hän viipyi niin kauan, että paikka sai nimensä Jaakkima, Jaakko de la Gardien etunimen mukaan. Liekö tämä perinnetieto välittynyt läsnä olevalle Sulo Kirilloville, joka toimi virka-aikanaan Jaakkiman-Lahdenpohjan prokuraattorina, siis yleisenä syyttäjänä?
Karjalaisten kannalta Venäjän uusi juhlapäivä on erityisen mielenkiintoinen. Vaikka Romanovit nousivat valtaan, sekavuuden aika ei todellisuudessa heti päättynyt. Raja jatkoi siirtymistään itään. Vuonna 1617 solmittiin Stolbovan rauha, jossa Ruotsi sai haltuunsa Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan. Nevan rannalle alettiin rakentaa Nöteburg nimistä kaupunkia.
Noihin aikoihin toteutui myös karjalaisten ensimmäinen suuri evakkoretki. Se suuntautui tuolloin itään, Tverin kuvernementtiin, jonne ortodoksisen uskon omaksuneita heimoveljiämme lukuisin joukoin pakeni.
Se, että marraskuun 4. päivä on valittu juhlinnan kohteeksi onkin herättänyt venäläisissä patrioottisissa historioitsijapiireissä ihmettelyä: mitä juhlinnan aihetta siinä muka on, että ulkomaiset sotajoukot vielä vuonna 1612 riehuivat ympäri Venäjää? Näin kysyy mm. Aleksei Rjabtsov Nezavisimaja gazetassa 03.11.2004 julkaistussa artikkelissaan ”Kansallisen katastrofin juhlapäivä”.
Historialliset faktat todettuaan Rjabtsov ehdottaakin, että perustellumpaa Venäjällä olisi juhlia vaikka 22. lokakuuta, koska tuona päivänä, vuonna 1812 Venäjän armeija valloitti Napoleonin miehittämän Moskovan.
Vaikka venäläisten juhlapäivät eivät meille suomalaisille varsinaisesti kuulukaan, on niillä meille merkitystä. Kekkosen aikaan Leniniä juhlittiin Suomen itsenäisyyden takuumiehenä.
Sisäministeri Eino Uusitalo meni vielä pidemmälle. Hän halusi vuonna 1974 välirauhan solmimispäivän Suomen uudeksi ”itsenäisyyspäiväksi”. Juhlapäivät ovat juhlapäiviä, historia on historiaa. Edellisiin liittyy sanan mukaisesti juhlallisuutta. Historiaa kuvaa hyvin neuvostokasku:
”Tulevaisuus on varma, vain historiamme on täysin epävarma.”
Niinpä, kun Ruotsi sitten 1600-luvun alun idänretkiensä jälkeen kääntyi etelään, maille Puolan, Lützin ja Leipzigin, seurasi siitä suuria kärsimyksiä suomalaisille hakkapeliitoille ja Suomen kansalle. Rikkaudet kolmikymmenvuotisesta sodasta osattiin kyllä rahdata Tukholmaan, mutta sotaverot maksoi Suomi. Tästä Suomen ja Ruotsin erityissuhteesta syntyi talvisodan aikana sananväännös ”Finlands sak är svår”, joka perustuu sanojen vår ja svår yhdennäköisyyteen.
Suomi oli kova pala Stalinille ja laajemmin neuvostoliittolaiselle ja venäläiselle historiankirjoitukselle. Muutama vuosi sitten ilmestyneessä venäläisessä ”Lasten historiallisessa tietosanakirjassa ” on kappale talvisodasta:
”Mannerheim-linjan murtaminen olisi nykyajan sotateoreetikkojen mukaan mahdotonta – ilman ydinasetta. Kuitenkin Puna-armeija onnistui juuri tässä tehtävässään 39 asteen pakkasessa…”
Ymmärrän, että venäläislapsille täytyy joku hyväksyttävä selitys Talvisodan menetyksistä antaa.
