Mitä ikävöit?

ovat kaameita, joku mikä yhtäkkiä muistuttaa kostain menneestä jonka on jo luullut unohtaneensa.
Muistuttaja minulle voi olla tuoksu, joku sanapari, laulu.... valokuvissa ei ole sellaista äkkityrmäyksen makua, niitä katsellessa sitä vartavasten hakeutuu muistoihin.
On paljonkin asioita joita ikävöin menneestä, eniten kuitenkin ihmisiä sieltä. Eräs ikävän kohde on lapsuudenaikainen leikkitoveri ja se huoleton tunnelma hänen kanssaan.

Mihin ne on kadonneet?!

pave maijanen - ikävä

onko sulla joskus ikävä ollut jotain
jota ei ehkä olekaan?
onko sulla koskaan ikävä tullut,
vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
niinkuin pieni satu
johon lapsena uskoit,
menettänyt hohteen on kokonaan
tai niinkuin kaunis maisema
jota ei koskaan ole edes ollut olemassakaan

ootko omaa elämääsi ikävöinyt,
joka ohi kulkee,
et huomaakaan?
päiviä lyhyitä tai pitkiä joista,
et koskaan saanut otettakaan
minulla on suunnaton ikävä sinne,
mistä en koskaan oo kuullutkaan
minä olen kauan jo sinua kaivannut,
sinua ei varmasti olekaan

minulla on ikävä,
minulla on suunnaton ikävä
minulla on ikävä,
minulla on suunnaton ikävä

(*.*)

Sähköposteissa oli mieheltä viesti. Ennen sen avaamista, tunsi nainen lievää syyllisyyttä siitä, että ei ollut itse lähettänyt miehelle koko päivänä sanaakaan. Miten helppoa miehen olisi naisen vaikeneminen tulkita välinpitämättömyydeksi. Mistä mieskään olisi voinut tietää, mitä naisen päässä liikkui, jos tämä ei sitä kertoisi.

’Saatanallinen sanojen vankila’, nainen huokaili. ’Minun on vain yritettävä, opeteltava jakamaan sanoilla. On kirjoitettavakin kuvia. Kirjoitettava niin kuin istuisin miehen vieressä, painaisin pääni vasten hänen polveaan ja kertoisin. Jos ihmiseltä katkaistaan käsi, ei hän lakkaa syömästä. Jos minulta viedään kosketus ja katse, en voi lakata siltikään koskettamasta.

'Jos ei syö, kuolee nälkään. Jos ei kosketa, kuolee myös. Kestäisin paremmin kahden viikon nälkälakon’, vaelsivat ajatukset.

Nainen avasi miehen kirjeen, ja keskittyi lukemaan:
’Olen hukannut sanat. Olet mukanani kaikkialla, mutta en osaa niitä hetkiä siirtää sinulle. Tänään näin pitkät punaiset hiukset kaupungilla. Joku käveli kuin sinä. Lounaalla söin jälkiruuaksi mangon.

Yritän keskittyä töihin. Päivät sujuvat hyvin, neuvottelut imevät suuren osan mehuista.

Olin kylvyssä ennenkö avasin koneen. Olit kanssani. Miten haluankaan kuulla huokauksesi, uudelleen ja uudelleen. Kun pääsen täältä kotiin, voit olla varma, että etsin sinusta jokaisen huokauksen, nautinnon valituksen, katseen, kyyneleen ja naurun. Kaipaan nauruasi. ’

’Etsi, etsi rakas,’ kuiskaili nainen mielessään, lukiessaan miehen kirjettä. Iho muisti miehen kosketukset. Kämmenen selässä, ne hetket jolloin käsi tuntui miettivän, mihin suuntaan se matkaansa jatkaisi. Ei ollut oikeaa eikä väärää tietä, oli vain määrättömästi nautinnon silkkiteitä.

Miten kertoa toiselle sanoilla? Ei sellaisia sanoja ollut edes olemassa. Oli vain luotettava siihen, että iho oli kertonut.
Miehen sanoista, nainen tiesi miehen kuulleen.

Hän vastasi miehen kirjeeseen miettimättä sen enempiä; Kirjoitti unestaan, appelsiinista, ratsastuksesta delfiinin selässä, mustista kaloista, ankeriaista hyväilemässä kupeitaan, niiden sukelluksista sisäänsä. Hän kirjoitti sanojen riittämättömyydestä, halustaan hengittää miehen ihoa, halustaan painaa päänsä miehen syliin, kaipuustaan tuntea miehen käsi hiuksillaan. Sanat valuivat naisesta kuin tiimalasin hiekka. Ne riittäisivät. Ne mittaisivat aikaa, siihen hetkeen asti, jolloin he kohtaisivat ja mies ojentaisi kätensä ja antaisi sormenpäänsä koskettaa naisen huulia.
Eikä sanoja tarvittaisi.