Suvaitsevaisuus

SUVAITSEVAISUUDEN PERIAATTEIDEN JULISTUS
(Unescon yleiskokouksen julistus 16.11.1995)
Artikla 1
Suvaitsevaisuuden merkitys

1.1 Suvaitsevaisuus on meidän maailmamme kulttuureiden, ilmaisutapojemme ja inhimillisten elämänmuotojen rikkaan moninaisuuden kunnioittamista, hyväksymistä ja arvostamista. Sitä edistävät tietämys, avoimuus, viestintä, ajatuksenvapaus, omatunto ja luottamus. Suvaitsevaisuus on sopusointuista erilaisuutta. Se ei ole pelkästään moraalinen velvollisuus, se on myös poliittinen ja juridinen vaatimus. Suvaitsevaisuus, hyve joka tekee rauhan mahdolliseksi, auttaa korvaamaan sotakulttuurin rauhankulttuurilla.

1.2 Suvaitsevaisuus ei ole myöntyväisyyttä, alentuvaisuutta eikä suopeutta. Suvaitsevaisuus on ennen kaikkea sitä, että tunnustetaan toisten yleismaailmalliset ihmisoikeudet ja perusvapaudet. Missään tapauksessa sen nojalla ei voida puolustaa näihin perusarvoihin kohdistuvia loukkauksia. Suvaitsevaisuutta tulee osoittaa yksilöiden, ryhmien ja valtioiden.

1.3 Suvaitsevaisuus on velvoite, joka tukee ihmisoikeuksia, moniarvoisuutta (myös kulttuurien moninaisuutta), demokratiaa ja laillisuutta. Se merkitsee ahdasmielisyyden ja itsevaltaisuuden torjumista ja vahvistaa kansainvälisissä ihmisoikeusasiakirjoissa esitetyt normit.

1.4 Ihmisoikeuksien kunnioittamisen periaatteen mukaisesti suvaitsevaisuuden osoittaminen ei merkitse yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden sietämistä eikä omasta vakaumuksesta luopumista eikä sen heikentämistä. Se merkitsee, että ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan. Se merkitsee sen tosiasian hyväksymistä, että ihmisillä, jotka ovat luonnostaan erilaisia ulkomuotonsa, asemansa, puhetapansa, käyttäytymismuotojensa ja arvojensa puolesta, on oikeus elää rauhassa ja olla sellaisia kuin ovat. Se merkitsee myös, ettei kukaan saa väkisin tyrkyttää näkemyksiään toisille.

Artikla 4

Kasvatus

4.1 Kasvatus on tehokkain suvaitsemattomuuden ehkäisykeino. Suvaitsevaisuuskasvatuksen ensi askel on se, että ihmisille opetetaan, mitkä heidän yhteiset oikeutensa ja vapautensa ovat, jotta niitä voidaan kunnioittaa, ja vahvistetaan halua suojella toisten oikeuksia ja vapauksia.

4.2 Suvaitsevaisuuskasvatusta tulisi pitää ehdottoman tärkeänä velvollisuutena; siksi on tarpeen edistää järjestelmällisiä ja järkiperäisiä opetusmenetelmiä, jotka puuttuvat suvaitsemattomuuden kulttuurisiin, sosiaalisiin, taloudellisiin, poliittisiin ja uskonnollisiin lähteisiin - väkivallan ja eristämisen merkittäviin juuriin. Koulutuspolitiikan ja -ohjelmien pitäisi olla omiaan kehittämään ymmärtämystä, yhteisvastuuta ja suvaitsevaisuutta yksilöiden välillä samoin kuin kansallisten, sosiaalisten, sivistyksellisten, uskonnollisten ja kielellisten ryhmien ja kansakuntien kesken.

Ihmisoikeussopimukset
Ihmisoikeuksilla tarkoitetaan erityisen tärkeitä tai perustavanlaatuisia oikeuksia, jotka kuuluvat kaikille ihmisille. Ne ovat siten sekä yleisiä että luovuttamattomia. Ihmisoikeuksista ryhdyttiin ensimmäisen kerran keskustelemaan valistuksen aikana 1600-luvun lopulla ja 1700-luvulla. Taustalla oli mm. englantilaisen filosofin ja yhteiskuntateoreetikon John Locken teoria luonnollisista ihmisoikeuksista: oikeudesta vapauteen, persoonallisuuteen, elämään ja omistamiseen.
Ihmisoikeussopimuksiksi kutsutaan sellaisia kansainvälisiä sopimuksia, joissa valtiot sitoutuvat turvamaan oikeudenkäyttöpiirissään oleville ihmisille joitakin erityisen tärkeitä oikeuksia. Niiden velvoittavuus perustuu kansainvälisen oikeuden yleisiin periaatteisiin kuten pacta sunt servanda -velvoitteeseen ("sopimukset on pidettävä"). Sen mukaan jokaisen kansainväliseen yhteistyöhön osallistuvan valtion velvollisuus on kunnioittaa antamiaan sitoumuksia. Suurin osa Suomen solmimista ihmisoikeussopimuksista on valmisteltu Yhdistyneissä kansakunnissa, Euroopan neuvostossa tai Kansainvälisessä työjärjestössä ILO:ssa.