Suomalaisen Karjala-keskustelun käännepiste on kenraali Adolf Ehnroothin testamentti 17.12.2003. Siinä hän otti voimakkaasti kantaa puolustamiensa Tarton rauhan rajojen puolesta, karjalaisten puolesta ja päätti yhteenvetonsa pateettisesti: Jumala suojelkoon Suomen kansaa!
Ehnroothin testamentin myötä kansalaismielipide on selvästi valveutunut. Siitä ovat esimerkkeinä sotahistorian uudelleenarvioinnit, Karjala-keskustelun tiedotusvälineissä saama huomio ja vaikkapa sellaiset yksityiskohdat kuin Karjala-veteraani Heikki Reenpään haastattelut TV:ssä ja Helsingin Sanomien uudenlainen avoimuus.
Psykologi Martti Siirala on puhunut paljon ”Suomen taudista”. Olemmepa Siiralan suosimasta psykoanalyysistä mitä mieltä tahansa, hänen perusteesinsä on selvä ja ymmärrettävä.
Suomalaiset ovat vuosikymmenten kuluessa joutuneet torjumaan niin monia ikäviä asioita mielestään, että on syntynyt kollektiivisia traumoja. Nyt nuo traumat nousevat esiin yhtä aikaa useilla eri tahoilla. Näitä kansakunnan kipupisteitä ovat mm.:
- sotasyyllisyyskysymys
- asekätkentä
- evakot
- vankileirit
- partisaanit
- sotalapset
- sotavangit
- luovutukset
- suojeluskunnat
- lotat
- sotakorvaukset
- menetetyt alueet
- menetetty omaisuus
Ja ehkä yhteisenä nimittäjänä tästä mitä laajimmasta asiaryhmästä: Karjalan kysymys ja Karjalan palautus.
Nämä kaikki kysymykset ovat poliittisia ja vaatisivat samanlaista käsittelyä kuin sai Suomen kansalaisuutta vailla olevien kansalaisten (mm. 8 juutalaista) luovuttaminen sodan aikana ja sen jälkeen ulkomaille. Suuruusluokka Suomelle on luettelemissamme tapauksissa vain paljon merkittävämpi kuin Wiesenthal-keskuksen aikaansaamissa tutkimuksissa.
Kiellot kumoutuvat ja tabut kaatuvat.
Samaan aikaan on huomioitava tilanne Venäjällä, ”Minne troikka kiitää”, kuten suurlähettiläs Antti Karppinen nimesi uuden kirjansa. Venäjä etsii identiteettiään paljon ahdistavammassa tilanteessa kuin Suomi. Kun menneisyyden rikokset ovat jääneet selvittämättä, niiden vaikutukset heijastuvat nykypäivään. Yhtenä esimerkkinä voi mainita kokonaisten kansojen pakkosiirrot Stalinin aikana.
Turvallisuuspalvelu FSB:n johtaja Nikolai Patrushev totesi lokakuussa 2004, että maassa on tänä vuonna estetty 500 terroritekoa (terakt). Liian monta on onnistunut. Venäläiset tarkkailijat pelkäävät nyt, vain kuukautta myöhemmin, Tshetshenian kriisin laajenevan koko Pohjois-Kaukaasiaan.
Moskovalaisille koululaisille on jaettu metallisia tuntolevyjä kuin armeijan sotilaille ikään. Surgutissa, kaukana Siperian kaasualueilla, koululaisia valvotaan turvakameroilla. Nämä ovat yksittäisiä venäläisissä tiedotusvälineissä mainittuja esimerkkejä tilanteesta, jossa pelko lisää epäluuloa, epäluulo pelkoa.
Miten epäreilu onkaan historian Jumalatar. Epätahtiin käyvät hänen askeleensa. Kun Venäjä oli valmis 1991, Suomi fundeerasi. Ja kun hidas tsuhna lopulta valmistautuu (mahdollisesti, ehkä, tietyillä varauksilla) kosintaan toistakymmentä vuotta myöhemmin, Venäjä-morsian on jo valinnut toisen.
Vakavasti puhuen, Venäjällä suhtaudutaan nyt, vuoden 2004 lopulla, varauksellisesti regionaalisiin ohjelmiin. Iskusanoja ovat keskittäminen, vertikaalinen valta, ”federaalit ja silovikit”, joilla tarkoitetaan keskusvallan edustajia ja voimaministeriöitä, kuten armeijaa ja FSB:tä.
Pohjoinen ulottuvuus ja lähialuepolitiikka käsittelevät Venäjän alueita eriarvoisesti ja herättävät Moskovan suunnalla tiukkenevia kysymyksiä.
Baltian mailla ja entisen Itä-Euroopan mailla ei ollut vuonna 1991 tilaisuutta ”fundeerata”. Kaikkialla vallitsevana ideologiana oli nopea irtaantuminen idästä ja liittyminen länteen. Suomi reagoi toisin. Perustettiin komiteoita miettimään, miten idänkaupan taso saataisiin säilytettyä ja ”gateway-asema” hyödynnettyä. Vanha yhteistyön ideologia jatkui, vaikka Neuvostoliitto oli lakannut olemasta. Tähän kuvioon ei Karjala mahtunut.
Mitä siis nyt, historiasta oppineina, olisi tehtävä? Keskustelin asiasta kollegani ulkoasiainneuvos Alpo Rusin kanssa, jolla on minusta poiketen globaalisia visioita. Jotkut niistä voin toki hyväksyä oikopäätä:
1. Kukaan muu kuin Suomi ei tule ottamaan Karjalan kysymystä esiin.
2. Normalisoituminen Euroopassa ei ole suinkaan päättynyt, vaan alkanut. Tämä koskee etnisiä, vähemmistö- ja rajakysymyksiä Balkanilla, Unkarin ja Romanian suunnalla, Ukrainassa ja koko IVY-alueella.
3. On mietittävä Karjalan kysymystä myös kansainvälisessä kontekstissa, EU:n, NATO:n ja ETYJ:in puitteissa.
4. Venäjän suuntaan dialogin on oltava avointa ja monitasoista. Nöyristely pois, eikä syyttelykään paranna tilannetta.
5. Kansalaisdiplomatiaa on jatkettava. Mieleeni tulevat Kirvun pitäjän entisten asukkaiden toimet omilla pyhillä paikoillaan, luonnonsuojelualueiden perustaminen, Petroskoin ja Joensuun yliopistojen arvokas yhteistyö Vienassa ja koko Karjalassa ja toimet entisten omien tilojen haltuun saamiseksi, mitä tässä tilaisuudessa on tähdentänyt myös naapurimme ja asianajajamme Sulo Kirillov.
Kävipä hankkeissamme niin tai näin, hyvin tai huonosti, Karjalasta puhuminen, Karjalan muistaminen, on meille itseisarvo. Koko Suomi on saanut karjalaisilta uutta verta, uutta henkeä. Ja toisaalta Karjalassa, kuten Kalevalassa, kiteytyy Suomen kansan identiteetti.
Vastaa tähän viestiin
Vastaukset 5
Vanhimmat
”Mannerheim-linjan murtaminen olisi nykyajan sotateoreetikkojen mukaan mahdotonta – ilman ydinasetta. Kuitenkin Puna-armeija onnistui juuri tässä tehtävässään 39 asteen pakkasessa…”
Tämä oli minulle uutta tietoa ...
Venäläiset on tosiaan luoneet kuuluisasta Mannerheim linjasta myytin.
09.09.2005 kello 12.20 MEK , Salla.
KERRANKIN ON MEIDÄN EDUSKUNTAMME IKIOMA, KUOLEMATON,IKUISESTI NÄKYVÄ LINSSILUTEEMME BEN ZYSSE OIKEALLA ASIALLA !