Erityisesti toisen maailmansodan jälkeen ihmisoikeudet haluttiin turvata kansainvälisillä järjestelyillä. Historiallinen kokemus oli opettanut, että kansallisvaltiot eivät halunneet tai kyenneet takaamaan niitä. Yleismaailmallisten ihmisoikeuksien kansainvälisen säätelyn lähtökohtana pidetään Yhdistyneiden kansakuntien (YK) perustamista vuonna 1945 ja Ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta, joka hyväksyttiin YK:ssa vuonna 1948. YK:n perustamisasiakirjaan ja ihmisoikeusjulistukseen vaikutti erityisesti halua estää natsismin ja yleensä toisen maailmansodan aikaisten hirmutöiden toistuminen. Siksi jo YK:n peruskirjaan (26.6.1945) sisällytettiin määräykset maailmanjärjestön ja sen jäsenvaltioiden velvollisuudesta kunnioittaa ihmisoikeuksia ja estää syrjintä. Ihmisoikeuksia tähdensivät myös kokemukset vuosisatoja kestäneestä eurooppalaisesta ekspansiosta, laajentumis- ja siirtomapolitiikasta Aasiassa, Afrikassa ja Amerikassa. Siinä oli usein käytetty hyvin raakoja ja väkivaltaisia keinoja.

Sekä YK:n sopimuksissa että käytännössä tähdennettiin II maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä ja aina 1980-luvulle saakka ihmisoikeuksien turvaamista tasa-arvoisesti kaikille. Vähemmistöjen asemaan ja heidän oikeuksiensa erityiseen luonteeseen ei kiinnitetty niinkään huomiota. Sen on arveltu johtuneen osittain siitä, että Saksa käytti 1930-luvulla ja II maailmansodan aattona häikäilemättä hyväksi saksankielisiä vähemmistöjä muissa maissa esittäessään aluevaatimuksiaan.

Eurooppalaisista asiakirjoista tärkeimpiä ovat Euroopan neuvostossa vuonna 1950 hyväksytty ja vuonna 1953 kansainvälisesti voimaan astunut yleissopimus ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi (Euroopan ihmisoikeussopimus). Alkuperäiskansojen oikeuksien kannalta tärkeä on vuonna 1989 Kansainvälisessä työjärjestössä ILO:ssa hyväksytty yleissopimus numero 169. Euroopan ihmisoikeussopimusta pidetään eräänlaisena esikuvana ihmisoikeuksien kansainvälisestä säätelystä. Siihen kuuluu yksilövalitusmenettely eli yksittäisten ihmisten mahdollisuus valittaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, jos katsoo oikeuksiaan loukatun.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus
Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa 10.12.1948. Vaikka se on muodoltaan julistus eikä valtiosopimus, sillä katsotaan olevan valtioita velvoittavia vaikutuksia. Se edustaa myös tavanomaiseksi kansainväliseksi oikeudeksi muodostunutta katsomusta siitä, kuinka ihmisoikeudet velvoittavat kaikkia valtioita riippumatta yksittäisten sopimusten ratifioinnista eli vahvistamisesta kansallisella tasolla.
Sopimuksen 1 ja 2 artikla ovat ehkä tunnetuimmat ihmisoikeuksia koskevista lausumista. 1 artiklassa todetaan, että

"Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä."

2 artiklassa lausutaan, että jokainen ihminen on oikeutettu kaikkiin julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin "ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta".

Muissa artikloissa esitetään kattavasti ihmisen oikeudet ja vapaudet. Ne perustuvat perinteiseen läntiseen vapausoikeusperinteeseen (mm. oikeus elämään, vapauteen, henkilökohtaiseen turvallisuuteen, kansalaisuuteen, poliittiseen toimintaan, omistamiseen; ajatuksen, omantunnon, uskonnon, mielipiteen-, sanan- ja kokoontumisvapaus) ja toisaalta sosiaalisiin, taloudellisiin ja sivistyksellisiin oikeuksiin (mm. oikeus sosiaaliturvaan, työhön, riittävään palkkaan, samapalkkaisuuteen samasta työstä, elintasoon, opetukseen ja sivistykseen). Erikseen kielletään orjuus, kidutus ja julmat, epäinhimilliset tai alentavat rangaistukset sekä lausutaan, että jokaisella vainon kohteeksi joutuneella on oikeus hakea ja nauttia turvapaikkaa muissa maissa.

Monikulttuurisuus
Maahanmuuttajien määrä Suomessa on viime vuosina nopeasti kasvanut. Silti maamme on edelleenkin maailman yksikulttuurisimpia valtioita. Tosin meilläkin on elänyt joitakin kulttuurivähemmistöjä jo vuosisatoja, esimerkiksi romanit ja saamelaiset, mutta ihmisten lisääntynyt liikkuvuus ja uudet vähemmistöt, pakolaiset ja siirtolaiset tuovat monikulttuurisuuskysymykset ajankohtaisiksi meilläkin. Pakolais- ja siirtolaisuusasiain neuvottelukunta PAKSI toteaakin mietinnössään vuodelta 1994, että "Suomi on tullut uuteen kehitysvaiheeseen, jota leimaa tarve kehittyä monokulttuurista monikulttuurisempaan Suomeen". Neuvottelukunnan mukaan meidän tulee kehittää yhteiskuntaamme ja ihmisten asenteita sitä silmälläpitäen, että suomalaisessa yhteiskunnassa tulee olemaan pysyvästi tai määräaikaisesti nykyistä enemmän ulkomaalaistaustan omaavia ihmisiä.
Monikulttuurisuus on tullut meille jäädäkseen. Se on jo osa tämän päivän suomalaista todellisuutta. Monikulttuurisuuden rinnalla on viime vuosina alettu puhua kulttuurien välisestä vuorovaikutuksesta ja sen edistämisestä.

Monikulttuurisuus ja kulttuurien tasavertaisuus on periaatteellisella tasolla hyväksytty Suomessakin kouluopetuksessa. Lasten oman äidinkielen opetusta pidetään opetushallituksen laatimien opetussuunnitelmien perusteidenkin (1994) mukaan tärkeänä. Valtakunnallisten opetussuunnitelmien perusteiden mukaan koulun keskeisiä arvoja ovat mm. kansainvälisyys, suvaitsevaisuus ja erilaisuuden hyväksyminen. Lisäksi koulun tulee tukea vieraskielisten lasten oman äidinkielen ja kulttuuri-identiteetin säilymistä sekä auttaa lasta ymmärtämään itseään kahden eri kulttuurin jäsenenä. Tosin käytäntö on usein kaukana näistä periaatteista - jo yksin resurssisyistä ja vähemmistöryhmien pienuudesta johtuen.

Monikulttuurisuus vähemmistöpoliittisena ohjelmana painottaa sosiaalista tasa-arvoa kieltämättä myöskään vähemmistöjen oikeutta omaan kulttuuriin. Käytännössä tasa-arvon toteuttamiseen on kuitenkin usein pyritty vähemmistöjen oman kulttuurin kustannuksella ja monokulttuurisessa hengessä. Sen sijaan, että pyrittäisiin luomaan myönteistä tietoisuutta kulttuurisista eroavuuksista, erot onkin pyritty kieltämään yksilöllisyyden tai samanlaisuutta edellyttävän samanarvoisuuden nimissä. Se että samanlaisuutta pidetään tasa-arvon edellytyksenä johtaa kuitenkin väistämättä sulauttavaan vähemmistöpolitiikkaan. Myönteinen erityiskohtelu, "erilaisia, mutta samanarvoisia" -ajattelutapa ei ole käytännön pakolaistyössä vielä toteutunut huolimatta virallisen pakolaispolitiikan monikulttuurisuustavoitteista.

Kun ihminen kokee olonsa turvalliseksi, hän ei tarvitse uhkakuvia eikä suvaitsemattomuutta. Hänellä ei ole mitään syytä olla suvaitsematon. Suvaitsemattomuutta ihminen tarvitsee vasta kokiessaan oman asemansa uhatuksi ja elämän epävarmaksi. Valitettavasti me kaikki elämme maailmassa, jossa tämä asianlaita näyttää olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Ahdinkoon joutuva ihminen on arvaamaton, oli hän sitten kristitty, juutalainen, buddhalainen tai muslimi. Sellaista elämä on!