Tässä suhteessa annan varauksettoman tunnustukseni tälle mediajulkisuuden virtuoosillemme !
Zyskowicz vaatii suomalaisvakoojia tilille
09.09.2005 05:14
Kansanedustaja Ben Zyskowicz (kok.) vaatii suojelupoliisin tiedossa olevia suomalaisvakoojia vastaamaan julkisesti tekemisistään. Zyskowiczin mielestä vieraan vallan hyväksi vakoilleet on paljastettava, vaikka heidän tekonsa olisivatkin rikosoikeudellisessa mielessä vanhentuneita. - Moraalisella tasolla olisi oikein, että suomalainen yhteiskunta tulisi tietämään silloisten vakoiluun syyllistyneiden suomalaisten nimet, Zyskowicz sanoo keskustalaisen sanomalehti Suomenmaan haastattelussa. Zyskowicz ei usko, että suojelupoliisi paljastaa vakoojien nimiä. Hän toivookin, että nimet selviävät historian tutkimuksen ja tutkivan journalismin avulla. (STT)
http://www.jippii.fi/uutiset/kotimaa/index.shtml?159544
OSTAMMEKO ROSVOILTA TAKAISIN MEILTÄ RYÖSTETTYÄ OMAISUUTTA ?
Kirjoittanut: Matti-Keränen 27.9.2005 klo 17.18
27.09.2005 kello 17.20 Matti Keränen , Salla.
OVATKOHAN MAAMME HERRAT TULLEET HULLUIKSI KUN
EHDOTTELEVAT MAAMME IKIVANHAN ALUEEN OSTAMISTA
ANASTAJILTA JA MAAROSVOILTA ???
Linkki :
http://prokarelia.net/fi/?x=artikkeli&article_id=668&au thor=10
23.09.2005
ProKarelia
SAIMAAN KANAVA JA KARJALA
Saimaan kanavan vapaa käyttö on itäisen Suomen ja Karjalan kehittämisen kannalta merkittävä tekijä. Viime sotien seurauksena Neuvostoliitto pakkoluovutti Suomelta mm. Karjalan Kannaksen ja Laatokan Karjalan. Tällöin myös Saimaan kanavasta jäi parikymmentä kilometriä rajan taakse.
Suomi on vuokrannut kanava-alueen käyttöönsä. Nykyisen sopimuksen mukaan kanavan Venäjän puoleisen alueen vuokra-aika päättyy 26.08.2013. Päättymiseen on siten vain 8 vuotta jäljellä.
Presidentti Paasikivi ja presidentti Kekkonen yrittivät aikanaan saada Karjalaa ja ainakin Saimaan kanavaa ja Viipurin aluetta takaisin Suomelle, siinä onnistumatta. Presidentti Koiviston aikana kaikki Suomen edut unohdettiin ja siirryttiin mm. naapuruussopimukseen ja rahan lahjoittamiseen Venäjälle eli lähialueyhteistyösopimukseen.
Molemmat valtiosopimukset on tehty 20.01.1992. Sopimukset on tehty valtiosopimuksina ilmeisesti sen vuoksi, että ne voitiin valmistella täysin salassa, vain hallituksen toimesta demokratian pelisäännöt unohtaen.
Loogisena jatkona näille sopimuksille olisi ollut, että hallitus olisi Venäjän kanssa neuvotellut Karjalan ja muiden pakkoluovutettujen alueitten palauttamisesta. Viimeksi presidentti Halonen on tällaisen ajatuksenkin tyrmännyt. Kenenköhän etua presidentti tässä asiassa ajaa?
Suomalaisten viranomaisten keskinäisistä keskusteluista on tullut esille, että Suomi ja Venäjä ovat neuvotelleet Saimaan kanavan ostamisesta Suomelle. Eräät viranomaiset haluaisivat kiirehtiä päätöstä, koska he pelkäävät ostohinnan nousevan, mitä lähemmäksi vuokrasopimuksen päättymishetkeä tullaan.
Saimaan kanavan siirtyminen Suomelle on positiivinen ajatus. Porkkalan palautus vuonna 1956 oli ensimmäinen konkreettinen askel kohti kaikkien alueiden palauttamista. Prosessi jäi kesken.
Sen sijaan puheet ostamisesta ovat hyvin outoja. Suomi oli sotiin syytön, vaikka valtionhallintomme edelleen käyttäytyykin kuin sotaan syyllinen. Ovathan ns. sotasyyllisetkin edelleen "syyllisiä". Maksoimme sodista kalliit lunnaat, vaikka olimme puolustava osapuoli. Sotakorvaukset lasketaan tämän päivän kansantaloudellisena rasitteena jopa 90 mrd. euron arvoisiksi. Menetetyillä ihmishengillä ei ole hintaa. Alueluovutuksissa meni 12 % Suomen pinta-alasta.
Olisi outoa, jos Suomi demokratiaan pyrkivän Venäjän kanssa hieroisi kauppoja omien alueittensa takaisinostamisesta. Sellaiseen ei löydy kestäviä perusteita.
Neuvottelualttius Saimaan kanavan ostamisesta antaisi Venäjälle täysin väärän viestin pakkoluovutettujen alueitten osalle. Aivan kuin Suomi olisi valmis pala palalta ostamaan omat maansa takaisin. Tuntien venäläisten neuvottelutaidon ratkaisevasti tärkeitten osien lunastamisen hinta muodostuisi erittäin korkeaksi.
Karjalan alueiden ostaminen ei ratkaise maitten välistä suurta ongelmaa, luottamuksen puutetta ja sitä kautta sosiaalisen pääoman menettämistä. Se ei myöskään ratkaise ongelman syvintä tekijää eli suomalaisten kokemia ihmisyyden ja ihmisoikeuksien menetyksiä.
Ainoa tie yhteiseen positiiviseen tulevaisuuteen on sopuisa vanhojen asioitten selvittäminen, alueitten palauttaminen, hyökkääjän maksettavaksi tulevista korvauksista sopiminen ja katseen kiinnittäminen sen jälkeen molempien maitten etuihin erilaisina taloudellisina hankkeina. Palautus on win-win –perusteinen tapahtuma Suomelle ja Venäjälle.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000010759895
Sama mieskö , "Tampereelta"- nimimerkki ?
Kirjoittanut: Arja 11.10.2005 klo 13.40
Sikäli kuin Matti Kerästä tunnen, hän ei kuulu joukkoon, ei ainakaan Mensaan. Koska ei ole kerhon jäsenmaksujakaan maksanut sitten sen koommin, kun haki sieltä 1960-luvun lopulla silloisen vaimonsa, nykyään maailmalla geenitutkijana vaikuttavan tyttärensä äidin.
Kieltämättä hyvät älylliset resurssit tekevät maailman monella tapaa kiinnostavammaksi paikaksi olla ja elää.
Mutta Mensa ei silti ole mikään hyvän elämän mitta, eivätkä kaikki jaksa askarrella älykkyyden parissa. Kun sitä - älyä - voi käyttääkin, esimerkiksi Matin tavalla kiinnostumalla matematiikasta, tähtitieteestä ja kansainvälisistä asioista.
Mensa tuli Suomeen 1960-luvun loppupuolella. Väitetään, että "uteliaisuus ei kuulu sivistykseen", mutta kyllä asia on aivan päinvastoin: uteliaisuus nimenomaan kuuluu sivistykseen ja on ominaista älyköille. Juuri se vie kaikkea kehitystä eteenpäin. Siis se, että asioista otetaan selvää - olkoon sitten kysymyksessa vaikka Mensa (älykkäine vaimoehdokkaineen).
Ja ei kai se häpeä ole - kuten nimimerkki "Tampereelta" näyttää ajattelevan - jos menestyy älykkyystestissä, vieläpä erinomaisesti?